Title: Pitkästä aikaa
Author: Minä elikäs wataridori ~
Beta: Ei ole..
Rating: K11
Genre: slash, humor, fluff... oneshot (jatkoa ollut kyllä mielessä...)
Disclaimer: Omia rakkaitani ovat
Summary: - Sä oot niin söpö, hymyilen sille ja nipistän kovaa, hieman kovempaa kuin oli tarkoitus, häntä poskesta.
A/N: Alunperin tää oli äikännovelli, mutta koska saan niin harvoin mitään valmiiksi, ja oon tähän ihan tyytyväinen, niin päätin julkaista. Missäs muuallakaan kun finissä? (Ja summarysta kiitos äitelle) Ei muuta~
~*~*~
Annan pääparkani pudota raskaana äikänkirjan päälle. Sijamuodot jyskyttävät ohimoissa, mutta olen luvannut äidille parantaa äikännumeroa joulutodistukseen. Tässä numeron nostamisessa on vain yksi pienen pieni ongelma: en ymmärrä yhtikäs mitään. Mitä vit...vitamiinipilleriä se aikoja sitten aivokuollut äidinkielenluokkaan linnouttautunut kurppa oikein luulee minun tulevaisuudessa tekevän sillä tiedolla että muotoa "Eskolle" voidaan kutsua genetiiviksi?! Vai oliko se elatiivi? Väsyneet aivoni toimivat tänään vielä hitaammalla kun yleensä. Ovat toimineet nyt hieman yli kahden viikon ajan...
Puristan käteni nyrkkiin ja hakkaan sormieni välissä mielikuvassani kovaa vauhtia rusinan näköiseksi muuttuvalla lyijytäytekynällä kirjan sivuun pieniä reikiä jaksamatta nostaa poskeani kirjan toisesta sivusta, kunnes väsyn. Huokaisen ja suljen silmäni.
15 päivää... Ja vielä kolme jäljellä...
Olen siinä pitkään, puoliksi istun, puoliksi makaan pöytäni ääressä ja pyörittelen kynää sormissani. Pikkuhiljaa vaivun unen rajamaille, siihen tilaan, kun tiedän olevani hereillä mutta koko maailma tuntuu jotenkin kaukaiselta. Näkökenttäni rajat alkavat sumentua, ne kirjaimet, jotka silmäkulmastani näen, kiemurtelevat paperilla kuin käärmeet, alkavat seuraavaksi aaltoilla ja sitten olenkin jo unessa.
Neljä minuuttia myöhemmin herään. Havahdun korviin sattuvaan, särisevään tililili-ääneen jostakin työpöydälläni vallitsevan kaaoksen keskeltä. Ääni ei anna aivoilleni mahdollisuutta tallentaa juuri näkemääni unta siihen lokeroon päässäni, johon unet arkistoidaan. Hämärästi unentokkuraisena tajuan äänen olevan kännykkäni soittoääni ja ärtyneenä puhisten alan kaivaa sitä esiin. Se löytyy fysiikan kokeen ja NY-lippiksen välistä. Painan vihreää luuria tarkistamatta näytöllä vilkkuvaa numeroa valmistautuneena haukkumaan soittajan pystyyn. Vain koska minua ärsyttää.
- No mitä?! ärähdän puhelimeen ja odotan kuulevani Peetun, Jonnen tai jonkun vastaavan viikonloppuisin keskustassa kännejä vetävän kusipääluokkalaiseni äänen, joten äänen jolla toisesta päästä kuuluva ”moi” sanotaan ollessa aivan toinen, hymyilevä, tuttu, miellyttävä, vatsani heittää voltin.
15 päivää... 15 vitun päivää.
- Moi... Tota... Sori... änkytän hämmentyneenä ja manaan itseni samalla alimpaan helvettiin. Hermostuneena puren vasemman käteni pikkusormenkynttä ja potkin toimistotuolini pyörimään. Kerkeän juuri miettiä, miten toisella on varaa soittaa minulle sieltä kaukaa, kun tämä aloittaa asiansa.
