Nimi: Vielä toiset kaksikymmentä vuotta
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Vakava parisuhdedraama. Hö.
Ikäraja: S
Oikeudet: Hahmot on tehty finificcitrilogiaani; Kia on Carabellan käsialaa, Jan taas Kaitzin. Muu lössi onkin sitten pääasiallisesti meikäläisen työtä. Jossakin saattaa mahdollisesti myös aistia hienoisia vivahduksia J.K. Rowlingin materiaalista.
Yhteenveto: Mutta edes Kia ei voinut olla huomaamatta, kuinka poissaolevalta Jan oli vaikuttanut viime viikot. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli tuntenut itsensä usein petetyksi, turhautuneeksi, ärtyneeksi, murhanhimoiseksi - mutta ei koskaan tällä tavalla unohdetuksi.
A/N: Mietin tositosipitkään mihin tämän laitan. Sitten totesin että otetaan finificit finificceinä ja pannaan tämä tänne, vaikka pottermaailman häivähdykset taustalla ovatkin melko etäisiä. Taustoja en ole paljon selitellyt, tämä nyt on kumminkin
Labyrintin spinoff eikä muuksi muutu.
Tämä on siis se pakollinen siirappinen 20-vuotta-myöhemmin -episodi. On joululahja, vaikka sijoittuu kesään. Lahja ei tosin ole erityisen yllätyksellinen, koska Cara on vonkunut sen perään jo kuukausia… No, sitä saa mitä tilaa. Kia/Jania kansalle! Ja Carabellalle hyvää joulua ja mitä valtaisimmat kiitokset siitä, että hän sietää nurinaani juonipalaverista toiseen. ^^
Vielä toiset kaksikymmentä vuottaNo niin, Kia ei varsinaisesti ollut nukkunut edellisyönä itsekään, mutta tämä alkoi olla jo lievää liioittelua. Hän iski nyrkkinsä vielä kertaalleen jykevään hytinoveen, joka kuitenkin vain jökötti peräänantamattomana paikallaan. Kuten myös ne, joista ovi Kian erotti. Kun toiselta puolelta ei vieläkään kuulunut mitään elämänmerkkiä, hän puuskahti ääneensä. “Jos te kaksi ette nyt pistä liikettä kinttuihinne, lupaan ja vannon että siivoan huoneenne omakätisesti, kunhan päästään kotiin!”
Oli ylipäänsä hankala sanoa, mikä eräitä veti sänkyyn vielä aamuyhdeksän aikaan. Koko yön ympärillä vellonut myrskytuuli oli kuljettanut ukkospilvet matkoihinsa, ja nyt M/S Ariadne puksutti eteenpäin leppeässä tyvenessä. Taivas oli kirkkaansininen ja aurinko loi joka puolelle kirkkaanoransseja säteitä niin, että maisemakansi suorastaan kylpi lämmössä, oli kuinka varhaista tahansa. Kia myönsi kyllä, että pitkät matkat olivat karmeita kokemuksia, mutta tuskin olisi ollut mahdollistakaan matkustaa yhtä mukavasti kuin he nyt. Joten mistä johtui, ettei hän vieläkään saanut perhettään jalkeille puolta tuntia ennen ilmoitettua saapumisaikaa?
Askeleet laahasivat hytin poikki tuskaisen pitkän ajan. Lopulta ovi raottui vaivalloisesti, ja aukosta pisti esiin unenpöpperöinen, pörröinen ja tilanteeseen nähden sopimattoman närkästynyt pää.
“
Was is‘n?” Se oli teini-ikäisen pojan ääni. Kia muisti nimenomaan tuon äänen kahdenkymmenen vuoden takaa. Hän ei ollut pitänyt siitä ensi kuulemalla silloinkaan.
“Kello on yli yhdeksän. Vauhtia töppösiin nyt, ja käske veljesi nousta.” Kia puolestaan puhui uudella äänellä, äidin äänellä, jonka hän oli kehittänyt sinä vuonna kun hänen esikoispoikansa oli aloittanut tarhan. Hän tosin tiesi yhtä hyvin kuin poikansakin, että kumpikin heistä oli kehittänyt tuota ääntä vastaan näkymättömän suojakilven, niin että se loppujen lopuksi vain ärsytti heitä entisestään. Jostain kumman syystä Kia jaksoi silti nalkuttaa - olihan hänelle selvää, että pojat olivat taas pelanneet hermonrepijää pitkälle yli puolenyön.
