A/N: Hei, minä täällä taas. En nyt millään jaksaisi vastata teidän kommentteihin, väsyttää jostain syystä ihan tajuttomasti. Mutta kuitenkin ficiin. Tämä osa on siis tosiaan viimeinen ja tämä olisi tullut jo ikuisuus [size=85](ehkä viikko)[/size] sitten, jollei minun ah-niin-ihana-koneeni olisi mennyt ja sulkenut itseään kesken kirjoituksen. Siinä meni sitten puolet osasta, johon olin itsekin oikeasti tyytyväinen. Ironista tosiaan. Mutta nyt tämä on sitten vihdoin kirjoitettu ja olen edelleen sitä mieltä, että se ihan ensimmäinen tuhoutunut versio on kaikista paras, mutta kyllä tämäkin jotenkin menee. Taistelukohtaukset on epäselviä ja "mitä ihmettä?"-ajatuksia voi syntyä. Syyllistyin jaaritteluun. Minua ei vain ole luotu kirjoittamaan taistelukohtauksia. Joka tapauksessa kun tämä nyt on viimoinen osa, kaipaisin tietysti paljon kommentteja, varsinkin siitä onnistuinko taistelukohtauksissa ja niin edespäin. Muuten
Luthien, tässä osassa taitaa näkyä se Hermionen päätäväisempikin puoli, tai no lopusta en mene vannomaan, mutta kyllä se Hermione taistelussa kunnostautuu hieman (: Ainakin omasta mielestäni.
Muuten en ole yhtään varma tuliko tuosta lopusta ihan yltiökliseinen. Mielipiteitä siitäkin toivoisin. Tässä tämä osa, olkaa hyvät.
--------------------------------------
Osa 9Ensimmäinen asia, jonka Hermione huomasi oli kostean ruohon tuoksu. Hän avasi silmänsä ja näki sumuisen aukean edessään. Hermione tiesi paikan hyvin, hän oli ollut siellä usein piknikillä. Normaalisti auringonsäteissä kylpevä aukio oli nyt muuttunut sumun takia viileäksi ja torjuvaksi. Hermione huomasi pienen kylän vasemmalla puolellaan, sielläkin hän oli käynyt. Nyt sumun ja aavemaisen hiljaisuuden ympäröimänä pieni pelko hiipi Hermionen mieleen. Hän pakottautui kuitenkin terästäytymään, nyt piti vain toivoa parasta.
"Tämä taistelu voi olla taikamaailman kannalta ratkaiseva, joten antakaa siis kaikkenne. Harrya pitää turvata kaikin keinoin, hän on avain voittoomme", Hermione sanoi varmalla äänellä kääntyen oman ryhmänsä puoleen. Hänen äänestään kuultava päättäväisyys kummastutti häntä itseänsäkin. Muihin se vain näytti tekevän vaikutuksen. Aurorit nyökkäsivät yksitellen vakavat ilmeet kasvoillaan ja se loi Hermionelle uudenlaista varmuutta. Aurorit olivat koulutettuja, he osasivat taistella. Niin osasi hänkin, kiitos kokemuksen.
Heidän ympäriltään alkoi kuulua poksahduksia. Harry ilmiintyi suoraan Hermionen viereen.
"Oletko kunnossa?" Hermione kysyi heti katsoessaan Harryn liidunvalkeita kasvoja tarkkaavaisesti.
"Olen", Harry vastasi vakuuttavasti ja Hermione ei sanonut enää mitään, vaikka hän pisti merkille Harryn puristuksen taikasauvasta. Tämän rystyset olivat valkoiset.
"Se menee kyllä hyvin", Hermione sanoi puolivahingossa, mutta tarkoitti sitä. Hän tiesi kaiken menevän lopulta hyvin, ainahan se oli mennyt. Toisaalta mikään ei ollut siinä tilanteessa varmaa ja he elivät vain toivon varassa. Harryn ote taikasauvasta hellitti normaaliksi ja Hermione hymyili itsekseen.