- Mitä?! Tänään jo? Tartun pöydänreunasta pysäyttääkseni tuolin kierroksen. Vatsaani kouraisee uudestaan ja tunnen miten rintaani alkaa kutittaa. Tämä on liian hyvää ollakseen totta. – Totta kai mä voin! Koska? Täh? Nyt hetikö? Vilkaisen äikänkirjaa, auki olevaa taulukkoa niistä vitun sijaimuodoista ja epäröin hetken. – Enköhän... Joo, kyllä mä voin. Okei, nähdään kohta.
Simpukkakännykästäni kuuluu pieni klik kun napsautan läpän kiinni ja jään hetkeksi tuijottamaan tyhjään. Kolme päivää etuajassa Suomeen hotellissa sattuneen häslingin takia. Muiden loma ehkä pilalla, mutta minun marraskuuni pelastettu.
Nousen tuolistani ja alan kaivaa lattialla olevista vaateröykkiöistä jotain Nalle Puh -boxereita ja liian isoa collegepaitaa asiallisempaa päällepantavaa. Hetken tuuminnan ja pyörittelyn jälkeen kiskon jalkaani ne ihanan kuluneet lempifarkkuni ja kaivan, käytännössä kiskon, mustan olkalaukkuni sängyltä pikkuhiljaa lattialle levittäytyvän rojukasan alta. Käännän laukkuni ylösalaisin ja ravistelen sinne unohtuneet koulukirjat lattialle epämääräiseksi läjäksi. Tungen tilalle lompakkoni, kotiavaimet ja kännykän.
- Minnes Saku luulee olevansa menossa? kuulen ikävän tutun äänen takaani kiskoessani eteisessä mustia Converseja jalkaani.
- Tuolla vain käyn, sanon ja suoristan selkäni. Katson äitiä ylhäältäpäin, olen häntä huomattavan paljon pitempi.
- Ja miten äikkä? hän tivaa.
- No prob, totean ja vilkaisen itseäni eteisen peilistä. Nykäisen mustaksi värjättyjä hiuksiani ja irvistän, ne ovat kasvaneet aivan liian pitkiksi. Kiedon kaulaani vielä punaraitaisen kaulahuivin ja käännyn ovelle äitini ohitse ja astun rappukäytävään.
- Kahdeksaksi kotiin... äiti vielä yrittää. Pyöräytän silmiäni.
- Katsotaan nyt, lupaan. Pamautan ulko-oven kiinni ja juoksen portaat ennätysnopeasti alas. Askeleeni kaikuvat tyhjässä rapussa, ne kuuluvat aivan varmasti jokaiseen Peltokummuntie 14:n C-rapun asuntoon.
15 päivää...
Juoksen jäiselle pihalle. Tämän päivän pakkaset ja aamuinen lumimyrsky ovat jo jäädyttäneet eilisen vesisateen jättämät lätäköt ja piha on hengenvaarallisen liukas. Otan pari varovaista juoksuaskelta ja liu’un vähän matkaa jäällä. Liu’untani tyssää äkkiä tielläni olevaan lumipenkkaan. Kahlaan likaisen märästä lumesta farkkujeni lahkeita pudistellen ja kävelen pois piha-alueelta. Kuljen vähän matkaa eteenpäin, tällä kertaa hiekoitetulla tiellä. Sotaniementien risteyksessä olen vähällä jäädä auton alle ikivanhan Opelin ajaessa kolmion takaa suoraan edestäni.
Omakotialue näyttää tänään erilaiselta. Eilen kun kävelin tästä Sorakoskenkadun pysäkille, satoi ja lätäkköjen jäätävä vesi tunkeutui tennareistani sisään. Nyt kaikki on valkoista, tai oikeastaan kauniin vaaleansinistä katuvalojen ja muuten huonon valaistuksen värjätessä vastasataneen lumivaipan. Sen enempää en kerkeä ympäristöön kiinnittää huomiota, ajatukset liikkuvat ihan muualla.
