Pilvenpiirtäjien varjossa ~ K11 (KESKEN)

[Penber]

Title: Pilvenpiirtäjien varjossa
Author: Penber
Genre: Romance, Slash, lievä angst
Raiting: K-11
Pairing: Patrick/?, Patrick/Oliver
Disclaimer: Omia ovat, tällä kertaa.
Summary: Patrick Harris in America.

A/N: Tämä on siis jatko-osa kirjoitukselleni Kuppi teetä, kiitos, jonka alunperin haasteena heitti Smarou. Kiitos siis hänelle. Aloin kirjottaa tätä aika monestaki syystä, mutta yks on se, että nyt saadaan vähän Patrickin ajatuksia esille, kun KTK:ssa nähtiin vain se mitä Oliver ajatteli, koki ja tunsi. Tässä siis.. Patrickin ajasta NY:ssä.


Luku 1:  New York, New York

Vielä hetken suuri matkustajakone pyöri ilmassa, kunnes se laskeutui New Yorkin lentokentälle. Unenpöpperöiset matkustajat lähtivät hakemaan ruumasta tuleviaan tavaroita, elleivät sattuneet ottamaan niin vähän tavaraa mukaan, että se oli mahtunut yhteen laukkuun, jonka saattoi ottaa koneeseen kanssaan. Näin oli tehnyt nuori, noin kahdenkymmenenneljän ikäinen mies, Patrick Harris. Vaikkei hän ollut vähään aikaan lähdössä takaisin rakkaaseen kotimaahansa, ei mies mielestään tarvinnut paljoa mukaansa. Kunhan oli passi, hammasharja, rahaa ja hieman vaatteita, kaikki olisi hyvin.

Patrick Harris astui ulos viileään syysilmaan. Hän henkäisi syvään, venytteli väsyneitä raajojaan ja katsahti sitten ympärilleen. Joka puolella näkyi keltaisen kirkkaita takseja, sekä laiskoja kuskeja, jotka näihin ajoneuvoihin nojailivat. Keltainen väri erottui selkeänä muista, mutta toisaalta väri oli erittäin etova. Patrick muisteli Lontoon mustia takseja, punaisia busseja sekä Oliveria, joka oli yksin jäänyt seisomaan lentokentälle. Yksin, ilman ketään, ilman mitään. Missä mies silloin olisi, taikka mitä hän tekisi? Patrickin tunsi pistoksen sisällään. Kuinka hän oli saattanut jättää miehen, jota niin suuresti rakasti, yksin? Pärjäisikö Oliver? Osaisiko tämä enää asua yksin? Pää täynnä kysymyksiä Patrick jähmettyi paikalleen kuin patsas, ja havahtui siitä, kun ensin tunsin jonkun osuvan itseensä ja kun tämän jälkeen kuuli jonkun puhuttelevan häntä.

“Hei! Sinä siinä! Aivan niin, kooma, puhun sinulle!”
Huutaja oli Patrickia noin päätä lyhyempi. Tällä oli pienet kiukkuiset silmät, terävä nenä sekä sotkuiset vaaleanruskeat hiukset.
“Anteeksi”, Patrick sanoi, “sanoitteko jotain?”
“Sanoinko? Sanoinko?” pienempi mies rääkyi. “Totta helvetissä!”
Patrick nosti kulmiaan hämmentyneenä. Oliko hän kenties tehnyt jotain väärää?
“Katsos, Julie, katsos”, pieni, suunnilleen Patrickin ikäinen, mies jatkoi, “tuollaisia nuo britit ovat! Täynnä itseään! Täynnä pahuksen typerää kuningatartaan. Uutistiedote! Ette te ole mitään. Kuulitko? Mitään!”
Patrick kavahti hieman taaksepäin. Hän ei ollut koskaan kuullut tuollaista solvausta itseään, taikka muita kohtaan, joten tilanne tuntui hänestä milteipä pelottavalta.

Nainen, joka pienen äkäpussin seurassa oli, katseli Patrickia kiinnostuneena, mutta kuitenkin anteeksipyytelevänä Se, kumpaa katse enemmän oli, ei ollut täysin varmaan.
“Tule, Julie, annetaan herran paistatella itsekeskeisyydessään.”
Kaksikko asteli taksiin, johon Patrick oli aikomassa mennä, ennen kuin jäi ajatuksiensa kanssa keskelle kulkuväylää. Kun keltainen auto viimein kurvasi pois, saattoi hän hengähtää jälleen.
“Anteeksi”, mies mutisi, viimein kun suunsa sai avattua, ja lähti sitten etsimään taksia itselleen.

~

“Mahtavaa, poikaseni, mahtavaa. Mitä pidät kaupungistamme?”
Yliopiston johtaja, herra Peterson, vanha, kalju ja pyöreä mies asteli innokkaana Patrickin vieressä, johdattaen tätä pitkin suurehkon laitoksen mutkikkaita käytäviä.
“Anteeksi”, nuorempi mies sanoi, “en ole vielä kerennyt tutustua ympäristöön. Saavuin vasta äsken.”
Peterson naurahti äänekkäästi, sekä rösöisesti, aivan kuin hänen kurkkunsa olisi ollut täynnä limaa. Hän kurottautui taputtamaan Patrickia selkään, paksuilla nakkisormillaan.
“Voi teitä, englantilaisia. Aina pyytelemässä anteeksi. Kai olet englantilainen?”
“Kyllä, herra.”
“Aivan, aivan”, pyöreä mies mörisi kulmat kurtussa. “Erehdyin kerran kutsumaan skottia englantilaiseksi. Hän suuttui kyllä sitten niin perusteellisesti.”
“Voin vain kuvitella, herra.”

“Tämä saattaa tuntua sokkelolta”, herra Peterson puhui, jo hieman hengästyneenä, sillä ei ollut tottunut kävelemään kovinkaan nopeasti, “mutta tulet pian huomaamaan, että löydät täällä perille ennemmin silmät kiinni kuin auki. Niin tutuksi tämä paikka tulee käymään.”
Patrick yritti hymyillä, ja yritykseksi se todellakin jäi.

“Ensimmäinen luentosi taitaa alkaa jo huomenna, eikö vain?”
Vaikka Petersonin äänestä kuului jo epämääräistä pihinää, hengitysvaikeuksien vuoksi, ei hän näyttänyt osaavan olla hiljaa.
“Kyllä, herra.”
“Voi voi”, Peterson valitteli, kuin maailman loppu olisi jo käsillä, “toivottavasti kerkeät selvitä aikaerosta, se on salakavala.”
“Yritän kovasti, herra. Mm.. Saanen kysyä erästä asiaa?”
Kaksikko pysähtyi. He olivat viimein saapuneet tietyn huoneen oven eteen. Sen oven eteen, jonka takana sijaitsi Patrickin tuleva huone.
“Tietenkin, nuori Harris, tietenkin!”
“Onko minulla mahdollisesti huonetovereita?”
Peterson vaipui aatoksiinsa. Hän näytti siltä, että todella joutui työstämään tuota kysymystä, vaikkei se kovin vaikea edes ollutkaan. Mies näykki hetken kaksoisleukaansa, kunnes hymyili jälleen, hampaat irvessä.
“Muistaakseni sinua on siunattu kahdella huonetoverilla”, paksukainen huudahti, syvällä, käytävän täyttävällä äänellä. “Valitettavasti en muista juuri nyt keillä.”
“Hyvä on, herra. Kiitos.”