"No niin, hajaannutaan ryhmiin, ei mennä yhdessä rykelmässä kohti kylää, olemme sillä tavoin helppo saalis. Pysykää valppaina", Vauhkomieli opasti kun loputkin kiltalaiset olivat ilmiintyneet. Kaikki mumisivat vastaukset ja Hermione lähti viemään ryhmäänsä vastakkaiseen suuntaan kuin Vauhkomieli. Heti ryhmien lähdettyä omiin suuntiinsa sumu tiheni huomattavasti, kuin taikaiskusta. Hermione arveli, että sumu oli taiottua tai sitten ankeuttajien aiheuttamaa, ei normaali sumu käyttäytynyt niin. Hermione vilkaisi nopeasti taakseen. Hän ei enää erottanut Vauhkomielen ryhmää, vaikka välimatka oli vielä siinä vaiheessa lyhyt.
He kävelivät syvän hiljaisuuden vallitessa ja sen kahlitessa heidät. Hiljaisuus piti valtaa, se kielsi ketään puhumasta, se vaati arvostusta. Sumun kohmettamin käsin Hermione tiukensi otettaan sauvastaan hieman. Hänellä oli outo tunne, aivan kuin joku katsoisi häntä. Aivan kuin joku katsoisi heitä kaikkia valmiina hyökkäämään. He olivat kävelemässä suoraan kylää kohti, kun muut ryhmät kiersivät hieman pidemmän matkan. Hermione oli jäänyt ihmettelemään hieman sitä, miksi Harry ei mennyt suoraan kylään, muttei ollut sanonut ääneen mitään. Vauhkomielellä oli omat motiivinsa ja teoriansa tapahtumien tulevasta kulusta, eikä hänestä ottanut kukaan täysjärkinen selvää.
Kylää kohti edetessä sumuverho hälveni hieman ja hiljalleen kylän rakennuksien siluetit alkoivat tulla näkyviin. Tunne Hermionen sisällä vahvistui askel askeleelta, aina kylälle päin mentäessä. Hermione vilkaisi ympärilleen. Ei mustia hahmoja, kaikki oli vielä hyvin. Hän puri vaistomaisesti huultaan. Jännitys kasvoi ja ilmapiiri sähköistyi samalla kun sumu sumeni kätkien sisälleen kylän uudestaan. Hermione pysähtyi ja samoin tekivät hänen ryhmänsä jäsenet.
"Mitä nyt?" joku kysyi, Hermione ei tunnistanut puhujaa, mutta oli varma kuulleensa sen aikaisemmin. Hetkinen, eihän se voinut olla kuolonsyöjä? Kuolonsyöjä heidän joukossaan?
"Oletko kunnossa Hermione?" kysyi Ronin tuttu ääni ja samassa Hermione tunnisti aikaisemmankin puhujan; Derek Michelli. Mies, jonka kanssa hän oli puhunut usein, ehkä useammin kuin kenenkään muun aurorin. Miten hän pystyi unohtamaan Derekin äänen? Hän oli selvästi tulossa vainoharhaiseksi tapahtumien johdosta.
"Minä olen kunnossa, mutta tämä sumu ei. Tämä on taiottua. Täällä on kuolonsyöjiä. Kylän tapahtumat olivat vain syötti", Hermione sanoi varmasti ja katseli ympärilleen tarkkaavaisesti.
"Kappas, kuraverinen tajusi vihdoin. Miten sinä keksit sen?", sanoi kimeä ja tekopirteä naisen ääni. Sekunti sen jälkeen Hermione huomasi ympärillään mustiin viittoihin pukeutuneita hahmoja, jotka olivat piiloutuneet maskien taakse. Vaikka Hermione ei ollut kuullut ääntä kunnolla miltei koskaan hän saattoi silti tunnistaa sen vaivatta. Puhuja oli ollut Bellatrix Lestrange.
Hermione jopa tunnisti naisen edessään, vaikka maski peittikin tämän kasvot. Nainen oli riutunut, langanlaiha ja mustat hoitamattomat hiukset pilkistivät hupun takaa. Hänestä huokui kylmyys.
"Eikö olisi kohteliasta vastata?" tämä kysyi edelleen luonnottoman kimeällä äänellä, joka oli tasainen, harkittu ja välinpitämätön, aivan kuin sanojen takana ei olisi tunteen häivähdystäkään, eikä siellä luultavasti ollutkaan. Nainen oli kuin jääkalikka.
"Ehkä, mutta valitettavasti en ole neurologi, joten en voi kertoa aivojen päättelykyvystä", Hermione vastasi tyynesti.