Saapuessani leikkipuistoon, Tuomas on jo siellä. Erotan tutun, turvallisen hahmon vakipaikallamme kiipeilykoivun alla. Jossakin syvällä sisälläni sykähtää ja otan pari nopeampaa askelta, kenkäni rahisevat aurattua, jäistä soratietä vasten. Hiljaisessa puistossa ääni kuuluu kauas. Näen kuinka Tuomas kääntää päätään, on niin pimeää etten erota kasvoja mutta hän heilauttaa kättään ja lähtee kävelemään minua vastaan. Hän ottaa pari juoksuaskelta minun ja seuraavaksi tajuan että hän on kietonut kätensä ympärilleni ja pitää minua halauksessaan, kiinni itsessään.
Alkuhämmennyksestä selvittyäni huulilleni nousee hymy ja suljen silmäni kietoen varovasti käteni hänen ympärilleen. Tuomaksella on uusi takki, sen pinta tuntuu viileältä ja liukkaalta kuumottavia kasvoja vasten. Olo on turvallinen ja luottavaisena odotan, ja kuitenkin pelkään, hänen sanovan ne pari sanaa.
Mun oli ikävä sua.
Tunnen kuitenkin yhtäkkiä käsien ympärilläni katoavan ja toisen pojan astuvan askeleen taaksepäin.
- No? Mitä jätkä? Kaverillinen taputus olkapäällä.
Sisälläni jysähtää.
Poika on 15 päivää Kanarialla lomalla, me joudumme olemaan 15 pitkää päivää erossa toisistamme ja sitten kun toinen viimein palaa... ”Mitä jätkä?” Ei mitään, ei kauniita sanoja, ei tunnustuksia. Nada. Nielen pettymykseni ja nostan katseeni Tuomaksen kasvoihin. Poika on ruskettunut, astetta tummempi ihonväri sopii tummanruskeisiin, paksuihin hiuksiin, jotka kehystävät virnistäviä kasvoja, niin hyvin, että olen jo vähällä...sanoa sen ääneen. Nielaisen ja koitan muodostaa sanoja.
- Mitäs... Mitäs tässä... Ei kai mitään kovin uutta, mutisen katse Tuomaksen leuassa. Näen kuinka hän nyökkää ja siirtää sitten katseensa jonnekin ohitseni. Hetken tunnusteleva, tilannetta arvioiva hiljaisuus. Äkkiä Tuomas havahtuu ja alkaa kaivaa laukkuaan.
- Onhan mulla sulle tuliainenkin... hän mutisee. – Jossain täällä...
Tuomas vetää kätensä laukustaan. Hänellä on nyrkissään jotain... Kaulakoru? Tuomas avaa nyrkkinsä ja tiputtaa korun avoimelle kämmenelleni. Kohotan sen lähemmäs katsoakseni sitä paremmin.
Nahkanauhaan pujotettuna kaksi pientä simpukankuorta ja jonkin, arvelen että hain, hammas.
- Hieno... henkäisen. Katson Tuomasta ja hymyilen. – Kiitos.
Otan kaulahuivini pois, pidän sitä polvieni välissä kun laitan korun kaulaani. Sen jälkeen välillemme laskeutuu hetkeksi vaivautunut hiljaisuus. Koitan keksiä jotain puhuttavaa.
- ...Öööhm... Mitens Las Palma? kysyn lopulta saaden aikaan huokauksen Tuomaksen tummanpunaisilta huulilta.
- Sitä samaa vanhaa paskaa... Iskä ja äite löhös iha onnessaan kaikki päivät siellä hotellin uima-altaalla niissä vitun aurinkotuoleissaan ihosyöpää hommaamassa. Tuomas potkaisee lumista maata.