Niin vanha, hieman vaappuva herra lähti takaisin suuntaan, mistä hän sekä Patrick olivat juuri äsken tulleet. Tällä kertaa Peterson käveli hitaasti. Nuorempi puolestaan jäi vielä hetkesi seisomaan oven eteen, ennen kuin astui siitä varovasti sisään.

~

Huone ei ollut suuri, eikä edes kovin hienokaan. Patrick pysähtyi oven eteen, laski laukun viereensä ja tutkaili ympärilleen. Hänen eteensä avautui neliönmuotoinen tila, jossa oli yksi pöytä, aivan häntä vastapäätä, sen yläpuolella oli suuri ikkuna, jonka kehyksinä oli kulahtaneet verhot. Huoneessa oli yksi tavallinen ja yksi kerrossänky. Ne olivat asetettu molemmin puolin pöytää. Yksittäinen sänky, jonka Patrick päätti ottaa itselleen oli hänestä päin katsottuna pöydän oikealla puolella. Huoneessa oli myös kaksi vaatekaappia ja yksi ovi, joka johti vessaan. Peseytymistilat olivat kuulemma

Vielä Patrickin seistessä oven edessä, se yllättäen aukesi, ja osui häntä suoraan selkään. Mies äännähti kivusta kaatuessaan lattialle. Tulijat, joita oli kaksi, lopettivat oitis juoruilunsa.
“Oih, täällä oli jo joku!” toinen heistä huudahti.
“Opettelisi seisomaan jossain muualla kuin oven edessä”, toinen puolestaan tuhahti liiankin tutulta kuulostavalla äänellä. Patrick sai vaivoin itsensä ylös lattialta, ja vain huomatakseen törmäävänsä samaan mieheen, joka oli kutsunut häntä…
“Koomaksi! Siksi minä häntä sanoin! Ja nyt tuo olento on taas tielläni!”
“Ai te tunnette jo?”

Tulijat olivat nimeltään Derek ja Nigel. Edellä mainittu oli edelleen yhä koppavan näköinen kuin lentokentälläkin, mutta Nigel näytti mukavalta ja rennolta. Hän oli hieman Derekiä pidempi, mutta kuitenkin suhteellisen lyhyempi Patrickia. Hänellä oli epämääräisesti mustaksi värjätyt hiukset, joista paistoi paha juurikasvu. Hän oli pukeutunut holtittomasti, sekä pienesti kumpuilevan vatsan päällä, paidassa toki, näytti olevan ketsuppitahra. Nuorukaisella oli myös erittäin paksukehyksiset, mustat nekin, silmälasit, mitkä antoivat hänestä hieman viisastelevan kuvan. 
“Mistä te siis tunnette?” Nigel kysäisi, kun kolmikko oli asettunut aloilleen. Patrick istui selkä suorana sängyllä laukkunsa vieressä, kun taas Derek löhösi kerrossängyn alemmassa lokerossa, tuijottaen tylsistyneenä ylemmän sängyn pohjaa.
“Tapasimme lentokentällä”, päätti Patrick vastata, kun yrmyilijä tuntui olevan hiljaa. Nigel nyökkäili, etsien vaatekomerosta omille vaatteilleen sopivaa paikkaa.

“Kuules, Patrick, sinähän tapasit jo herra Petersonin?”
Oli kulunut vasta puolituntia siitä kun Derek sekä Nigel olivat kirjaimellisesti jyränneet Patrickin oven kanssa, mutta se kiduttava kolmekymmentä minuuttinen oli tuntunut ikuisuudelta. Kolmikko oli puuhastellut huoneessa, kuka mitäkin, sanomatta toisillaan paljoakaan, kunnes Nigel oli jälleen avannut suunsa.
“Uskon muistavani”, Patrick totesi, asettaen muutamaa kirjaa, joita mukaan oli ottanut, pöydän laatikkoon. Tästäkös silmälasipäinen innostui. Hän nappasi hieman hämmentynyttä englantilaista käsipuolesta ja lähti johdattamaan ovelle.
“Anteeksi”, Patrick mutisi, kun he olivat astumassa ulos, “käyn vielä nopeasti vessassa.”
Nigel nyökkäsi, päästi irti toisesta ja sanoi odottavansa käytävällä.

“Tiedän, ettet kestä täällä kuukauttakaan.”
Kun Patrick oli saanut asiansa hoidettua, oli hän juuri lähdössä Nigelin luokse, kunnes joku, tarkemmin sanottuna Derek, pysäytti hänet.
“Anteeksi?”
Pienet silmät kiiluen, lyhyt mies asteli pidemmän eteen.
“Ei tuollaiset täällä kauhaa viihdy.”
Patrick kohotti kulmiaan.
“Jos käyttäydyt noin jokaiselle hieman ‘erilaiselle’, olet pahassa pulassa. Tiedätkö, mitä minä luulen?”
“No?”
“Että sinua pelottaa. Esität kovaa, vaikka oikeasti olet jotain ihan muuta. Pelkäät jäädä yksin. Tiedätkö mitä?”
“No, viisas poika?”
“Tuolla menolla sinä jäät yksin.”
Tämän sanottuaan Patrick poistui.

~

“Onko hän aina tuollainen?”
“Kuka?”
“No.. Derek..”
Patrick ja Nigel astelivat pitkin käytäviä, joiden seinät oltiin täytetty kuuluisten ihmisten tauluilla. Jälkimmäiseksi mainittu katsahti uutta ystäväänsä naurahtaen.
“Voi, et tiedäkään. Hän oli minulle vielä kaksin verroin pahempi, kun tutustuimme.”
Patrick nyökkäsi kerran, kurtistaen hieman kulmiaan. Englantilaista oli jäänyt vaivaamaan se katse, mikä Derekin kasvoilla oli hetken ollut, kun hän oli lausunut viimeisen lauseensa. Oliko se ollut liikaa, vai oikein tuolle tärkeilijälle? Nigelin vaimea mumina sai miehen taas takasin maanpinnalle.
“Vaivaako sinua jokin?”
“Ehkä. Mietin vain.. Kuinka sinä vasta nyt tulet yliopistoon, olet varmasti jo yli kahdenkymmenen.”
“Niin.. Olin pitkään yksityisellä hoitoalalla. Työskentelin aluksi vanhainkodissa, ja sen jälkeen..”

Patrick pysähtyi. Hänen mielensä täytti jälleen vain yksi mies, Oliver Andrews. Ja kaikki muistot palasivat suuren hyökyaallon tavoin, vyöryen Patrickin ylitse, samalla viiltäen hänen sydämensä tuhansin vedoin. Nigel katseli häntä silmälasiensa takaa ihmeissään.
“Oletko kunnossa.”
“Öäh.. Kyllä, luulisin. Olen pahoillani.”
Patrick yskäisi, ja nyökkäsi sitten.
“Olen ihan kunnossa.”
“Hienoa. Mitä olitkaan sanomassa?”
“Taisin unohtaa itsekin”, Patrick sanoi, esittäen samalla nauravansa, mikä upposi helposti uuteen tuttavuuteen. Niinpä he jatkoivat yhdessä Petersonin työhuonetta kohti, puhuen kaikesta muusta kuin siitä, missä Patrick oli ennen yliopistoon tuloaan.