"Saastainen kuraverinen, miten kehtaat puhua minulle?" Bellatrix sihisi hampaidensa välistä.
"Itse vaadit minua vastaamaan", Hermione sanoi. Siihen Bellatrix ei sanonut enää mitään, hän oli päättänyt ratkaista asian ainoalla osaamallaan tavalla. Taikasauva oli sekunnissa osoittamassa Hermionea. Yllätyksekseen Hermione ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, hän oli valmis taistelemaan, valmis antamaan kaikkensa. Hermione kohotti tyynesti oman sauvansakin valmiina taisteluun. Hänen ympäriltään alkoi kuulua kaapujen kahinaa, hänen ryhmäläisensä olivat hekin nostaneet sauvansa. Samoin tekivät kuolonsyöjät, jotka olivat ringissä heidän ympärillään. Yksi nopea sauvan sivallus ja sana Bellatrixin huulilta aloittivat armottoman taistelun.
* * *
Hermionen hiukset sivalsivat hänen kasvojaan kun hän kääntyi nopeasti aloittamaan kaksintaistelun taas uuden kuolonsyöjän kanssa. Hän ei tiennyt kuinka monta kirousta oli jo saanut, eikä hän tiennyt sitä, kuinka monta kuolonsyöjää hän oli jo siihen mennessä tainnuttanut, mutta vastaus molempiin on monta. Hänen kehossaan oli useita haavoja, kasvoissa, käsissä ja jaloissa lähinnä. Hermionen poskessa oli suuri ja syvä haava, mutta verta siitä ei enää Hermionen onneksi vuotanut. Nainen ei edes tuntenut omaa vasenta jalkaansa. Se teki kävelystä todella työlästä, mutta hän selvisi jotenkuten. Hänen oli pakko. Kilta oli häviöllä ja kuolonsyöjiä ilmestyi koko ajan jostain lisää. Toivo alkoi olla jo menetetty.
Hermione oli lopen uupunut ja hengästynyt. Hän oli todellakin antanut kaikkensa aina siitä lähtien kun Bellatrix oli aloittanut massiivisen taistelun. Hän oli torjunut kirouksia ja torjumistakin enemmän langettanut niitä. Vauhkomieli oli jopa kehunut häntä kesken taistelun ja hänen omastakin mielestä hän oli pärjännyt paljon paremmin kuin yhdessäkään aikaisemmassa taistelussa.
"Tainnutu!" Hermione huusi ja hetken päästä kuolonsyöjä makasi maassa liikkumattomana, mutta vain tainnutettuna. Hermione ihmetteli sitä, kuinka helposti oli saanut kuolonsyöjän tainnutettua. Tämä oli vain katsonut hänen olkansa yli ja tilaisuus oli ollut täydellinen. Hermione kääntyi ympäri ja katsoi oliko siellä jotain, josta pitäisi huolestua. Hän ei nähnyt muuta kuin taistelevia ihmisiä ja sumua, joka oli yhä edelleen tiheää. Kukkula erottui huonosti sumun takaa, mutta sitä hän oletti kuolonsyöjän katsoneen, koska tämän katse oli suunnattu hieman korkeammalle. Hermione katsoi kukkulaa ihmeissään. Mikä siinä nyt oli niin ihmeellistä? Hermione ei jäänyt enää ihmettelemään, vaan hän juoksi keskelle taistelua viskellen kirouksia sinne tänne, tähdäten kuitenkin aina kuolonsyöjiin. Osa kirouksista osui, osa ei. Hermione pysyi kuitenkin koko ajan liikkeessä. Hän ei halunnut juotua enää kaksintaisteluun.
Sellaiseen hän kuitenkin joutui. Hän ei tiennyt ketä vastaan taisteli, mutta vastustaja oli selvästikin kokenut ja nopea, sekä kaiken lisäksi hän ei ollut haavoittunut toisin kuin Hermione. Hermione torjui, torjui ja torjui, kerkesi hän muutaman tainnutustaian irvikuvankin väliin sujauttaa, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Hänen keskittymisensä rakoili kun hän katsoi muita. He olivat todella pahasti alakynnessä, todella, todella pahasti. Mahdollisuudet voittaa oli menetetty jo aikoja sitten, sen Hermione tiesi. Nyt hän teki sen ainoan asian, mikä oli siinä tilanteessa enää mahdollinen - hän taisteli kahta kovemmin ja päätti ettei anna periksi. Hän päätti antaa kaiken itsestään ja tainnuttaa niin monta kuolonsyöjää kuin mahdollista. Hän päätti ettei lähde ilman taistelua, silloin hän ainakin kuolisi sankarina. Vaikka sankarikuolema ei ollut Hermionen unelmien kärkipäässä, sai ajatus silti hänet hymyilemään. Hän auttaisi muita niin paljon kuin oli mahdollista.