Irvistän myötätuntoisesti ja välillemme laskeutuu uusi hiljaisuus.
- Kuulin Peetulta jotain juttua et Jonnalla ois menny överiks, Tuomas sanoo hetken kuluttua. Huokaan helpotuksesta koska minun ei tarvitse enää miettiä puheenaihetta ja aloitan selostuksen samalla kun alamme pikkuhiljaa maleksia Lehtolanaukiota päin läpi hiljaisen lähiökaupunginosan.
- Joo, todellaki. Se ajo viime lauantaina niitten isän Mersun, kyllähän sä nyt sen tiedät, Päivälän kampaamon ikkunasta läpitte. Tuomas kävelee yhä oudon nopeasti, joudun kiristämään tahtia pysyäkseni hänen perässään. Minnes se tapa olisi toisesta kahden viikon aikana kadonnut?
Tuomas pärskähtää hassusti. – Siis kuinka kännissä se oikeen oli?
Kohautan olkiani. - En tiiä, Sari kyl sano et se ois vetäny jotain muutakin... Sari ja Kössi oli siis mukana... Ei siinä, en mä sitä kyllä niin ihmettelisi... Potkaisen lumikökköä, joka onkin jäinen. Jalkaa vihlaisee ikävästi ja irvistän kivusta. Tuomas katsoo minua kysyvästi, katseessa huolta, joka saa minut, niin kamalalta kun se kuulostaakin, piristymään aika huimasti. Hymyilen sille kaikki-on-kunnossa-ilmeelläni, ja jatkan isovarpaassa tykyttävässä kivusta huolimatta.
- Sen porukat oli ollut ilmeisesti melkos huonona... Kotiarestit loppuelämäksi –tyylillä, hymähdän. – Ei täällä oikeen muuta ookaan tapahtunut... Paitsi et Etana on hävinnyt koulusta. Sen tilalla on joku mystine sijainen. Syytä ei oo kerrottu...
- Kuitenki saanu jonku sydärin jostain punkkarista, joka oli istunu sille sen kuuluisalle ikkunapaikalle bussissa, Tuomas höpöttää hänen suunsa levitessä huvittuneeseen hymyyn ja hänen oikeaan poskeensa noustessa se hänen ihana hymykuoppansa. Söpöä.
Tuomas vilkaisee minua silmäkulmastaan.
- Mitä sä siinä virnuilet? hän kysyy silmissä huvittunut katse. Katson nyt suoraan hänen silmiinsä ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon. Ne ovat yhä yhtä tummat ja arvoitukselliset, kauniit mantelisilmät, joita uskomattoman pitkät ja tuuheat ripset vain korostavat.
- En mitään... sanon ja käännän katseeni hymyillen muualle. – Sua, totean sitten suoraan ja käännän hymyilevät silmäni Tuomaksen silmiin että näkisin sen reaktion. Olen helpottunut kun me molemmat alamme pikkuhiljaa rentoutua.
- Mua? hän naurahtaa. – Oonko mä vai niin naurettava ihminen?
- Et... virnistän ja kohottaudun varpailleni niin, että kasvoni ovat hänen kasvojensa tasalla, Tuomas on minuakin pidempi, ja tökkään sormellani poskessa olevaa hymykuoppaa.
- Sä oot niin söpö, hymyilen sille ja nipistän kovaa, hieman kovempaa kuin oli tarkoitus, häntä poskesta. Ihan kuin mummoni teki minulle kun olin pieni. Puuttuu vaan ruusuhajuveden järkyttävän voimakas tuoksu ja koinsyömä turkistakki...
Tuomas tuhahtaa huvittuneena keskeyttäen mummoni muistelut. – Haistas sinä kuule söpöt...
Hymyilen sille piruilevan itsevarmasti ja nuuhkaisen liioitellun hitaasti sen hiuksia. – Nuus nuus, totean ja olen jo repeämäisilläni nauruun.
