- Author: ayame-chan
- Rating: S
- Summary: ”Uskotko sinä kuoleman jälkeiseen elämään?” kysyit. Silmäsi katsoivat jonnekin kauas. Aivan, kuin olisit jo ennakoinut tulevan.
- A/N: tällänen pieni kyhäelmä
KIVEEN KAIVERRETTU
Seison ostoskeskuksen edessä erään näyteikkunan luona. Ihailen harmaanruskeata ränsistyneen näköiseksi tehtyä hametta ja tyyliä, jolla se on yhdistetty armeijan väreillä koristeltuun toppiin sekä mustiin nahkakorkokenkiin, joiden varsi yltää polviin asti. mallinuken hiukset ovat pitkän ja kiharat. Niiden tumma sävy tuo mieleeni sinun pikimustat hiuksesi. Huokaisen hiljaa, ja käännän katseeni pois.
Nykyään lähes kaikki asiat saattavat nostattaa sinut minun mielessäni sädehtivän lammen pinnalle. Yksi sana ystävän tai tuiki tuntemattoman ihmisen suusta saattaa herättää minussa muiston jostain, mitä sinä joskus sanoit. Linja-auto, jolla tapasit kulkea, on yksi niistä lukuisista asioista, joihin päin en voi edes katsoa ilman, että näen sinun hymysi, jolla valaisit aina kaikkein synkimmätkin hetket.
Muistatko sen naisen, jonka oudolle pukeutumistyylille sekä hassulle kävelytavalle meillä oli tapana nauraa? Taisimme tehdä hänestä oikein runonkin. Hassua… en taida muistaa sitä runoa enää. Etkä sinä ole täällä tuomassa sen säkeitä mieleeni. Niin, siitä naisesta… näin hänet eilen, mutta enää outo ulkonäkö ei naurattanut minua. Se loi sisälleni jonkinlaisen onton olon. Lähes odotin sinun hypähtävän jostakin ja sanovan jotain ratkiriemukasta tuosta naisesta. Mutta sinä et tullut. Enkä voinut olla ajattelematta sitä, että nykyään minä taidan olla tuon naisen kaltainen. En pukeudu oudosti, ja kävelen kuten muutkin ikäiseni, mutta sisälläni vaatetus on tainnut muuttua. Kirkkaiden ja iloisten värien sijaan pukeudun nykyään mustaan ja harmaaseen. Siksiköhän se hame oli minusta niin hieno siinä ei ollut värejä, jotka olisivat herättäneet minussa muiston sinusta.
Pudistan päätäni. Huomaan jälleen kerran unohtuneeni muistelemaan sinua. En saisi. Itse opetit minulle, että ihmisten on elettävä sitä päivää, joka on nyt. Ei eilistä eikä huomista, vaan tätä päivää. Se oli helppoa silloin, kun olit luonani. Osaisitko itsekään, jos pelkkä tuuli kasvoillasi herättää mieleesi sen illan, jona tapasimme?
Muistatko sen?
Sade oli juuri päättynyt, ja olin laskemassa sateenvarjoni alas, kun sinä kävelit ohitseni. Sateenvarjo tarttui vahingossa pitkän mustan takkisi ketjuihin ja repeytyi käsistäni. Katsoin kauhistuneena, kuin otit muutaman askeleen, ennen kuin huomasit ylimääräisen painon. Pysähdyit ja katsoit oudoksuen perässäsi raahautunutta sateenvarjoa. Kävelin arasti luoksesi ja pyytelin anteeksi. Kuuluit aivan erilaiseen kastiin kuin minä. Minut nähdessäsi kulmasi kohosivat lähes taivaisiin. Kerroit minulle kerran, että ensivaikutelmasi minusta oli se, että olisin joku filmitähti. Outoa sinänsä, sillä itse en ole koskaan pitänyt itseäni sievänä. Kasvoillesi kohonneen hämmästyksen tilalle tuli huvittunut ilme, kun kumarruit irrottamaan sateenvarjoa. Siihen menikin hiukan aikaa. Varjo oli juuttunut kunnolla kiinni. Vieno tuuli toi kasvoilleni sateenjälkeistä tuoksua. Jo pelkkä tuuli vaikeutti muutenkin vaikeata työtä, kun se yritti riuhtoa takkiisi juuttunutta varjoa mukaansa. En koskaan unohda ilmettäsi.
Seuraavana päivänä me tapasimme uudelleen.