Hermionen katse ajautui kuolonsyöjän takaa näkyvälle kukkulalle. Hän oli näkevinään siellä hahmon, mutta kun hän vilkaisi uudestaan sekunnin kuluttua, hahmo oli poissa. Hermione joutui maksamaan taas uudesta keskittymisen herpaantumisesta. Kuolonsyöjä lausui aseistariisuntaloitsun ja Hermione huomasi olevansa ilman sauvaa. Taikasauva - tuo tuiki tärkeä esine ja Hermionen ainoa pelastus - lensi pois Hermionen ulottuvilta. Hermione katsoi tyynesti kuolonsyöjää, hän oli jo todennut itselleen olevansa valmis kuolemaan. Hän oli elänyt onnellisen elämän ja tehnyt asioita, joita oli aina halunnutkin. Hän ei ollut elänyt täysin tasapaksua elämää, olihan hän suudellut vihollistaan. Hermione tiesi, että jos hänen ystävänsä jäisivät henkiin, he kaipaisivat häntä, aivan kuten hänkin kaipaisi heitä. Hermione ei voinut muuta kuin toivoa, että tulevaisuudessa tulisi olemaan paremmat oltavat ja että Harry jollain ihme konstilla saisi Voldemortin kukistettua.
Hermionen ei ollut tarkoitus ajatella miestä, mutta silti hänen ajatuksensa ajautuivat Dracoon. Hän oli koko ajan vältellyt aihetta Draco Malfoy, eikä sille ollut mitään järkevää syytä. Hermione tiesi, että jos hän alkaisi ajatella Dracoa syvällisemmin ja ennen kaikkea tunteitaan miestä kohtaan, hän olisi ison ongelman edessä. Koska jos hän tajuaisi rakastavansa miestä, mitä hän kyllä epäili suuresti, hän haluaisi jäädä, hän haluaisi elää. Hermione tiesi, oli tiennyt alusta asti, että jos hän löytäisi jonkun, jota hän rakastaisi, hän jäisi. Hän ei olisi silloin valmis kuolemaan. Mutta Hermione ei ollut varma. Hän tiesi pitävänsä Dracosta jollain tasolla, mutta rakastiko hän miestä? Sitä ei pystyisi edes Merlin selvittämään.
"Aiotko sinä tapaa minut, vai et?" Hermione kysyi tyynesti kuolonsyöjältä. Tämä näytti kummastuneelta, Hermione suorastaan anoi kuolemaa.
"Aion", oli ainut mitä kuolonsyöjä sanoi matalalla äänellä ja sitten hän kohotti taikasauvaansa ja osoitti sillä suoraan Hermionea kasvoihin.
"Sinä -", kuolonsyöjä aloitti, mutta Hermionen aivot raksuttivat. Kuva Dracosta oli tullut juuri hänen mieleensä.
"- kuraverinen -"
Hän tulisi todellakin kaipaamaan suudelmia Dracon kanssa. Ne olivat olleet parempia, kuin koskaan mitkään muut kenenkään toisen kanssa.
"- kuolet -"
Pitäminen. Tykkääminen. Kummatkin verbejä, joita Hermione piti lapsellisina. Pitäminen oli tavallaan lapsellista, ei niin tosissaan otettavaa kuin rakkaus. Jos piti jostakusta, ajatteliko silloin tätä kuoleman hetkellä?
"- nyt."
Helvetti, minä rakastan Draco Malfoyta, Hermione tajusi ja kuolonsyöjä lausui ne kuuluisat kuolettavat sanat.