Tuomas hypähtää lähes metrin taaksepäin, kääntyy ympäri ja kumartuu takanaan olleen erittäin likaisen lumikasan luo. Ennen kun kerkeän reagoida hän on jo tehnyt siitä lumipallon ja heittänyt minua sillä suoraan valkoisen takin hihaan. Älähdän.
- Hyi vittu! Tajuatsä miten paskasta toi lumi on?! huudahdan järkyttyneenä ja pudistelen epätoivoisena lunta takistani.
- Opitpahan ainakin olemaan nuuskimatta mua epäsoveliaissa tilanteissa, Tuomas ilkkuu minulle ja näyttää kieltään.
- Ahaa... Ja mitkä tilanteet sitten on soveliaita...? mutisen suurimman osan mielenkiinnostani ollen yhä hihani puhdistamisessa.
- Piiiimeä huone... aloitat venytellen i-kirjainta samalla kun venyttelet ihan oikeasti käsiäsi taaksepäin ja tuijotellen taivaalle näkymättömiä lintuja. Repeän nauruun.
- Jaa vai että pimeä huone... Taas? pudistelen päätäni. – Jätkällä on joku fetissi pimeisiin huoneisiin.
- Jätkällä on joku fetissi muiden jätkien haisteluun! Tuomas lohkaisee ja heittää minua jo toisella lumi-, vai pitäisikö sanoa kurapallolla. Huudahdan jotain epämääräistä protestiksi ja syöksyn Akselipolun 7:n roskisten vieressä olevalle lumipenkalle. Teen nopean ja hutaistun pallon paljain käsin, tumput unohdin kotiin. Heitän sillä Tuomasta keskelle rintaa.
- Ei kaikkien jätkien! Mieti ny jotain...Koskelaa, hyi elämä... Sitä paitsi... Uusi pallo.
- Sitä paitsi itse käskit! koitan puolustautua.
Pudistelet valkoisen lumen, tietysti minun piti ottaa sitä puhdasta lunta, takistasi ja virnistät toispuoleisesti. Taas se kirottu, anteeksi, jumaloitu, hymykuoppa.
- Tää vaikuttaa kyllä nyt ihan siltä että sä oot pienen kurinpalautuksen tarpeessa, Tuomas aloittaa. - Miten olisi sellainen tooosi hauska lumipesu...? Ilkeä hymy ja pari minua varoittavaa askelta lähemmäs on kaikki mitä tarvitsen.
Silmäni laajenevat kauhusta samalla kun kohmettuneet aivoni lähettävät jaloilleni signaalin: juokse. Juokse helvetti niin kovaa kun pääset.
Ja minähän juoksen. Käännyn ympäri ja juoksen päätä pahkaa Akselipolku 7:n ja 8:n rumien 70-luvun tyyliin rakennettujen kerrostalojen jakamaan pihaan. Hyppään talveksi leikatun pensasaidan yli ja tallon varmaan viidentoista uskomattoman pienen lumienkelin päältä juostessani pihanurmikon poikki hiekkalaatikon yli pihan toiselle puolelle. Saarisen mummolla olisi taas valittamista, arvatenkin huomenna ”Läpikulku kielletty” –kyltit pihan pensasaidan luona olisivat lisääntyneet yhdellä. Se nainen on tehnyt itsestään legendan kieltokylteillään.
Vilkaisen olkani yli, Tuomas on ihan kannoillani. Lumi narskuu Conversien pohjien alla ja on joissain kohdissa niin syvää, että uppoan polvea myöten valkoiseen höttöön. Hyppään toisen kynityn pensasaidan yli, tummahiuksinen poika kuroo etumatkaani jatkuvasti. Ei hänkään ihan turhaan ole niitä seitsemää vuotta juossut hikisenä pallon perässä pölyisellä kentällä.