“
Day! Du sollst aufstehen.”
“
Und du sollst die Klappe halten”, mutisi kolmas, astetta vaimeampi ääni taittopunkasta, joka oli pystytetty hytin perimmäiseen nurkkaan.
“Jos meinasitte ehtiä syödä, olisi paras olla ulkona viiden minuutin sisään”, töksäytti Kia.
“
Ja, Mom”, vastasi kaksi ääntä sävyyn, jonka Kia painoi villaisella ainoastaan siksi, että heillä oli nyt kiire. Hän huokasi uudelleen ja sulki oven.
Andersonin-Wasmeierin perhekunnassa oli pitkään kiistelty käyttökielestä; sekä Theo että Day tuntuivat kehittäneen ankaran inhon toista äidinkieltään kohtaan lukuisilla sukulaisvierailuilla Englantiin. Kompromissina oli päädytty siihen, että Kia puhui pojille englantia ja nämä vastasivat itsepäisesti saksaksi - englantia puhuttiin vain “siistille Nell-tädille”, joka poikkesi huipputärkeiltä ulkomaankomennuksiltaan Euroopan puolelle suunnilleen kerran vuodessa.
Kia tassutteli käytävän poikki omaan hyttiinsä toivoen, että hän oli vain kuvitellut häntä lähtiessä kohdanneen näyn. Kaiken järjen mukaan hänen aviomiehensä istuisi jo täysissä pukeissa taittopöydän ääressä ja voitelisi croissanteja, eikä venyisi sängynpohjalla kyvyttömänä avaamaan silmiään kunnolla.
“Tulivatko he tolkkuihinsa?”
Ääni kantautui jostain syvältä vällyjen välistä. Ei ollut epäilystäkään, mistä pojat olivat luonteensa perineet.
“Hyvää hääpäivää vain sinullekin”, mumisi Kia katkerana.
Tämäntyyppinen sanailu oli heille tavallista. Sen verran siskoaan Kiassa oli, että hän tavallaan nautti terävästä nokkapokasta aina silloin tällöin. Se ikään kuin piti heidän taloutensa kasassa. Mutta edes Kia ei voinut olla huomaamatta, kuinka poissaolevalta Jan oli vaikuttanut viime viikot. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli tuntenut itsensä usein petetyksi, turhautuneeksi, ärtyneeksi, murhanhimoiseksi - mutta ei koskaan tällä tavalla unohdetuksi.
Heillä oli omakotitalo Baijerin maaseudulla, karttaamattomalla alueella, jolle tuskin koskaan eksyi jästejä. Näin Kialla oli esteetön tilaisuus seurailla puhdasta luontoa ja taikaolentoja, jotka kerääntyivät niitylle heidän talonsa taakse aamukasteen aikaan. Toiset isovanhemmat asuivat kyllin lähellä, toiset sopivan kaukana, kuten Jan asian ilmaisi - hänellä oli lievä taipumus appivanhempien ärsyttämiseen, minkä Kia yleensä antoi hänelle anteeksi. Jan kävi heistä ainoana töissä kodin ulkopuolella - Kia pysytteli sievästi kotona kirjoituskoneensa ääressä. Hänellä oli jopa oma ateljee jossa, nyt kun pojat osasivat jo kantaa huolta itsestään, hän sai olla kerta kaikkiaan rauhassa koko maailmalta. Hänen kirjansa myivät kohtalaisesti - yksikään ei ollut saavuttanut Labyrintin menestystä, mutta kirjailijanpalkkioilla eli kyllä, kun laskettiin Janin palkka mukaan. Pojat saivat koulussa aivan kelpoja arvosanoja eivätkä rällänneet öisin kylällä niin kuin muut ikäisensä. Kia oli onnellinen. Enimmäkseen. Vähät siitä, etteivät hän ja Jan puhuneet niin kuin ennen. Hän syytti siitä itseään; mitäpä oli valittanut, että toisen ei aina pitäisi väittää vastaan! Hän ei olisi koskaan uskonut kaipaavansa riitelyä. Kai se oli myönnettävä, että heidän suhteestaan oli päässyt kipinä sammumaan.