Hermione kaatui maahan ja vihreä valosuihku liiti hänen päänsä yli. Hermione kiepsahti kohti taikasauvaansa ja sai siitä otteen. Kuolonsyöjä oli hämmentynyt tapahtumien saamien käänteiden johdosta ja Hermione kerkesi tainnuttaa tämän. Hermione nousi vaivalloisesti ylös jalkansa takia ja hänen katseensa osui taas kukkulalle. Nyt hän erotti siellä kaksi hahmoa, eivätkä ne noin vain kadonneet muutaman sekunnin uudelleen katsomisen jälkeen. Siellä tosiaan olivat jotkut. Hermione ajatteli heti kaikista pahinta ja alkoi etsiä katseellaan Harrya.
Hermione etsi ja juoksi ympäri aukeaa, mutta hän ei löytänyt Harrya. Varmistaakseen asian hän lähti juoksemaan vaivalloisesti kohti kukkulaa. Sinne oli suhteellisen pitkä matka ja Hermione väsyi koko ajan. Hengittämisestä tuli vaivalloista ja jokaista hänen lihastaan särki. Hän joutui raahaamaan jalkaansa perässään ja eteneminen oli liian hidasta. Hänen pitäisi päästä nopeasti auttamaan mahdollista Harrya.
Hermionen katse oli koko ajan kukkulassa. Hän kiersi taistelun ja joutui harvoin väistämään harhautuneen kirouksen. Hermione ei tiennyt miksi oli edes menossa kukkulalle, ei hän voisi tehdä mitään. Mitä luultavimmin hän kuolisi siellä, mutta jos olisi jokin keino auttaa Harrya ja voittaa sota, hän tekisi sen. Oman henkensäkin uhalla, rakasti hän sitten Dracoa tai ei. Tärkeämpää oli saada sota loppumaan ja Voldemort kukistumaan.
Hermionella oli matkaa vielä monta sataa metriä, eikä matka tuntunut koskaan loppuvan. Sumu oli selvästikin vääristänyt mittasuhteita. Hermione pakottautui jatkamaan matkaa taas kerran. Hän kävi jatkuvasti väittelyä itsensä kanssa, luovuttaako vai ei. Hän pysähtyi hetkeksi ja kumartui hieman maahan päin hengityksen ollessa edelleen tiheä. Joka paikkaa kolotti ja Hermione puri huultaan estääkseen tuskan parahduksen. Hän ei tiennyt mitä kirousta hänen jalkaansa oli käytetty, mutta hidastustarkoitukseen se selvästi oli. Hermione pakottautui katsomaan kukkulalle. Yhä edelleen sakean sumun takia hän ei voinut vieläkään erottaa hahmoja, mutta näkyi selvästi, että he kaksintaistelivat. Vaimeat eriväriset välähdykset näkyivät sumun seassa ja Hermione pystyi vain toivomaan että Harry selviäisi. Tai, no eihän hän voinut tietää oliko kukkulalla oleva henkilö Harry, mutta hänellä oli vankka aavistus.
Hermione jatkoi matkaa yhä vaivalloisemmin, mutta hän eteni joka tapauksessa. Kukkula näytti vihdoin olevan hieman lähempänä kuin mitä se oli ollut matkan alkumetreillä. Hermione tuijotti yhä tiiviisti kahta hahmoa kukkulan päällä. Hän halusi olla selvillä siitä, mitä siellä suurin piirtein tapahtui. Hermione antoi kuitenkin itselleen luvan katsoa ympärilleen hieman. Taistelun äänet kantautuivat hänen korviinsa, mutta mitään ei näkynyt sumun takia. Hänen ympärillään ei tuntunut olevan yhtikäs mitään, vaikka asiasta ei tietenkään voinut olla varma - ties mitä sumu kätki sisälleen.
Hän kohotti taas katseensa kukkulalle, eikä siellä näkynyt enää kuin yksi hahmo. Yksi ainokainen hahmo seisomassa, eikä toisesta tietoakaan. Hermioneen tuli vauhtia. Hän lähti juoksemaan, vaikka se oli vaikeaa ja kipu oli miltei sietämätön, hän jatkoi juoksemista viimeisillä voimillaan aina kukkulalle asti. Hän kiipesi kukkulalle ja nyt siellä ei ollut yhtäkään hahmoa seisomassa - vain yksi varsin elottoman näköinen makaamassa maassa. Hermione tunnisti oitis hahmon Harryksi.
