Nimi: Storyteller
Kirjoittaja: Afael
Genre: Pääasiassa jonkinlainen mietelmä, hieman angst.
Paritukset: x/x
Ikäraja: S
Summary: Historian sanotaan toistavan itseään, tuovan takaisin jokaisen menneinä aikoina tapahtuneen tapahtuman ja elämänsä eläneen ihmisen, kierrättävän kohtaloita kuin pyöränpuolia.
A/N: Ei, tämän ei ole tarkoitus kertoa tekstissä ilmitulevasta "parituksesta", vaan lähinnä kertojan itsensä elämästä ja tämän tavasta katsoa maailmaa. Tämän tyyppisen kiroituksen olen halunnut jo pidempään toteuttaa, nyt sitten inspiraatiossa niin tein. Tekstin voi tulkita vapaasti juuri niin kuin haluaa, mutta itse olen kuvitellut sen todellakin juuri "Tarinankertojan" tarinaksi.
Storyteller
Joskus kun katson taaksepäin ajassa, muistoihini, niihin jotka aika on jo ehtinyt sumentaa ja tehdä kauniimmiksi kuin ne todellisuudessa olivatkaan, silloin toivon voineeni jäädä noihin päiviin. Päiviin joina sade lankesi alas puhtaana ja virkistävänä, joina aurinko nousi kirkkaampana ja joina puut kukkivat. Päiviin jolloin ihmiset hymyilivät enemmän, jolloin uusi toivo heräsi jokaisen uuden luvun myötä ja jolloin tarinat elivät kirjojen sivuilla.
Päiviin joina sinä vielä kävelit täällä.
Nyt taivas on likaisen tumma, sade lankeaa maahan mustana ryöppynä, aurinko hehkuu punaisenkarvaana horisontissa ja puut ovat vetäytyneet kalkkikuoriinsa. Nyt ihmisvirrat juoksevat kellonlyöntien mukaan kiirettään kiroten, sanat vanhalla paperilla kailottavat yhä uudelleen ja uudelleen mestaustuomioista, eivätkä legendat saa hautajaisiinsa vieraita.
Nyt olen jälleen yksin.
Mutta minä tiedän niiden muistojen olevan enemmän haaveita ja unelmia paremmasta, vääristynyt illuusio menneestä, harhakuva jonka toivon heijastuvan vielä kerran tulevaisuuteen, ei mitään todellista. Minä tiedän ajan koristelevan ohi kulkeneet päivät täysikuilla, hunajalla ja rakkaudella. Minä tiedän kaiken sen olevan niin vain, jotta maailma jaksaisi jatkaa radallaan.
Se on siunattu kiroukseni.
Historian sanotaan toistavan itseään, tuovan takaisin jokaisen menneinä aikoina tapahtuneen tapahtuman ja elämänsä eläneen ihmisen, kierrättävän kohtaloita kuin pyöränpuolia. Se ei ole totta. Jokainen tarina syntyy, elää ja kuolee vain kerran, ja niin tekee myös jokainen ihminen, sielu ja kohtalo. Kun kerran pääsee lepoon, ei tänne tarvitse enää uudestaan herätä.
Vain minä toistan itseäni.
En tule enää koskaan näkemään hymyäsi, kuulemaan puhettasi tai tuntemaan kevyttä kosketustasi olkapäälläni, kun kysyt, mitä kirjoitan. En saa nauraa kanssasi, en taputtaa rytmiä tanssiessasi. Eikä minun enää koskaan tarvitse käydä läpi elämänkertaasi, tarinaasi, legendaasi. En näe sinun varttuvan, muotoutuvan ja viimein katkeavan maailman virroissa. Haivut menneisyyteen, päivä päivältä sumeampana ja kerta kerralta kauniimpana, kunnes olet enää tuskaton, kullattu muisto mieleni sumuissa.
Eikä mikään se haittaa.
Sillä vastaus kysymykseesi, siihen jonka muistan kaikkein kirkkaimmin, on hyvin yksinkertainen ja lähes mahdoton ymmärtää. Minä kirjoitan maailman. Sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen kukin näkee ja sellaisena kuin jokainen toivoisi sen olevan. Minä tiedän muistojen olevan harhaa, toivon vääristynyt heijastuma menneisyydestä ja tulevaisuuden vain kirjoittamaton tarina. Legendat ovat vain sanoja ja kohtalot luettavissa rivien välistä. Minä luon ne.
Niinpä olen systeemin ulkopuolella.