Eikä ainoastaan se kipinä; kirjoituskonekaan ei ollut käynyt enää kuukausiin, ja kustannustoimittaja lähetteli Kialle viikoittain äkäisiä pöllöjä. Mistä hän olisi kirjoittanut? Takapihalla temmeltävistä kentaurinvarsoista? Hänen elämänsä ensimmäisestä suuren luokan konfliktista ei enää kerta kaikkiaan irronnut mitään.
Kia katsahti miestään, joka paraikaa kiskoi flanelliyöpaitaa päältään. Sitten hän istuutui pikku klappipöydän ääreen ja ryhtyi nostelemaan aamiaistarpeita esille. Seitsemän minuuttia myöhemmin - soveliaasti myöhässä äidin ilmoittamasta ajasta muttei niin myöhään, että ruoka olisi ehtinyt loppua - Theo ja Day kolistelivat mielenosoituksellisesti vanhempiensa hyttiin. Saman tien he alkoivat ahtaa tuoretta oliivileipää kitoihinsa.
Theo oli selkeästi perinyt Kian pohjoismaisen ulkonäön; alakouluvuosina poika ei ollut koskaan ollut kotonaan ruskeasilmäisten koulutovereiden seassa. Nytkään, kuudentoista vuoden kypsässä iässä, hän ei oikein tuntunut nauttivan tyttöjen huomiosta. - Ei sillä, että hän olisi nauttinut huomiosta yleensäkään. Theo tuskin puhui edes vanhemmilleen, tuhahteli vain ylimielisesti kaikkeen, mitä hänelle sanottiin. Silloin, kun hän luuli ettei häntä tarkkailtu, hänellä oli aavemaisen poissaoleva katse, omiin maailmoihinsa uppoutuneen taiteilijasielun katse. Kia ja Jan kutsuivat häntä leikillään “vaitonaiseksi sankariksi”.
Day oli enemmän kuin isänsä; pieni, hoikka ja ketterä. Vaaleine päineen ja harmaine silmineen hän oli harvinaisen suloinen, jollei otettu lukuun alkavan aknen kukkivia tunnusmerkkejä. Ei sillä, että ne olisivat koskaan pojan menoa haitanneet. Theo taisi kanavoida häneen kaiken sen energian, joka häneltä säästyi kun hän makasi kotona kirjojensa keskellä.
-
Perhe Anderson-Wasmeier vuokrasi auton heti satamasta ja suuntasi kuoppaista, kiemurtelevaa rantatietä pitkin kohti Iraklionia. Sää pysyi säteilevänä, ja auringon noustessa korkeammalle tien pinta sen kuin höyrysi, mikä saattoi ilahduttaa auringonpalvojia muttei takuuvarmasti kuskia. Jan siristeli jatkuvasti silmiään nähdäkseen kangastuslätäköiden ohitse, josko joku oli tulossa vastaan. Ei tietenkään ollut. Siitä oli yli kaksikymmentä vuotta, kun hän viimeksi oli ajanut tätä tietä pitkin, eikä mikään vieläkään ollut muuttunut. Kuivettunut ruohopenkka puski edelleen orjantappuraa, ja äkeä merituuli puhalsi yhä hiekkaa auton kylkeen niin että ne viimeisetkin maalit hankautuivat irti.
Etupenkin väki sieti kuumuuden ylpeästi puhumatta mitään, vaikka hiki virtasi valtoimenaan pitkin selkiä ja käsivarsia. Jan piti katseensa tiukasti tiessä, Kia taas pyöritteli silmiään kattoa kohti kuunnellessaan kihinää takapenkiltä. Pojat eivät nimittäin olleet sekuntiakaan paikallaan - tai Day ei ollut. Day pomppi paikallaan kuin hepokatti, ja luultavasti ainoastaan turvavyö esti häntä koikkelehtimasta tiehensä. Oli suorastaan kummallista siihen nähden, kuinka vähän lapsilla oli tekemistä jästimaailman kanssa, miten paljon jästien kulkuneuvot häntä kiinnostivat. Theo sen sijaan yritti keskittyä lukemiseen, mikä kuumalla säällä johti korkeintaan siihen, että häntä alkoi oksettaa.
“Mom, Day rääkkää minua”, poika mankui.
“Hänhän vain puhuu”, vastasi Kia sävyyn, jonka rauhallisuutta Jan vielä vuosien perästäkin jaksoi ihmetellä.
“Ärsyttää ihan turhaan, kun minulla on jo valmiiksi paha olla.”
“Pane sitten se kirja pois”, Kia sanoi.