~

Paljon myöhemmin Patrick oli jälleen päässyt takaisin huoneeseensa. Tai siis siihen, jonka mies jakoi kahden muun kanssa. Puheliaan Nigelin sekä ilkeän Derekin. Pitkä, hoikka mies oli asettunut istumaan sängylleen. Oli vasta hänen ensimmäinen päivänsä New Yorkissa, ja silti se tuntui jo viikolta. Matkalla Petersonin huoneeseen Nigel oli törmännyt muutamaan tuttuunsa, jotka hänen oli pakko heti esitellä Patrickille. Olihan miehestä hienoa tutustua uusiin ihmisiin, mutta silti jokin kalvoi hänen sisimpää, ja se jokin oli Oliver.

Patrick nosti laukun jälleen sängylle, kaivaen jostain sen pohjukoilta lompakkonsa. Tuosta mustasta, hieman kulahtaneesta lompakostaan, Patrick kaivoi esille valokuva. Se oli otettu hänen viimeisenä päivänä. Kuvassa Oliver nojasi sillan kaidetta vasten, ja hänen takanaan kohosi ylvään näköinen Big Ben. Mies huokaisi, purren ikävästi huultaan, niin että siitä alkoi pian vuotaa verta. Kyynel vierähti hänen poskelleen ja siitä huulelle, jossa se sekoittui veren kanssa.
“Minä palaan pian”, hän mutisi kuvalle. “Jaksathan odottaa?”

Patrick teippasi kuvan pöytään kiinni, tällöin hän saattaisi ihailla sitä sängyssä maatessaan. Siinä se olisi muistuttamassa kodista, kaikesta hyvästä, mikä häntä vielä odottaisi. Se oli myös muistuttamassa opiskelusta. Mitä laiskempi Patrick olisi, sitä kauemmin hän joutuisi olemaan poissa kaikesta itselleen tärkeästä ja sitä hän ei halunnut. Hetken hän jaksoi ihailla kuvaa, kunnes nukahti.

“Hah! Tässä se on! Löysinpäs sinut!” Oliver hihkaisi, kun viimein löysi etsimänsä. Hän oli kyykistynyt olohuoneessa olevan lipaston eteen, siellä mies nimittäin säilytti cd-levyjään. Patrick istui sohvalla teetä juoden.
“No, mitä halusit minulle soittaa?”
“Kuulet pian. Tämä on helvetin hyvää materiaalia.”
Patrick hymyili, asettaen teekuppinsa pöydälle edessään. Oliver nousi hitaasti ylös lattialta, eikä se näyttänyt sujuvan ilman kipuja jaloissa. Vaikka hän käyttikin pelkästään yhtä kävelykeppiä, kivut eivät olleet lähteneet kokonaan.
“Noniin”, Oliver totesi intoa puhkuen, kun sai cd:n soittimeen. Hän kipitti Patrickin viereen ja valitsi haluamansa kappaleen.
“Tämä sinun on otettava sinne isoon kaupunkiin.”
Patrick ei sanonut mitään, hymyili vain, painautuen Oliveria vasten. Lähtö ei tuntuisi niin pahalta, jos hän saisi jotain tuolta mieheltä mukaan, ja vaikka se olisin vain Frank Sinatran levy. Ja niin he istuivat sohvalla kuunnellen cd-soittimesta tulevaa musiikkia:

“Start spreading the news, Im leaving today
I want to be a part of it - new york, new york
These vagabond shoes, are longing to stray
Right through the very heart of it - new york, new york

I wanna wake up in a city, that doesnt sleep
And find Im king of the hill - top of the heap…..”

A/N2: Anteeksi mahdollisten kirjoitusvirheiden takia.. Ja kaikki kommentointi tervetullutta, niin näen oliko tämä vaivan arvoista :>.

[Smarou]

Kyllä, ehdottomasti vaivan arvoista!

Juuri muutama päivä sitten luin KTK:ta ja jäin miettimään että mitenhän tuon mahdollisen jatko-osan kävi. Täisin päästää sellaisen iloisen vingahduksen kun näin viestisi. Hyvä että ilmoitit tästä yksärillä, olisi saattanut mennä jonkin aikaa ennen kuin olisin tajunnut.

Ensimmäisistä luvuista on aina paha mennä sanomaan mitään, kun ne ovat... ensimmäisiä. Yksinään jo ilahduttava ajatus on se että päästään vähän lähemmäs Patrickia, jo siitä syystä odotan kovasti jatkoa.

Mukavat raamithan tämä loi, tässä oli ne alkuperäiset fiilikset lähdöstä ja tunnelmat. Nigel ja Derek kävivät näin ensikädeltä tutuiksi, että tietää vähän millaiset ihmiset ovat kyseessä vaikka siitä muuttuisivatkin.

Teksti asusta sen verran että ihan huoleti, silmääni ei ainakana osunut mitään virheitä (tosin ei niihin edes yrittänyt keskittyä). Ilostuttava asia oli myös se miten Patrickmainen Patrick oli, ettei ainakaan ollut päässyt muuttumaan tarinoiden välissä.

Tosiaan, sinulla on ainakin yksi lukija tälle jatkolle; Lisää pöytään ;3

[Penber]

Smarou: Yay! Kiituksia, ja hyvä että kelpasi! Pakko kyllä myöntää, että näin sinut silloin lukemassa KTK:ta (olen stalkkeriiiiii~ ), joten sitten innoistun palaamaan tuon jatko-osan pariin.. n__n

A/N: Mutta tässäpä kakkos luku..

Luku 2:  Bewitched, bothered and bewildered

“Patrick! Näitkö sinäkin sen? Se oli mahtavaa!”
Nigel oli juossut kuin tuli hännän alla Patrickin luokse, joka puolestaan seisoskeli mietteliäänä ilmoitustaulun edessä.
“Niin minkä?” hän kysyi hämmästyneenä, kun hengästynyt silmälasipäinen mies pysähtyi viimein. Tuo hengästynyt ihmishahmo, jonka kaulukset repsottivat huolimattomina, henkäisi syvään ensin muutaman kerran ennen kuin pystyi kertomaan, mistä oli niin innostunut.
“Kai sinä olit luennolla?”
“Mm-m”, Patrick nyökäytti päätään. Hän siirsi jälleen katseensa ilmoitustaululle ja huokaisi.
“Ai”, Nigel sanoi, alkaen kuulostaa jo pettyneeltä. “Ja sinua se ei hetkauttanut yhtään?”
“Puhut siitä videosta?”
“Rick, en mistä tahansa videosta, vaan SIITÄ videosta.”
“Mm..?”
“Siitä erittäin kuuluisasta leikkaus-videosta. Ei sitä kuule, Rick, kaikille näytetä.”