"Harry, voi ei Harry!" Hermione huusi ja juoksi vielä loput heitä erottavat metrit. Hän lysähti maahan Harryn viereen. Miehen kasvot olivat valkeat ja tämän poskessa olevasta haavasta vuoti verta. Hermione otti Harryn käden omiensa väliin ja itki hiljaa. Hänen paras ystävänsä oli kuollut Voldemortin takia, he olivat hävinneet sodan. Hermionella oli tyhmä olo, aivan kuin mikään ei enää ikinä merkitsisi hänelle mitään. Hän luultavasti kuolisi pian, olihan hän jästisyntyinen. Kyyneleitä tuli yhä vuolaammin Hermionen ruskeista silmistä, eikä hän tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen niitä pois, vaikka haavaan osuessa ne kirvelivät ilkeästi. Hän piti kipua muistutuksena elämästä ja siitä, että hän yhä tunsi edes jotain. Lisäksi Harry oli ansainnut jokaisen kyyneleen ja vielä paljon enemmän. Harry oli tehnyt kaikkensa, antanut itsensä, mutta se ei ollut riittänyt. Hermione toivoi vain, että -
"Hermione, sinä muserrat minun käteni."
* * *
Hermione avasi silmänsä ja katsoi killan päämajan seiniä huojennuksen vallassa. Hän hymyili leveästi sisäistäessään asian lopultakin kunnolla. He olivat voittaneet sodan. Voldemort oli kuollut. Kuolonsyöjät olivat menettäneet johtajansa ja nyt heidän kiinni ottamisestaan tulisi helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja mikä kaikista parasta, Harry oli elossa. Hermione oli kerennyt hetken jo luulla Harryn kuolleen, kun hän oli nähnyt tämän makaavan maassa, mutta ei - Harry oli vain pyörtynyt. Voldemort oli kirjaimellisesti haihtunut savuna ilmaan, hänestä ei ollut enää jälkeäkään.
"Granger, menetkö sinä vapauttamaan Malfoyn, vai laitatko kotitontun?" Hermione kuuli Vauhkomielen kysyvän.
"Menen itse", hän vastasi ja jostain syystä hänen kävellessä Vauhkomielen ohi vanha aurori katsoi häntä tietäväisesti. Hermione ei välittänyt siitä, hän lähti kiipeämään portaita ja silloin hän vasta tajusi, että hänen jalkansa oli yhä tunnoton. Hän raahautui portaat ylös ja turhautuneena avasi suojaloitsut. Hän astui sisälle huoneeseen ja Draco kääntyi katsomaan häntä.
"Näytät kamalalta", Draco sanoi heti. Hermione tuhahti.
"Kiitos, tuon juuri halusinkin kuulla", hän vastasi ja alkoi miettiä miten hän sanoisi asiansa. Hermione katsoi Dracoon ja tämän silmissä oli taas se sama tuttu ivallinen pilke, aivan kuin kouluaikoina. Hermione tiesi, että hän oli Dracolle vain huvia, ei mitään vakavaa ja mies tuskin tunsi samoin kun hän. Halusiko hän häpäistä itsensä kertomalla kuolonsyöjälle olevansa rakastunut tähän? Hän halusi kyllä kertoa Dracolle mitä tunsi, mutta olosuhteet sotivat sitä vastaan. Hermione teki päätöksensä ja tiesi katuvansa sitä vielä jälkeenpäin.
Laiskalla ranneliikkeellä Hermione avasi pojan köydet ja sitten hän sanoi:
"Tulejo Dracon taikasauva."
Taikasauva leijaili huoneeseen hetken päästä ja Hermione ojensi sen Dracolle, joka tuijotti Hermionea kummastuneena.
"Mitä helvettiä tämä tarkoittaa?" Draco kysyi ja katsoi Hermionea ilmeellä, jota Hermione ei jaksanut analysoida.
"Sitä että olet vapaa. Ja että Voldemort on kuollut", Hermione sanoi ilmeettömällä äänellä, eikä voinut enää katsoa Dracoa silmiin. Hän käänsi katseensa oveen.
"Minä olen vapaa", Draco toisti lähinnä tyrmistyneenä ja Hermione nyökkäsi. Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä väkisin, mutta hän sai ne pidettyä sisällään juuri ja juuri.