“Ehen”, tokaisi poika nopeasti ja kätki kasvonsa jälleen kirjaan.
“Mitä se yleensä lukee?” Jan kysäisi laiskasti.
“Jotain Odysseiaa”, kuului takapenkistä.
Niinpä tietysti. Siinä kun muut valmistautuivat lomamatkaan pakkaamalla laukkujaan, Theo valmistautui pakkaamalla päänsä täyteen kohteen historiaa. Kun Day oli viimein saatu lakkaamaan potkimasta Kian selkänojaa, seurue vaipui jälleen hiljaisuuteen. Jan keskittyi ajamaan. Kia kittasi kulahtaneesta muovipullosta energiajuomaa.
“Ah muistoja”, huokasi Jan puoliääneen.
“Sanopa muuta”, puuskahti Kia ja pyöritti silmiään. Jan tiesi, että he molemmat ajattelivat samaa. Että heillä tuskin oli montaakaan hyvää muistoa tältä taipaleelta. He tuskin olivat edes päässeet tutkimaan itse saarta. Silloin parikymmentä vuotta sitten.
Jan oli tiennyt ensi silmäyksellä, että rakasti Kiaa. Tie hänen luokseen oli ollut mutkikas, koska he molemmat olivat sellaisia kuin olivat, mutta ennen pitkää Jan oli saanut toisen houkuteltua pois kirjojensa lomasta ja syliinsä. Sillä ei ollut ollut väliä, että he molemmat olivat likaisia, väsyneitä ja päiväkausien vankeudesta henkisesti epävakaita. Knossoksen kuulussa labyrintissä heidän välilleen oli muodostunut side, joka oli sitonut heidät yhteen, pannut heidät vetämään yhtä köyttä yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Edes ajatus labyrintistä sai Janin värisemään, kun puoliksi maatuneiden jätteiden, homeen, mullan ja hien haju kohosi uudelleen hänen nenäänsä. Hän ei voinut sietää suljettuja tiloja; kotitalossakin oli valtavat ikkunat, kaksi huonetta joiden seinät olivat kokonaan lasia jopa! Mutta jokin sai hänet palaamaan Kreetalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hänellä oli side paikkaan, yhtä lailla kuin Kiaan, halusi hän sitä tai ei.
Kia oli tehnyt päätöksensä jo ensimmäisenä talvena. Muuttoa oli vain sysätty hiukkasen aikaisempaan ajankohtaan, kun silmukka jästisyntyisten kurkun ympärillä oli kiristynyt. Kia oli paennut Voldemortia Baijeriin edes koulujaan päättämättä, suorittanut tutkintonsa loppuun Klotzenhügelissä puoliksi englanniksi, puoliksi saksaksi. Hän ja Jan olivat menneet naimisiin jo seuraavana vuonna ja ostaneet pikku talon Münchenin esikaupungista, sopivan läheltä jalkapallostadionia. Jan oli aloittanut vastaanoton ja netonnut ihan kelvollisesti rahaa ensimmäisinä vuosina. Sitten Kia oli julkaissut Labyrintin, ja he olivat kaikki ajautuneet lehdistön ja kirjallisuusseurojen huimaan pyöritykseen. Jan ei ollut koskaan ymmärtänyt, mitä he
hänestä halusivat. Kian kirjahan se oli, olisivat kyselleet häneltä! Jossain vaiheessa ei kuitenkaan ollut enää huvittanut kulkea vaimon käsipuolessa illalliskutsuilla, “duunata jotain tyhjänpäiväistä hanttihommaa” sillä välin kun Kia keikisteli parrasvaloissa. Varsinaisesti tilanne ei ollut ärsyttänyt Jania - se oli vain omituista. Kia, joka oli aina kaivannut tukea ja suojelua. Hänen pikku Kiansa. Eikä hänellä ollut muutakaan mahdollisuutta kuin sitoa vaimo kotiin. Jan jaksoi edelleen uskoa, että Theo oli olemassa ainoastaan tämän takia.
Mutta Kia oli vain kirjoittanut edelleen. Ei ehkä yhtä intensiivisesti kuin aiemmin, mutta turha häntä oli yrittääkään siitä pysäyttää.
“Hei Day, viitsitkö oikeasti pitää sen pääsi kerrankin kiinni?”
“Älä aina jaksa!”