Katson ärtyneenä kuivaa maata kenkieni alla. Huomaatko? Jälleen kerran minä sorruin siihen. Pieni harmin kyynel kohoaa silmäkulmaani, mutta räpytän sen pois. En aio itkeä. En, sillä sekin muistuttaisi minua kanssasi viettämistäni päivistä. Sinä olet ainut, jolle olen koskaan paljastanut kaikkein salaisimpanikin tunteet. Itkin olkaasi vasten ja sinä lohdutit. Sointuva äänesi antoi voimaa jatkaa. Kauheata ajatella, etten enää koskaan kuule sitä.
Heilautan kättäni, ja kapuan linja-autoon. Hymyilevä kuski ottaa seutulipun kädestäni ja piipauttaa siitä yhden matkan. Hymyilen takaisin, sillä se on kohteliasta. Tällaiseksi minut on kasvatettu. Istun linja-auton keskivaiheille ja katson ulos. Kuin huomaamattani asetan laukkuni niin, että se täyttää viereisen istumapaikan.
Maisemat kiiruhtavat ohitseni. Ei, ei se niin mene. Hymyilen surullisesti. Se oi vain tapa, jolla kutsuit matkustamista. Enää et kutsu. Niin, nyt minä kiiruhdan maisemien ohitse. Linja-automatkani ei ole pitkä, eikä siksi kestä kauaa. Muutaman minuutin kuluttua painan STOP -merkkiä ja poistun pysähtyneestä autosta. En unohda kiittää kuskia, joka heilauttaa kättään vastaukseksi.
Nämä kadut ovat minulle tuttuja. Muistan, kuinka kävelin niitä kanssasi. Olimme silloin menossa sisaresi luokse. Heilautan laukun paremmin vasemmalle olalleni. Oikealla en sitä voi pitää. En vielä pitkään aikaan.
Kävellessäni syksyisellä asfaltilla siihen eksynyt hiekka rahisee kenkieni alla. Kenkien, jotka sinä ostit minulle. Pyyhkäisen kasvoilleni eksyneet hiukset sivuun --- korvan taakse. Korvissani ovat korvakorut, jotka sinä ostit viimejouluna minulle joululahjaksi. Niissä roikkuu hopeisia sydämiä. Minä ostin sinulle rannekorun, joka (huvittava kyllä) oli samaa sarjaa, kuin nämä korvakorut. Valokuvissa usein kiinnitän katseeni siihen.
Avaan hienoksi koristellun portin ja astun sen toiselle puolelle. Jatkan kävelyä ja kuulen, kuinka raskas rautaportti sulkeutuu itsestään. On jo hämärä. Pari kynttilää valaisee muuten jo tummenevaa maisemaa. Poikkean pääpolulta hiekkaiselle sivupolulle. Sitä ei ole asfaltoitu. Joudun kävelemään aivan polun päähän.
Siellä kasvaa suuri tammi. Muistatko, kuinka kerran kaiversimme nimemme lähes samanlaisen tammen kaarnaan? Siihen vierähti aika kauan aikaa, mutta kun nimemme sitten lopulta olivat siinä sydämen ympäröiminä (minä kaiversin sydämen vasemman puolen, sinä oikean) ruskeat silmäsi sädehtivät niin kirkkaasti, etten koskaan sitä unohda.
Polvistun puun vierellä olevan kiven ääreen ja katselen sitä. Me emme olleet viimeisiä, jotka kaiversivat nimemme. Suljen silmäni, enkä enää kykene estämään kyyneleitä.
”Uskotko sinä kuoleman jälkeiseen elämään?” kysyit. Silmäsi katsoivat jonnekin kauas. Aivan, kuin olisit jo ennakoinut tulevan.
Kohautin olkiani ja katsoin sinua äkillisen kysymyksen yllättämänä. ”Kai minä uskon.” Vastasin.
Hymyilit hiukan. ”Jos elämämme jälkeen saamme elää vielä toisen elämän, haluaisin elää sen henkenä. Henkenä, joka kulkee rakkaimpiensa rinnalla silloin, kun heillä on hankalaa.”
Naurahdin hiukan vaivaantuneena. En ollut koskaan pitänyt tästä puheenaiheesta. ”Eiköhän se ole sitten Jumalan päätettävissä?”
Nyökkäsit yllättävän vakavana. ”Niinpä.”
Istuimme hetken hiljaa ja katseeni hiipi sinun rattia piteleviin käsiisi. Antamani rannekoru oli oikeassa ranteessasi. ”Sinun pitäisi ryhtyä soittamaan kitaraa. Nuo ovat kitaristin kädet.”
Nauroit. Sitä naurua en koskaan unohda. En koskaan unohda säkenöivää nauruääntäsi. Naurusi on asia, josta en koskaan luovu. Taisin sanoa sen vahingossa ääneen, sillä kasvoillesi hiipii huvittunut virne ja kohotit kysyvästi toista kulmaasi. Et kuitenkaan sanonut mitään.
