Nimi: Ruusulapsi
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Angst
Paritukset: Lucius/Narcissa
Ikäraja: S
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Arkussa oli ollut vaalean kermanväriset silkkiverhoilut. Siellä hänen lapsellaan oli hyvä olla. Nukenkokoinen, aivan yhtä täydellisen kaunis lapsi.
A/N: Luin erästä vanhaa ficciäni, ja sain idean uuteen. Osallistuu FF100:an. Sen lisäksi tämä on myös osa ficcisarjaani yhdeksästä kreikkalaisen mytologian muusasta, muusana Melpomene, joka on tragedian muusa.
Sana: 082. Jos.
16.7.1982
”Minä en voi oikein hyvin”, Narcissa kuiskasi. Hän istui korkeaselkäisellä tuolilla, massiivisen pöydän äärellä. Naisen edessä oli koskematon voisarvi ja lasillinen tuoremehua. Hänen aviomiehensä vilkaisi nopeasti kalpeita kasvoja pöydän yli.
”Aamupahoinvointia?” Lucius kysyi ja hymyili Narcissalle. Tämä väänsi kasvoilleen hailakan hymyn ja kohautti olkapäitään.
”Sitä kai. Ensimmäistä kertaa.”
Lucius syventyi sanomalehteensä. Narcissa harkitsi yrittävänsä saada edes jotain alas, siitä voisi tulla parempi olo. Toisaalta hän kuitenkin inhosi ylenantoa. Hän sulki silmänsä hetkeksi. Kummallinen polte ja möyrintä vatsassa loppui hetkeksi. Sitten se alkoi entistä voimakkaampana.
”Minä taidan…” Narcissa mumisi ennen kuin säntäsi pois pöydästä. Lucius kurtisti kulmiaan vaimonsa perään.
”Äiit-ti?” ääni kysyi. Lucius nousi pystyyn ja nosti parivuotiaan pojannaskalin syliinsä, pois syöttötuolista.
”Äidillä on vähän huono olo. Mennään pukemaan sinut”, Lucius totesi ennen kuin lähti poikaansa kanniskellen yläkertaan.
16.7.1985
”Mikä äidillä on?”
Lucius katsahti alaspäin. Kapeat, vakavat kasvot katsoivat aidon huolestuneina takaisin. Draco oli laiha ja pitkä ikäisekseen, hänessä oli jonkinlaista lapsen tyyntä arvokkuutta – vaikka toisaalta poika kyllä osasi riehua, meluta ja mesota aivan yhtä paljon kuin muut ikäisensä.
”Äiti on vähän surullinen”, Lucius myönsi. Isä ja poika käänsivät katseensa takaisin ikkunaan. He molemmat katselivat kumaraa hahmoa marmoripenkillä, suuren pajupuun alla. Aurinko hehkui sinitaivaalla kirkkaana, varjot olivat raikastavan viileitä. Puutarha loisti vehreänä. Päivä oli aivan täydellinen, mutta silti, silti jostakin valui esille särkynyttä lohduttomuutta. Yksikin väärä sana tai liike, ja koko kuva särkyisi miljooniksi värikkäiksi lasinsirpaleiksi.
”Mutta miksi?” Draco vaati tietää. Lucius huokaisi ja laski kätensä pojan kapeille hartioille. Niitä ei vielä painanut mikään maallinen murhe.
”Äidillä on ikävä erästä vanhaa ystävää”, Lucius huomasi kertovansa.
”No miksi äiti ei mene tapaamaan häntä tai kirjoita sille ystävälle?” Draco hämmästeli lapsen todellisuudentajullaan.
”Ystävä on kuollut”, Lucius murahti. Hänen piti hengittää oikein syvään karkottaakseen kuumat kyyneleet silmistään.
”Oi”, Draco totesi hämmentyneenä. Pojan viisivuotiaan maailmaan ei vielä mahtunut todellista käsitystä kuolemasta. Luojan kiitos. ”Voi äiti raukkaa.”
Voi äiti raukkaa, Lucius ajatteli. Hänen oli entistä vaikeampi pidätellä vihan, häpeän ja murtuneen toivon kyyneleitä. Voi isä raukkaa.
***
Nainen istui lumensiniseen silkkiviittaan kääriytyneenä marmorisella penkillä. Hän ei tuntenut viileää tuulta kasvoillaan. Se koetti lohduttaa ja kuivata pieniä, itsepäisiä kyyneliä.
Narcissa tuijotti maahan. Siinä oli pieni ruusupensas, joka oli yrittänyt jo kolme vuotta kasvattaa lehtiään ja nuppujaan. Kylmä talvi ja varjoisa kasvupaikka pitivät huolen, ettei pensas koskaan ollut kasvanut suuremmaksi kuin vastaistutettuna ollessaan.
”Minulla on ikävä”, Narcissa kuiskasi tuulen vietäväksi. Hän muisti vieläkin, miltä polttavat vatsanväänteet olivat tuntuneet, kuinka ne olivat värisyttäneet koko kehoa. Olivat pakottaneet ulos pienen olennon, lapsen. Se oli ollut tyttö, Narcissa oli tuntenut sen aina siitä lähtien kun oli huomannut toiset sydämenlyönnit. Ne olivat aina niin lähellä hänen kehoaan, tuntuivat nopeilta ja elinvoimaisilta. Aivan kuin hänellä olisi ollut uusi sydän, pieni ja viaton käytetyn ja moneen kertaan murtuneen sijaan.
Lämpimät kyyneleet valahtivat hänen poskilleen.
”Minulla on niin kova, kova ikävä”, hän kuiskasi. Ollut jo kolme vuotta.
Narcissa ojensi kätensä ja hyväili ruusupensaan lehtiä. Ne rapisivat hiljaa. Yksi kaunis, vaaleankeltainen nuppu heilahti, kun hänen sormensa hipaisi sen vartta. Hellästi kädet tanssivat pitkin pientä pensasta, muistoa lapsesta, jota ei ollut. Jossain pensaan alla oli kovapuinen arkku. Arkussa oli ollut vaalean kermanväriset silkkiverhoilut. Siellä hänen lapsellaan oli hyvä olla. Nukenkokoinen, aivan yhtä täydellisen kaunis lapsi. Narcissa irrotti varovasti ruusunnupun. Terälehdet olivat pehmeät – aivan kuin lapsen iho. Narcissa oli pitänyt lastaan sylissä vain kerran, ja siltikin hän rakasti sitä enemmän kuin itseään.
Miksi oli niin helppo rakastaa jotakin, minkä oli jo menettänyt?
Niin, miksi. Narcissa ei tiennyt. Katkeilevilla kädenliikkeillä hän repi jokaisen pienen terälehden irti, katsoi tarkasti, kuinka keltaisuus muuttui punerrukseksi reunassa. Hitaasti hän päästi terälehdet tuulen vietäviksi. Ne leijuivat hetken aikaa, mutta putosivat maahan miltei heti. Eivätkö ne olleet tarpeeksi kevyitä, täydellisiä tuulelle?
”Äiti?” lapsi huudahti. Narcissa pyyhkäisi silmiään viittansa kulmaan, tietäen, ettei itkun jälkiä voinut piilottaa. Draco juoksi pihan poikki hänen luokseen. Lucius seisoi kartanon nurkalla, jähmettyneenä raivoonsa. Hän oli ilmeisestikin kieltänyt poikaa tulemasta.
Draco säntäsi äitinsä luokse ja heittäytyi halaamaan tätä.
”Äiti, miksi itket? Onhan sinulla minut.”
Onhan minulla sinut.