"Mene vain", Hermione sanoi vielä ja Draco otti askeleen kohti ovea. Toinen askel. Draco kääntyi katsomaan Hermionea, joka puri huultaan estääkseen itseään itkemästä. Dracon käsi oli jo oven karmilla, kun hän kääntyi takaisin ja suuteli Hermionea intohimoisemmin, kuin koskaan aikaisemmin. Hermione ei voinut estää yhtä kyyneltä karkaamasta silmäkulmasta, mutta kyyneleiden lukumäärä jäikin vain yhteen. Hän vastasi suudelmaan ja aivan yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, suudelma loppui.
"Hyvästi", Draco sanoi käheällä äänellä ja Hermione toisti sanan ilottomasti.
Kun Draco oli sulkenut oven, Hermione lysähti lattialle voimattomana. Hän antoi kyynelien tulla valtoimenaan, hän ei olisi pystynyt pidättämään niitä enää hetkeäkään ja viimeisin suudelma oli sekoittanut Hermionen täysin. Hän katui päätöstään, muttei juossut miehen perään. Katkera nyyhkäys karkasi Hermionen huulilta. Hän ei Merlinin nimeen edes tiennyt miksi oli jättänyt sanomatta sen. Hän ei tiennyt, miksi oli antanut syynsä elää lähteä noin vain pois. Syyn elää. Hermione tuhahti tahtomattaan.
"Minusta tuntuu, että se viimeisin suudelma pitää ottaa uusiksi. Se oli aivan liian huono hyvästisuudelma", Hermione kuuli äänen, jota ei ollut koskaan enää olettanut kuulevansa, ei ainakaan niin pian. Hermione nosti katseensa ja huomasi Dracon seisovan huoneen ovella vaaleita hiuksiaan haroen, hieman eksyneen näköisenä.
"Ei voi olla enempää kuin yksi hyvästisuudelma ja sen laatuun täytyy tyytyä", Hermione sanoi ja laski katseensa maahan. Totta kai hän halusi suudella miestä uudelleen, mutta hän ei itse henkisesti kestäisi sitä. Se olisi liikaa.
"No sitten se aikaisempi ei ollut sellainen. Se oli harjoitushyvästisuudelma", Draco sanoi ja Hermione tuhahti taas. Miksei mies voinut vain lähteä ja jättää häntä yksin?
"Miksi sinä itket?" Draco puuskahti aivan kuin olisi halunnut estää itseään kysymästä sitä.
"Se ei ole tärkeää, lähde nyt vain", Hermione sanoi alistuneesti.
"Entä jos en halua lähteä?"
----------------------------------------------
A/N2: Loppu jäi hieman kesken, koska tähän tulee vielä epilogi joskus. Ihan vaan tiedoksi, ettei synny niitä "tässäkö tää nyt oli?"-tuntemuksia niin hirveesti. Kyllähän niitäkin saa siis tulla jos ei tykänny lopusta, mutta kuitenkin epilogi on tulossa, eikä tää ihan näin auki jää.
//Illalla juuri ennen nukahtamista rupesin miettimään tätä osaa ja sen sisältöä, kuvailua ja muuta ja totesin että on ihan oikeutettua olla helvetin pettyny tähän, koska laatu on tosiaankin huonompaa ja tän ficin taso laskee ku lehmän häntä just tällein kivasti vikassa osassa. Mä onnistun sitten aina tekemään tän. Mutta jos se epilogi hyvittäis jotain, jos siihen söpistelyä tunkee...? Ja sitten kaiken lisäks tajusin olevani aika kiintyny siihen pikkuseen mielikuvituskotitonttuun, siis joo Mortyyn. Mä päätin et kirjotan joskus siitäkin jotain, sen elämäntarinan tai jotain vastaavaa. Olenkohan hieman tyhmä? Hemmetti, vanheneminen tyhmistää ja saa menettämään punasen langan. Joo siis otan vastaan ja haluankin valituksia laadusta ja osan tasosta. Itse totesin siis jo olevani pettynyt tähän. Tämä alkaa taas lähentelemään romaania, eikä minulla varsinaisesti mitään lisättävää ollut aikasempiin sanomiini, mutta oli vain pakko tulla mainitsemaan tuo Mortyjuttukin