Jokin Janin päässä napsahti - kuumuuden syytä kaikki. “Kääntäkääs volyymia pienemmälle tai tulee äkkilähtö!” hän ärjähti niin että tuulilasikin helisi. Takapenkki vaikeni oitis.
“Hetkinen, minä olen täällä ainoa joka rähjää kakaroille”, huomautti Kia.
“Ei naurata”, mutisi Jan. Hän irrotti toisen kätensä hetkeksi ratista ja vei sen reidelleen tunnustellen, oliko kirje vielä paikallaan. Kirje, joka voisi muuttaa aivan kaiken.
“Pidetäänkö ruokatauko, Dad?”
“Vasta perillä.”
“Ääh.”
-
Knossos oli keltaisempi kuin Kia muisti. Iltapäivän kirkkaassa auringonvalossa palatsin rauniot suorastaan hehkuivat. Orjantappuran ja kellertävän heinän keskellä kultaisia kivipaasia ja punamustia pylväitä. Freskot, jotka Kia oli vilaukselta nähnyt joskus muinoin, vaikuttivat haalistuneemmilta kuin aikoinaan. Muutama puu oli kaadettu sitten viime näkemän. Kia ei voinut kuin henkäistä hämmästyksestä; kuva palatsista sellaisena, kuin se oli ollut kaksi vuosikymmentä sitten, oli syöpynyt hänen mieleensä pienintä yksityiskohtaa myöten.
Samoin oli syöpynyt kuva heidän oppaastaan. Kaikesta aikuisen ihmisen ymmärryksestään huolimatta Kia oli jotenkin olettanut, että Danae Dimitrakopoulou pysyisi aina samana, niin kuin menninkäinen, ja vartioisi aarrettaan ikuisesti. Mutta Kia tuskin tunnisti naista, joka nyt tepasteli heidän luokseen. Hän näytti täysin erilaiselta jo ilman Sortaman lyseon valkoista khitonia, ja nyt hänen pörröiset, ruskeat hiuksensa olivat Kian ihmetykseksi suoristuneet ja lyhenneet puolella. Häntä vastaan ei hymyillyt enää johtajatyttö ja yleinen joka paikan riippakivi, vaan Sortaman lyseon nuori rehtori!
“Lämpimästi tervetuloa!” huikkasi ilmestys, ja Kia harppasi eteenpäin syleilemään Danaeta. Jan pysytteli pidättyväisesti taempana patistaen poikia katseellaan eteenpäin. Kumpikin kätteli Danaeta pikkuisen vaivautuneena, sanomatta sanaakaan. Kia kurtisti heille kulmiaan.
“Tässä ovat poikamme, Theseus ja Daidalos”, esitteli Kia pikku puutteen korjatakseen. Danae nyökkäsi.
“Hienot nimet”, hän huomautti.
“Sen kai näkee, mikä meidän suhteemme perusta on”, Kia vastasi ja virnisti. “Jos sitten menisimme?”
“Sitten on korkea aika, että tutustutte tragedianne kulisseihin, vai mitä? Oppilaat ovat vasta lähteneet kesälomalle - koko koulu on meidän.”
“Tuota noin.” Katseet kääntyivät Janin suuntaan. Tämä seisoi keskellä keltaista hiekkatasankoa yksinäisenä kuin kaktus autiomaassa, nyki kaulustaan ja näytti kärsivältä. “Minä olen vähän kulahtanut matkan jäljiltä. Jos minä jäisin tänne varjoon lepäilemään. Tulen sitten perässä.”
“Jan!” puuskahti Kia ääneen. ”Tämä on meidän hääpäiväreissu ja sinä kyllä…” Lause katkesi yhteen anovaan katseeseen Janin puolelta. Kia kääntyi, laski yhden käden kummankin pojan olkapäälle ja suuntasi Danaen jälkeen - mutta hänen vatsanpohjaansa painoi valtaisa jäämöykky, jota mikään helle tuskin sulattaisi.
-
Aurinko alkoi jo painua mailleen, kun Kia ja kumppanit palasivat kierrokseltaan - kuumuus ei tosin väistynyt, leijui vain tiiviinä pilvenä maanpinnan yllä kuin paksu savusumu. Danae ilmoitti viimeisenä yrityksenä voittaa pojat puolelleen tarjoavansa näille jäätelöt. Tämä jätti Kian ja Janin keskenään ensimmäistä kertaa moneen päivään. Hiljaisuus kasvoi heidän välillään monumentaalisiin mittoihin, ja Jan tunsi kiehuvansa nahoissaan. Paine kohosi massiivisena taakkana hänen niskassaan, eikä helle ainakaan auttanut asiaa.