Istuimme hiljaa ymmärryksen ja hyväksynnän virratessa välillämme rakkauteen verhoutuneena. Oli kuin olisimme jättäneet toisillemme sanattomia jäähyväisiä.
Värähdin. Sormeni siveli kiven pintaa. En vieläkään tiedä, mitä sinä loppujen lopuksi tiellä väistit. Ehkäpä pelastit jonkun pupuparan hengen. Mutta maksoit siitä aivan liian kalliin hinnan.
Äkkiä hätkähdit ja käänsit rattia rajusti vasemmalle. Huusin säikähtäneenä. Jossain vaiheessa sinäkin taisit huutaa. Auto riistäytyi tieltä, kieri hetken ja paiskautui sitten vasten jotakin periksi antamatonta. Törmäystä seurasi painostava hiljaisuus, jonka voihkaisusi katkaisi.
Käänsin katseeni puoleesi ja yllätyin siitä, kuinka paljon oikeaan käteeni koski. Huomasin sinun katsovan minua. Kasvosi olivat punaiset verestä. Siltikin hymyilit minulle. Joskus niin kirkkaina loistaneet silmäsi olivat nyt himmeät. Pääsi nojasi vasten rattia, jonka turvatyyny oli lauennut. Kohotit oikean kätesi hitaasti ja tartuit vasempaan käteeni. Tunsin rannekorusi kevyen kosketuksen. Kuiskasit hiljaa nimeni. Ajattelin, että onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi me molemmat olemme yhä hengissä.
”Rakastan sinua.” Kuiskasin hiljaa ja hymy kasvoillani syveni. Rakkaus paistoi hetken vielä silmistäsi, kunnes katseesi lasittui. Kesti hetken, ennen kuin tajusin olevani ainut, joka enää on tässä autossa. Vei hetken ymmärtää, että sinä olit lähtenyt pois.
Pyyhin kyyneleitä kasvoiltani pois, mutta en siltikään kyennyt estämään tulvaa. Kiveen kaiverrettu nimi. Kuin irvikuva puuhun kaivertamistamme nimistä. Nimesi päällä on toinen nimi. Sisaresi. Viimeinkin te kaksi sitten tapasitte toisenne.
Istun vielä hetken ja nousen sitten seisomaan. Katson sitä, minkä olet jättänyt tänne. Kivi. Se kertoo liian vähän, mutta on silti liikaa.
Vedän syvään henkeä ja olen jo kääntymässä lähteäkseni, kun pysähdyn vielä hetkeksi.
Hassua, aivan kuin olisit seissyt vierelläni ja pitänyt kiinni kädestäni. Naurusi helkkyi mielessäni.
”Uskotko kuoleman jälkeiseen elämään?”
Uskon, sillä minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Jos en uskoisi, en voisi enää koskaan olla sinun kanssasi.
Laukkuni valahtaa maahan. Huokaisen ärtyneenä, nostan laukun ja kävelen pois välittämättä painostavasta tunteesta, joka kielii sinun läsnäolostasi.
Kuulen yhä hilpeän ja rakastavan naurun, se seuraa minua linja-auto pysäkille. Tuuli voimistuu hetkeksi ja tuo mukanaan syksyn tuoksun. Yksi lehti lentää kädelleni. Katson sitä. Se on vaahteran – sinun lempipuusi – lehti.
Pudistan päätäni ja päästän lehden putoamaan.
Linja-auto tulee esiin mutkan takaa. Heilautan kättäni ja se pysähtyy. Ennen kuin ehdin astua auton sisälle, pieni tuulenpuuska irrottaa satoja lehtiä lähipuista. Katson niiden väriloistoa, kun ne putoilevat maahan. En kuule enää nauruasi. Se ei koskaan seuraa minua tätä pidemmälle.
Kuski rykäisee ja havahdun jälleen todellisuuteen. Astun auton sisälle ja se lähtee liikkeelle. Hetken luulen näkeväni sinut pysäkillä, mutta eihän se ole mahdollista. Käännän katseeni kämmeniini.
Äkkiä tunnen kosketuksen oikealla olallani, mutta se ei satuta rikki mennyttä kättäni. Liiankin tuttu ääni kuiskaa korvaani sydäntä särkevän lauseen, mutta kun käännän katseeni vierelläni olevaan penkkiin, se on tyhjä. Kuskin lisäksi linja-autossa ei ole muita kuin minä.
Sinä jätit minut yksin….
”Minäkin rakastan sinua, kaivattuni… Nyt ja aina…”