Patrick ei tuntunut saavan mieltään mukaan Nigelin juhlatunnelmaan. Mies jätti viimein ilmoitustaulun rauhaan ja lähti kävelemään kirjastoa kohti, tummahiuksinen intoilija kannoillaan. Eihän tietenkään englantilaista tuo innokas uusi ystävä häirinnyt. Päinvastoin, oli mukavaa saada jotain piristävää seuraa, sillä muuten ajatukset harhailisivat liiaksi erääseen tiettyyn henkilöön.

Kirjasto oli suuri, ja se oli jaoteltu eri osastoihin. Fiktiivisiin kirjoihin, asiateksteihin, vanhoihin tutkimustöihin ja vaikka mihin muihin.. Patrick, Nigel kannoillaan, seilasi hiljakseen hyllyjen välissä, etsien itselleen jotain luettavaa. Hän vilkaisi nopeasti suuren tammisen pöydän takana istuvaa harmahtavaa, korppikotkan näköistä naista, joka tuntui suorastaan juurtuneen tuoliinsa. Tuo murhaavakatseinen nainen oli nimittäin aina kirjastossa, ja oli tuskin koskaan poissa. Monet opiskelijat epäilivät, että tämä oli oikeasti kuollut, muttei edes haamunakaan voinut jättää työpaikkaansa. Patrick pudisteli pienesti päätään tuolle ajatukselle ja jatkoi etsiskelyään.

“Ajattelimme mennä vähän juhlimaan viikonloppuna”, Nigel sanoi viimein, kun Patrick pysähtyi erään hyllyn kohdalle. Vanha nainen pöytänsä takaa sihisi äänekkäästi, sen merkiksi että haluaisi silmälasipäisen nuorukaisen pitävän pienenpää ääntä. Patrick piti katseensa kirjoissa, mutta nyökkäsi pienesti.
“Niin, että tulisitko mukaan?” Nigel supatti, vilkaisten nopeasti korppikotkan suuntaan, joka näytti tällä kertaa syventyneen omiin puuhiinsa.
“Juhlimaan?” Patrick kuiskasi hämmentyneenä, kääntäen katseensa vieressään seisovaan, joka kohotti kysyvän innokkaana kulmiaan.
“Aivan.”
Mustia hiuksiaan haroen, pitkä, hoikka mies yritti miettiä, kuinka kieltäytyä mahdollisimman kohteliaasti.
“Minä tuota..”
“Niin..?”
“..en oikein..”
“Mitä?”
Patrick väänteli kasvojaan, yrittäen kovasti saada asiansa sanottua. Mutta jokin hänen sisällään sanoi, ettei saisi kieltäytyä. Saattaisi käydä niin, että Nigel pitäisi tuota elettä epäkohteliaana, eikä haluaisi enää jutella Patrickin kanssa, joten miehen vastaus kuului jotenkin näin:
“Mm.. Tietenkin tulen juhliin. Se vasta hauskaa on.”
Ja sitten hän siirtyi katsomaan jälleen kirjoja.

Nigel tärisi innosta. Hän tunsi, että ensimmäistä kertaa elämässään oli saanut lähelleen ystäviä, jotka todella osasivat arvostaa. Ne, ketkä hän oli pari päivää aikaisemmin esitellyt Patrickille, olivat miehen netistä tutustumia ystäviä. Todellisuudessa, tietokoneen sekä internetin ulkopuolella, Nigelin oli vaikea solmia ystävyyssuhteita, joten tämän takia hän oli innoissaan. Patrick vaikutti mukavalta, järkevältä, kiltiltä ihmiseltä, vaikkakin hieman etäältä. Hän ei millään tuntunut suostuvan näyttämään tunteitaan, vaikka miehestä huomasi, että jokin suuri tunne liikkui myrskyn lailla hänen sisällään.
“Oh”, tuo pitkä mies yllättäen henkäisi, ojentaen tärisevän kätensä hyllyä kohti. Patrickin silmiin oli osunut hänelle itselleen erittäin tärkeä kirja. Nimittäin Oscar Wilden teos, Dorian Grayn muotokuva, ensimmäinen kirja, minkä mies oli joskus lapsena lukenut täysin itsenäisesti, mikä tietysti oli hämmästyttänyt hänen vanhempiaan sekä juuri se kirja, mitä hän oli eräänä iltana lukenut Oliverille. Patrick piteli kirjaa käsissään, katsoen sen kantta tarkkaan, ja silloin kuin välähdyksen tavoin, hänen päähänsä iskeytyi muisto Oliverista.

“Pat..”, Oliver pihisi maaten sängyllään kuumeen kourissa.
“Niin?” Patrick vastasi istuen miehen vieressä, sängyn reunalla, asettaen hänen otsalleen märkää liinaa.
“Lue minulle jotain.”
“Mm.. Mitä haluaisit kuulla?”
Oliver oli hetken hiljaa. Hän oli sulkenut silmänsä ja näytti miettivän. Hän kuitenkin pian raotti hieman toista silmäänsä ja vilkaisi sillä Patrickiin.
“Päätä sinä. Jotain, mistä sinä pidät.”
Patrick nyökkäsi, nousten hakemaan huoneestaan jotain. Palattuaan takaisin, mies istui jälleen sängyn reunaan.
“Kävisikö Dorian Grayn muotokuva?”
“Ah! Minä tiedän, Oscar Wildeä jälleen, eikö vain?”
“Aivan.”
“Sanoit näytelmäni muistuttavan hänen kirjoituksiaan, etkö sanonutkin?”
Patrick hymyili, puristaen kirjaa rintakehäänsä vasten.
“Niinhän minä sanoin. Olen edelleen samaa mieltä. Kirjoitat niin kauniita vuorosanoja.”
“Ja sinä voisit lukea sitä kirjaa ennen kuin sammun tähän kuumeeseeni.”
“Tietenkin.”
Patrick katsahti nopeasti Oliveria, joka näytti rentoutuneen täysin lukukokemusta varten.

Kirjastossa kajahti äänekkäästi, kun paksu kirja pamahti lattialle. Tämä sai kirjastonhoitajan nostamaan katseensa äänen suuntaan. Hän näki kaksi miestä, toinen seisoi kädet ojolla, kasvot valkeina tuijottaen tyhjään, kun taas hieman lyhyempi ja pyöreämpi tuijotti häntä ihmeissään.
“Patrick?”
Hieman hapuillen, Nigel asetti kätensä Patrickin olkapäälle, jolloin tuo pitkä mies jälleen havahtui siihen hetkeen.
“Oih”, pääsi miehen suusta ja hän nopeasti nappasi kirjan lattialta.
“Oletko kunnossa? Näytät hieman kalpealta…”
“En. Siis kyllä. Hieman kuumetta ehkä. Menen lepäämään sen pois.”
Ja niin kaksikko lähti kirjastosta, vaitonaisina, eivätkä koko matkana, huoneeseen saakka, sanoneet ainuttakaan sanaa.