He istuutuivat vanhan amfiteatterin portaille hengähtämään. Heidän kätensä eivät koskettaneet.
“Kuuma.”
“Niin on.”
“Varmasti kesän kuumin päivä.”
“Meidän hääpäivä.”
Kia katsoi Jania pitkään, ja tämän silmät lävistivät hänet kuin kaksi raekuuroa keskellä kirkkainta päivää. Jan ei voinut muuta kuin värähtää.
“Haluaisitko sinä ehkä kertoa minulle jotakin?” äännähti Kia kylmästi.
“Mahdollisesti“, halusi Jan sanoa, mutta sanat liimautuivat kurkkuun helteestä tahmaisina. Seuraava repliikki hukkui yskänpuuskaan.
“Jan.” Tällä kertaa Kian äänessä oli häivähdys epätoivoa. Jan valpastui oitis, suoristautui ja hengitti syvään, yritti parhaansa mukaan katsoa toista silmiin. Kia vain katsoi kaukaisuuteen, länteen, laskevaan aurinkoon. “Mitä sinä haluat elämältä?”
Vaistomaisesti Jan aavisti, ettei Kia tarkoittanut pelkästään omakotitaloa ja kahta lasta. Sen näki hänen etäisestä katseestaan. “Mitä sinä haluaisit minun haluavan?”
“Ei tässä nyt siitä ole kyse”, Kia tuhahti ja nojautui kyynärpäidensä varaan. “Kuule… minä tulin tänne virkistämään muistoja. Löytämään sellaista, mikä olisi ollut minulta ennen piilotettu, uusia lankoja kuvakudokseen. Mutta se on kaikki valmista. Kaikki on jo tehty.”
Jan paransi asentoaan nähdäkseen Kian kasvot paremmin. Ne olivat jo jossakin muualla, miltei hänen kätensä saavuttamattomissa.
“Minä kaipaan jotain uutta. Seikkailua.” Hän kääntyi Janiin päin kasvot vakavina. “Muistuta minulle vielä kerran, minkä takia rakastat minua.”
Jan hieraisi vaikeana niskaansa. Helteen paino hänen harteillaan kasvoi jokaisen vuodatetun hikipisaran myötä ja pakotti hänen selkänsä kumaraan.
“Jan?”
Jan pudisti kevyesti päätään. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui nahkein sormin Kian hiestä liukkaaseen käteen. “Etelä-Afrikka.”
“Mitäh?” Kia kompuroi puoliksi pystyyn kolauttaen kyynärpäänsä portaaseen.
“Se hihhuli Amaka, se etiopialainen, haluaa minut Stelo Lazuran hommiin Kapkaupunkiin. Voitaisiin siirtää vastaanotto sinne.”
“Miten tuo nyt ikinä liittyy mihinkään?” huokasi Kia.
“Sinähän kaipasit seikkailua. Sen perusteella, mitä Amaka kirjeessään kertoo, siitä syntyy useampikin kirja.”
“No entäs pojat?”
“Osaavathan nuo englantia.” Jan virnisti vinosti ja laski molemmat kätensä Kian harteille. “Hei.”
Heidän katseensa välttivät ensiksi toisiaan, tekivät pari kierrosta toisten kasvoilla koskettamatta ollenkaan. Helle riippui heidän yllään paksuna, kullanvärisenä verhona ja naulitsi heidät siihen hetkeen.
Sitten heidän silmänsä kohtasivat, ja Kian kasvot venyivät nokkelaan hymyyn, jonka Jan melkein liiankin usein yllätti omilta kasvoiltaan.
“Kaikki valmiiksi mietittynä, vai?”
“Vaihteen vuoksi.”
“Meinasitko sietää minua vielä toiset kaksikymmentä vuotta?”
“Saatpa vielä nähdä, kenen pitää sietää ketä!”
Taisi olla onni, että Theolla ja Daylla syntyi erimielisyyttä jäätelömauista. Kun he viimein selviytyivät ulos kahvilasta, Jan ja Kia olivat juuri ennättäneet setviä takut hiuksistaan, ja paljastava puna heidän kasvoiltaan oli hädin tuskin ehtinyt kaikota.