Lehtolankadulta lumi on aurattu pois, juokseminen helpottuu. Juoksen Jonnen kotitalon ohitse, pihassa on kaksi citymaasturia, mutta talo on pimeänä. Olkalaukku hakkaa reittä ja polvea tasaisessa rytmissä. Kuulen koko ajan toiset askeleet, toisen raskaan hengityksen takaani ja Lehtolankadun alamäessä Tuomas on jo lähes rinnalla. Alhaalla näkyy Lehtolanaukion Siwa, R-kioski ja Siirin kukkakauppa. Tiedän häviäväni tämän juoksukilpailun, mutta aion pitkittää sitä niin paljon kun pystyn.
Pääsen viimein mäen alas aukiolle asti, juoksen Siwan ohi ja lähes törmään johonkin seniorisetään kauppakasseineen. Se hidaste on juuri sopiva Tuomakselle. Olen kukkakaupan rakennuksen kulmassa olevan puistikon, joka käsittää yhden penkin, yhden kuusiparan ja viisi neliömetriä nurmikkoa, kohdalla kun tunnen kuinka hän tarraa ranteestani. Koitan pyristellä irti mutta hän vetää minut lähemmäs itseään ja saa kiinni toisestakin ranteestani. Hän pitää kiinni ja vetää minut itseään vasten. Hieman hämmentyneenä lopetan rimpuilun ja nostan katseeni hänen suuriin mantelisilmiinsä, räpäytän luomiani pari kertaa. Hän katsoo minua pitkään tutkivasti, kallistaa päätään ja tunnen kuinka kasvojani alkaa kuumottaa.
Tuomaksen kasvoille leviävä kiero hymy ei lupaa mitään hyvää ja seuraavassa hetkessä hän jo tönäiseekin minut käsistäni ehkä kolmenkymmenen senttimetrin syvyiseen lumeen. Yksin en kuitenkaan suostu kaatumaan, tarraan Tuomaksen hihaan niin että hänkin menettää tasapainonsa. Makaan kasvot lumessa, silmät, nenä, korvat ja suu täynnä sitä kylmää valkoista mömmöä yrittäen selvittää missä päin on taivas, missä maa. Käännän kasvojani niin että saan pääni pois lumen keskeltä ja alan hahmottamaan tilannetta.
Makaan puoliksi selällään, puoliksi kyljellään lumessa kukkakaupan puistikossa, Tuomas istuu hajareisin päälläni ja alkaa heti silmäni avattuani pöllyttää lunta kasvoilleni saaden minut rutistamaan silmäni tiukasti takaisin kiinni. Kiemurtelen Tuomaksen alla, mutten pääse pois ja alan huitomaan käsilläni estääkseni tätä palelluttamasta kasvojani enää enempää. Pitkän taistelun jälkeen saan kammettua Tuomaksen päältäni ja saan puolestani tunkea lunta hänen kauluksestaan sisään. Hän kiljaisee todella korkealla äänellä ja minä repeän taas nauramaan. Painimme lumessa vielä hetken aikaa, minä olen jatkuvasti alakynnessä, mutta sitähän en myönnä, kunnes kaadumme väsyneinä vierekkäin lumeen tasaamaan hengityksiämme.
- Taisi tulla tasapeli, huohotan hymyillen.
- Älä luulekaan, kuuluu ääni melko läheltä. - Mä voittaisin sut lumipainissa vaikka nyt heti. Kuulen hymyn Tuomaksen äänestä ja tyydyn vain naurahtamaan.
Makaamme siinä vielä hetken hiljaa, molemmat omiin ajatuksiin vaipuneina. Olen juuri avannut suuni valittaakseni siitä, että perseeni on jäässä, kun Tuomas puhuu taas.
- Saku?
- Mhm?
Tunnen kuinka Tuomaksen lumesta märkä tumppukäsi tarttuu paljaisiin, kohmeisiin sormiini.
- Mun oli sua ikävä.
~*~*~
A/N2: Joo, oishan sitä kommenttia ihan kiva saada~