~

Couldn't sleep, wouldn't sleep
Love came and told me, shouldn't sleep
Bewitched, bothered and bewildered - am I

Joku potkaisi Patrickia jalkaan, niin että hän hätkähti hereille ajatuksistaan. Mies oli päättänyt levätä hetken ennen seuraavaa luentoa, kuunnellen samalla Oliverilta saamaansa Frank Sinatran levyä, kunnes joku oli päättänyt häiritä häntä. Ja tuo joku ei ollut kuka tahansa, vaan Derek.
“Kuules snobi”, otsa rypyssä tuo ärhäkkä mies aloitti, “on tarpeeksi kidutusta olla samassa huoneessa kanssasi, ja sen päälle vielä joutua kuuntelemaan snobi-musiikkiasi.”
Patrick otti kuulokkeet korviltaan, katsoen ihmeissään edessään seisova lyhyttä opiskelijatoveriaan.
“Olen pahoillani. Oliko se liian kovalla?”
“Älä esitä, snobi. Minulle sinun on turha esittää.”
Derekin hyökkääväisyys sai Patrickin hämmennyksiin. Vaikka hän tekisi mitä, vaikka olisi miten, vaikkei sanoisikaan mitään, teki hän siitä huolimatta jotain väärin. Ainakin Derekin mielestä.
“Olet kuulemma tulossa huomenna niihin juhliin?”
“Niin..”
“Arvatenkin.”

Patrick asetti cd-soittimensa pöydän reunalle, nousten sitten ylös seisomaan aivan Derekin eteen.
“Saanko kysyä?”
“Kysyt oikein lupaa! Hah!”
Pidempi mies kurtisti kulmiaan. Koko touhu alkoi tuntua typerältä.
“Onko sinulla joku ongelma sen kanssa? Että tulen juhliin..”
“Ei”, Derek sanoi miettimättä. “Kunhan pysyt kaukana minusta.”
Patrick astui pienen askeleen lähemmäs, sekä kumartui niin, että hänen kasvonsa olivat melkein kiinni toisen miehen naamassa. Derekin pupillit laajenivat hetkeksi.
“Se sopii minulle.”
Tämän sanottuaan Patrick asteli ulos huoneesta.

“Saatanan snobi. Hemmetti”, Derek kirosi vielä itsekseen, kun ovi oli kolahtanut äänekkäästi kiinni. “Ja niin kauniit silmät.”

~

Viikonloppu saapui viimein ja kaikki tuntuivat olevan siitä innoissaan, kaikki muut paitsi Patrick. Hän kulki Nigelin sekä tämän ystävien vanavedessä vaitonaisena. Ajatukset lipuen jälleen kauas kotimaahan. Mies ei ollut puhunut tai muutenkaan ollut yhteydessä keneenkään sieltä sen jälkeen kun oli New Yorkiin saapunut, mikä oli hänen mielestä hieman outoa. Edes Patrickin äiti ei ollut vaivautunut soittamaan, tai ehkei nainen vain halunnut häiritä. Mitä tahansa se oli, se sai Patrickin ärsyyntymään, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Aina niin rauhallinen sekä sopeutuvainen, syntyperältään lontoolainen mies, sai aina, tai ainakin yleensä pidettyä päänsä kylmänä oli tilanne mikä tahansa.

Pian Patrick, Nigel sekä muut päätyivät läheiseen yökerhoon, jossa näytti meno ja meininki olevan jo täysillä. Tästäpä silmälasipäinen innostui, samoin hänen toverinsa.
“Nyt pidetään hauskaa!” Nigel huusi Patrickille, joka hieman vaitonaisesti hymyili hänelle takaisin.
“Voin hakea juomat, jos etsitte hyvän paikan”, pidempi mies totesi osoittaen tiskin suuntaan. Pallovatsa väristen lyhyempi hörisi jotain vastaukseksi ja lähti raivaamaan tietään eteenpäin ihmisjoukossa.

Kun ensimmäisistä juomista oltiin päästy eroon, olivat Nigel sekä hänen toverinsa päättäneet kokeilla tanssilattiaa. Patrick oli puolestaan jäänyt istumaan pöytään, tekosyyksi antaen, ettei kukaan vaan sattuisi viemään sitä, sillä se oli niin hyvällä paikalla. Todellisuudessa miestä ei kiinnostanut tanssiminen, eikä koko paikkakaan, mutta päätti olla siellä ainakin vielä hetken. Muutaman kerran nostaessaan katseensa pöydästä, hän näki tiskiin nojailevan Derekin, joka näytti olevan oman ystäväporukkansa kanssa. Patrick tuhahti ja laski katseensa oluttuoppiinsa. Hän ei ymmärtänyt miksi meni aina hämmennyksiin Derekin seurassa, kuin olisi odottanut sitä outoa jännitettä mikä heidän välilleen joka kerta laskeutui. Siinä oli jotain jännittävää, salaperäistä, vaarallista, jopa kiellettyä.

“Mitäs kaunis poika yksin tekee?” kuului ääni Patrickin vierestä, mikä oli juuri omiaan herättämään hänet haaveiluistaan. Miehen vieressä seistä nökötti lyhyt nainen, suuret silmät tuijottaen eteensä.
“Öhm,” Patrick mutisi hieman hämmentyneenä, sillä ei ollut aluksi varma puhutteliko nainen mahdollisesti häntä. Koska muuta mahdollisuutta ei näyttänyt olevan hän vastasi:
“Pidän paikkaa.”
Nainen naurahti ja istahti Patrickin viereen.
“Kai saan istua?”
“Toki. Ainahan hyvä seura kelpaa.”

Ei mennyt aikaakaan kun molemmat, Patrick sekä hänen uusi tuttavansa Amy, olivat kyllästyneet yökerhon villiin menoon ja päättäneet lähteä ulos jonnekin rauhaisampaan paikkaan. Kaksikko käveli pitkään, vailla päämäärää, keskustellen kaikesta taivaan ja maan välillä. Selvisi, että Amy oli töissä lähikuppilassa, vain sen takia koska hänellä ei koskaan ollut varaa mennä opiskelemaan. Tämän lisäksi hän oli sattumoisin erään naisyhdistyksen varapuheenjohtaja. Patrick koki naisen mielenkiintoiseksi, vahvaksi ihmiseksi, jonka kanssa saattoi jutella monta tuntia, unohtaen tyystin ajankulun. Samalla lailla oli joskus saattanut käydä Oliverin kanssa.

“Aksenttisi on erittäin viehättävä”, Amy tokaisi, kun kaksikko pysähtyi hetkesi hengähtämään. He istahtivat lähimmälle penkille katsomaan kirkasta taivasta. Patrick hymyili leveästi, puristaen sitten hieman takkia ympärilleen, sillä illan takia ilma alkoi viiletä.
“Niin. Olen kuullut tuota jo pariin otteeseen.”
“Oh. Toivottavasti ei siis haitannut, että..?”
“Ei. Miksipä haittaisi. Kehut ovat silloin parhaita, kun tuntee itsensä säälittäväksi, mitättömäksi ja jokseenkin turhaksi.”
Amy kaiveli taskujaan, nyökytellen päätään. Hän nappasi melkein kasaan puristuneen tupakka-askin ja tarjosi sitä miehelle vieressään. Patrick nappasi yhden savukkeen, sytyttäen sen sitten taskussaan olevalla sytyttimellä.
“Puhutko Oliverista?” nainen kysyi sytyttäessä omaa savukettaan. Mies hengitti savua keuhkoihinsa, päästäen ne sitten ulos, hiljalleen leijailemaan heidän ympärilleen.
“Tavallaan.. Ja eräästä toisestakin.”
“Toisesta?” Amy huudahti, korjaten hieman asentoaan, sillä oli hetki sitten vielä melkein maannut penkillä. “Tämähän alkoi käydä mielenkiintoiseksi.”
Patrick naurahti, pyöritellen savukettä sormissaan.
“Ei kai sentään. Hän, eräs huonetoverini, on vain erittäin epäkohtelias minua kohtaan, vaikken ole tehnyt hänelle mitään.” Mies oli hetken hiljaa. “Paitsi ollut kahdesti hänen tiensä tukkeena.”
Nyt oli naisen vuoro nauraa.
“Seissyt hänen tiellään?”
Patrick kohautti harteitaan, vilkaisten nopeasti uuteen tuttavuuteensa, jonka silmät olivat suklaanruskeat, niin kuin Oliverillakin.
“Tiedätkös mitä, Patty, rakkaudesta se hevonenkin potkii.”
Mies tuhahti, hengittäen rauhallisesti tupakansavua.

~

Aamu alkoi jo sarastaa, kun Patrick viimein pääsi takaisin yliopistolle, omaan huoneeseensa. Vaikka hän yritti hiipiä mahdollisimman hiljaa vuoteeseensa, jäi mies siitä huolimatta kiinni. Nigel oli jo mennyt nukkumaan, joten hän kurkisti yläsängystä laittaen lukulamppunsa päälle, että näkisi jotain muuten pimeässä huoneessa.
“Rick! Mitä sinä näin myöhään vasta tulet?”
Patrick levitteli käsiään, mumisten jotain epämääräistä vastaukseksi.
“Aha!” Nigel huudahti naama leveässä virneessä. “Sinä lähdit sen yhden naisen matkaan. Se siis on totta. En ollut uskoa, kun minulle sanottiin, mutta voi pojat!”
Tulija asteli hatarin askelin lähemmäs sänkyään, joka näytti sillä hetkellä pehmeämmältä kuin aikaisemmin. Hän vain jatkoi muminaansa, saamatta kunnolla sanottua mitään, sillä väsymys painoi kovasti päälle.
“Ohhoh, teillä taisi olla kova meno päällä, ku mies ei mitään saa sanottua. No… Monta kertaa teitte sen?”
“Minkä ‘sen’?” sai Patrick viimein kysyttyä kun hän viimein kaatui vatsalleen sängyn päälle.
“No SEN”, Nigel murahti, kuitenkin innokkaana kuulemaan ystävänsä seikkailuista.
“Ahaa”, mutisi jälleen Patrick, sillä hänen naamansa oli kiinni tyynyssä. “Emme kertaakaan.”
“Ette kertaakaan?” pääsi vaivalloinen vaikerrus yläsängystä. “Hinttikö olet?”
“Sepä juuri. Eikö Derek ole vieläkään tullut?”

Nigel hiljeni, tuijottaen ihmeissään vastapäätä olevalla sängyllä makaavaa hahmoa.
“Mm.. Ei”, pallovatsaansa raapiva mies lopulta sanoi hiljaa, sammuttaen valon.

A/N2: Lol..?

[Smarou]

Oho, stalkkausta O.o No, mikä tahansa tepsikään, pääasia että saatiin jatkoa.

Ihana tuo lopetus :'D Voin niin kuvitella kun toinen jää yksin puoli-istuvaan asentoon kun valot sammuvat. Osaamatta tulkita oliko toisen heitto vain läppää vai totuus. Lisätään siihen vielä A/N2:si niin en pysty kuin naureskelemaan täällä.

Mutta voi... Voi kun se oli lyhyt. Paljon pientä kivaa mutta liian vähän, jää nälkä tuollaisesta. Hui että kun säikähdin Nigelin pallovatsaa. Jotenkin mennyt ykkösessä tämän ruumiinrakenne kokonaan ohi ja ajattelin tämän olevan sellainen pitkä/laiha. Ja blondi. ... pitäisi ehkä keskittyä paremmin lukemiseen. Mutta hauskalta vaikuttaa hän. Sellainen naiivi höppänä.

Derek sitten taas... No eihän tämä kauheasti ollut tässä esillä niin ei saa otetta. Nyt sitten vain kutkuttaa miten tuo Patrick/Derek kuvio etenee

Raa... syytän lyhyestä kommentista kahden tunnin päiväunia (nam<3)

Kiitos, saanko lisää? :3

[Penber]

A/N: Kiitos jälleen kerran kommentista! : D Oon aina ihan hermona ennen sitä ja sit saan onneks huokaista helpotuksesta ku haukkuja ei tule (ok, en tiedä miks koko ajan pelkään et niitä tulis, mut tällänen olen..). Mut siis, juu oli ehkä hieman lyhyt, mut toivottavasti tämä on sitten hieman pidempi, ja toivottavasti ihmisten vatsat eivät enää saa sinua säikähtelemään.. Juu että niin tässä sitä sitten lisää : D.

Luku 3: Call Me Irresponsible

Astiat kilisivät äänekkäästi ruokailutilassa, kun suurin osa opiskelijoista oli löytänyt tiensä ruokailuun. Myös Patrick, Nigel sekä tämän kolme ystävää olivat pakkautuneet kuudenhengenpöytään. He valmistautuivat tulevaa koitosta varten, sillä yliopisto oli kerännyt innokkaita opiskelijoita baseball-joukkueeseen, jonka ensimmäiset harjoitukset olisivat sinä päivänä. Aivotyön lisäksi, herra Petersonin mielestä, täytyi myös olla kehollekin jotain toimintaa. Patrick ei ollut aluksi varma, haluaisiko mukaan joukkueeseen, mutta oli onneksi päättänyt ilmoittautua juuri viime hetkellä ennen kuin valmentaja sai vietyä ilmoittautumislistan pois. Nyt englantilaista jännitti, sillä ei aikaisemmin ollut pelannut kyseistä peliä. Kyllähän mies sentään tiesi, miten se toimii, sillä säännöt hän oppi aina nopeasti, mutta itse tekeminen oli eri asia kuin vain teorian oppiminen.
“Minä pelasin krikettiä kotimaassani melkein koko ajan, kouluaikoina tietenkin”, Patrick kertoi, jalka hurjasti pöydän alla jännityksestä väpättäen.
“Ai se outo ‘pallot portin läpi’ -peli?” Nigel kysyi ruoka miltein pursuten ulos hänen suustaan. Miehen oikealla puolella istuva Patrick helähti lempeään nauruun, kun taas vasemmalla puolella istuva tirskahti pienesti. Kaksi muuta Nigelin ystävää pysyivät puolestaan hiljaa, lukien yhdessä erästä pelilehteä. 
“Taisit sekoittaa kriketin juuri krokettiin”, Patrick oikaisi, vaikkei se tuntunut auttavan, sillä tuonkaan jälkeen Nigel ei kyennyt muistamaan kumpi peli oli kumpi. Hän tulisi sekoittamaan ne aina, toistaisi Patrick tuon samaisen lauseen vaikka tuhat kertaa, se oli vain hiljainen kilahdus suuressa kellotornissa.

“Hei, Derek! Tule tänne syömään!” Nigel huudahti innoissaan kun näki toisen huonetoverinsa harhailevan lähistöllä tarjottimensa kanssa, näyttäen siltä, että hän mahdollisesti juuri oli etsimässä paikkaa itselleen.
“Tässä Patrickin vastapäätä on vapaa paikka.”
Derek asteli viisikon luokse, nyrpeä ilme kasvoillaan. Hän mulkaisi nopeasti Patrickiin, mikä oli niin nopea, ettei sitä välttämättä huomannut, ellei osannut katsoa oikein. Patrick oli sen vilkaisun nähnyt ja tunsi jonkun oudon kihelmöinnin jälleen kohoavan syvällä itsessään. Mitä ikinä se oli, hän ei kestänyt sitä tunnetta.
“Taidan mennä muualle. Tuo snobi pilaa tunnelman.”
Ja niin, nenä pystyssä Derek asteli Patrickin ohi, joka näytti siltä, että voisi räjähtää. Eikä tuo koppava amerikkalainen juuri kauas pääsytkään, kun pitkä mies oli jo noussut niin rivakasti ylös, että tuoli jolla hän oli istunut, kaatui maahan äänekkäästi. Jokaisen lähistöllä olevan ihmisen katseet kääntyivät tuon pöydän suuntaan.
“En kestä enää!” Patrick huudahti tuijottaen Derekiä niin murhaavasti kuin vain pystyi. “Tuota sinun päätöntä nimittelyäsi! Aivan turhaan! Mitään en ole sinulle tehnyt, että ansaitsin tuon!”
“Oho”, Derek sanoi ivallisesti naurahtaen, “se osaa suuttuakin, meidän rikas pikku snobi.”
Molemmat miehet astelivat toisiaan kohti, pienin vakain askelin.
“Kuka sanoi, että olen rikas?”
“Olet englantilainen, tuon näköinenkin vielä, sinähän aivan haiset rahalta.”

Patrick pysähtyi, hän nielaisi kuuluvasti, puristi kätensä nyrkkiin ja silmät miltein päähän kuivuen jatkoi vihaista mulkoiluaan. Miksi hänen pitäisi sietää sellaista epäkohteliasta käytöstä, mitä osakseen sai? Kyllä Derek osasi muille olla mukava, tai ainakin välttävä, mutta jostain syystä mies oli ottanut Patrickin silmätikukseen, halveksinnan kohteekseen.
“Hui, ihan alkaa pelottaa”, Derek naurahti, astuen vielä viimeisen askeleen kohti toista, mitä hänen oikeastaan ei olisi kannattanut tehä. “Eipä ole isi ja äiti suojelemassa pikkuista. Vaiko odotatko, että se valokuvan poikaystäväsi tulee auttamaan? Yhtä avuttomalta hänkin näytti kuin reikäinen saapas joessa.”
Silloin jokin pieni vipu, se vipu joka säätelee järjen ja sekoamisen, vääntyi Patrickissa, mitä se ei ollut ikinä tehnyt. Se oli kuin mittari, joka osoitti aina Patrickin olevan rauhallisessa tilassa, mutta nyt se näytti jotain muuta. Oliverin loukkaaminen oli tehnyt niin kipeää, ettei mies pystynyt enää hillitsemään itseään. Pieni pala siitä hetkestä tuntui kadonneen, se oli kuin filmissä oleva musta pätkä. Ja kun Patrick jälleen palasi todellisuuteen, huomasi hän seisovan Derekin edessä, rystyset verillä, sekä tuon lyhyen, tihrusilmäisen miehen makaamassa maassa, nenä vuotaen.

“Helvetin snobi!” Derek rääkäisi, nousten nopeasti lattialta, hyökäten raivoissaan Patrickin kimppuun. He lysähtivät lattialle, pidellen toistensa käsistä, ettei kumpikaan pääsisi mätkäisemään toista uudestaan. Molemmat yrittivät työntää toista, joten lopputulos oli se että he vain pyörivät maassa.
“Tappelu, tappelu, tappelu!” opiskelijatoverit innostuivat huutamaan, kun loputkin ymmärsivät mitä oli tapahtumassa. Riemua ei kestänyt kauaa sillä yliopiston johtaja, herra Peterson, saapui paikalle kuultuaan tapahtuneesta kollegaltaan.
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” hän huudahti, kun oli raivannut tiensä tappelupukareiden luokse. Patrick sekä Derek lopettivat peuhaamisensa ja nousivat kumpainenkin lattialta.
“Toi sen aloitti!” he huusivat kuin yhdestä suusta toisiaan osoittaen.
“Molemmat, seuratkaa minua”, Peterson huokaisi ja alkoi tehdä lähtöä.

~

Sillä hetkellä kun herra Peterson nostin katseensa edessään istuviin nuoriin miehiin, ei hän ollut enää varma haluaisiko oikeasti kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Muttei asiaa voinut kuitenkaan sivuuttaa, joten oli välttämätöntä, että he selvittäisivät sen mitä pikimmiten.
“No niin, nuoret herrat”, Peterson tokaisi, napsauttaen kynällä pöytää, “mistä tässä oikein on kysymys?”
Opiskelijat istuivat vanhemman miehen työpöydän ääreen asetetuilla tuolilla, kädet puuskassa, molemmat eri suuntiin katsoen. Patrick oli saanut mustan silmän, kun taas Derek haljenneen huulen, hänen nenänsä oli sentään lakannut vuotamasta.
“Hmm.. Kumpi siis aloitt..?”
“Hän aloitti!” huusivat jälleen molemmat, Patrick sekä Derek, viimein kääntyen hetkesi toisiinsa päin, kunnes käänsivät jälleen selät vastakkain. Petersonilta oli jäänyt suu ihmetyksestä auki sekä sormi pystyyn, sillä hän ei ollut saanut mahdollisuutta lopettaa lausettaan, kun kaksikko hänen edessään oli jo alkanut syytellä toisiaan.
“Aikomukseni oli kysyä, kumpi aloittaisi keskustelun nyt, jotta pääsisimme nopeammin sopuun.”
Vanhempi mies katsahti nuorempiinsa, jotka molemmat satunnaisesti vastasivat miehen katseeseen, mutta pysyivät kuitenkin hiljaa.

“Hyvä on”, Peterson sanoi kääntyen Patrickiin päin, sillä tiesi hänen olevan halukkaampi yhteistyöhön. “Minkä takia sinä löit Derekiä?”
Englantilainen oli avaamassa suutaan, ja todellakin aikomassa puhua sen puhtaaksi, kunnes äkkäsi Derekin pistäneen kätensä otsalleen, asettaen sormensa L:n muotoon. Patrick sulki nopeasti suunsa, kääntyi toiseen suuntaan ja päätti olla sanomatta mitään, sillä hänhän ei mikään ‘luuseri’ ollut. Peterson huokaisi, nousten tuoliltaan. Hän asteli huoneen ikkunan luokse, josta näki hyvin koulun sisäpihalle. Hetken mies yritti rauhoitella itseään, mutta tuloksia tuosta ei näkynyt, sillä hetken päästä hän kääntyi nuoriin päin huutaen:
“Olemmeko yliopistossa vai lastentarhassa! Mitä tämä peli oikein tarkoittaa?”
Patrick hätkähti, kun taas Derek ei tuntunut olevan huudoista moksiskaan, kuin saisi kuulla niitä joka päivä.
“Olen pahoillani”, vanhempi opiskelija mutisi, laskien hieman nolostuneena katseen käsiinsä. Pian mies kuitenkin tunsi käden olkapäällään ja nostaessaan katseensa, hän näki rauhoittuneen, surumielisen näköisen Petersonin edessään.
“Poikaseni, ei sinun minulta pitäis anteeksi pyytää, vaan Derekiltä. On rumaa lyödä toista, ilman syytä.”
Patrick nyökkäsi, vaikka olihan hänellä syy ollut, se ei tuntunut enää niin tärkeältä. Huokaisten englantilainen kääntyi toista opiskelijaa päin, joka katsoi häntä takaisin kasvoillaan hämmennyksen sekä vihan sekoitusta.
“Olen pahoillani”, Patrick sanoi niin seesteisesti kuin vain suinkin pystyi, katsoen suoraan Derekiä silmiin, joka näytti kovasti miettivän seuraavaa siirtoaan. Mustahiuksinen odotti malttamattomana toisen reaktiota, toivoen, että tästä he saisivat uuden, paremman alun, niin että he voisivat viimeinkin asua samassa huoneessa ilman kiusallisia hetkiä. Näin ei kuitenkaan käynyt.

“Minä en kaipaa paskaista anteeksipyyntöäsi”, Derek sihisi, nousten rivakasti tuolilta. “Voit työntää sen sinne minne aurinko ei paista. Ja muistakin työntää syvälle.” Tämän sanottuaan kiukkuinen mies ei nähnyt muuta tehtäväksi kuin painella ulos huoneesta, antaen oven paiskautua kiinni perässään. Peterson pyöritteli päätään harmistuksissaan, sillä oli toivonut keskustelulta parempaa lopputulosta, aivan kuin Patrickin, joka istui edelleen tuolillaan, katsoen eteensä siihen kohtaan missä Derek oli juuri äsken istunut.
“Pitäisikö minun hakea hänet takaisin?” vanhempi kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja oli lähdössä kohti ovea, kunnes toinen sanoi mietteliäänä:
“Älä suotta. Tässä on nyt varmasti jotain muutakin. Kyllä me tämän saamme vielä selvitettyä.”
“Sitä minäkin”, Peterson naurahti, taputtaen ilahtuneesti vatsaansa, “aikuisiahan te jo olette.”

~

Derek käveli rauhallisesti auringon lämmittämää katua pitkin. Taivas oli sininen, eikä sen kannelle ollut ilmestyt kuin pari pientä pilvenhattaraa. Tuulikin oli sinä päivänä tyyni, joten kaikki tuntui näyttävän täydelliseltä. Mies tunsi olonsa vielä kevyemmäksi päästessään tutun talon portaille. Tuo talo, minkä edessä hän seisoi, oli jykevä omakotitalo, väriltään haaleankeltainen ja sen keittiön ikkuna oli aina hieman raollaan. Yleensä ikkunasta saattoi leijua vastapaistettujen leivonnaisten tuoksu, mutta ei sinä päivänä. Päivä, joka olisi Derekin viimeinen Englannissa, tai ainakin niin hänen kotiväkensä Amerikassa kuvittelivat, nuoren miehen ajatellessa täysin toisin. Omilla avaimillaan, iloa loistava miehenalku avasi valkoiseksi maalatun oven ja astui eteiseen.
“John!” hän huudahti, ympärilleen katsellen. “John, oletko kotona?”

Pian yläkerrasta, jonne lähti portaat miltein heti eteisen jälkeen, alkoi kuulua supatusta, eikä aikaakaan, kun tummahiuksinen mies asteli näkyville.
“John”, Derek sanoi hymyillen. Tuo ilme kuitenkin haihtui nopeasti miehen kasvoilta, kun hän näki naisen, joka oli seurannut John-nimistä miestä huoneesta. Naisella oli punertavat hiukset, sievät kasvot, muodokas vartalo sekä ohuet naiselliset sormet, joilla hän napitti paitansa nappeja. Kaksikko asteli hitaasti portaat alas, kunnes saapuivat hämmentyneen Derekin eteen.
“Niin?” John tokaisi, katsoen edessään seisovaa miestä, kuin ei olisi ennen tätä nähnyt.
“John, mitä tämä on? Kuka tuo on?”
“Hm. Opettelisit käyttäytymään, ja jos viitsisit olla puhumatta tuohon sävyyn kihlatustani.”
Lause, josta Derek ei ollut varma oliko kuullut sen oikein, tuntui pahemmalta kuin isku nyrkkiraudalla vatsana, joten amerikkalaisella meni hetki aikaa sen ymmärtämiseen.
“Kihlattu?”
“Kuulossasiko vika on, hyvä mies? Emma on nainen, jonka kanssa aion mennä naimisiin.”
“Naimisiin?”
“Naimisiin. Noin, nyt on sinun vuorosi.”
“Hei, hetkinen, odotas nyt.”

Derek asteli keittiöön. Hänen päänsä oli sillä hetkellä täysin sekaisin, eikä mies tiennyt mitä olisi pitänyt siinä tilanteessa sanoa, vai tulisiko sanoa sanaakaan. Nopeasti, sekä tottuneesti, hän nappasi eräästä kaapista itselleen lasin, minkä täytti kirkkaalla, kylmällä vedellä. Yhdellä kulauksella lasi jälleen tyhjeni.
“Eikös sinun pitäisi olla jo pakkaamassa?” John kysyi. Hän seisoi keittiön ovella, Emma tiiviisti itsessään kiinni.
“Eikö tuo voisi lähteä hetkeksi?” Derek sai kysyttyä, kun oli viimein päässyt hieman ymmärrykseen siitä mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. “Haluaisin puhua kanssasi.”
“Minähän pyysin, ettet puhuisi tuohon sävyyn kihlatustani”, John tiuskaisi, antaen Emman kietoutua häneen yhä tiiviimmin. “Mitä haluatkaan sanoa, hän kyllä voi olla tässä kuulemassa.”
“Oletko aivan varma, että haluat hänen kuulevan?”

Hetken neuvottelujen jälkeen oli Emma todennut parhaakseen poistua paikalta. Niinpä Derek oli saanut tahtonsa läpi, jolloin hän saisi olla kahden Johnin kanssa. Aluksi he vain istuivat keittiön pöydän äärellä, sanaakaan toisilleen sanomatta, vilkuillen ympärilleen, kuin peläten, että toisen silmiin katsomisesta seuraisi jotain ikävää. Ulkona tuuli alkoi ulvoa ikävästi, sekä taivas peittyi ikävien mustien pilvien alle. Derek naputteli hermostuneena sormiaan pöydän pintaa vasten, mikä sai Johnin puolestaan ärsyyntymään.
“Lopeta jo! Sanoisit nyt viimein asiasi, jotta voin lähteä.”
“Olit viikon poissa.. Mitä oikein tapahtui sinulle?”
“Tulin järkiini.”
Derek kohotti kulmiaan. Hän pureskeli lausetta mielessään, ja mitä enemmän mies sitä mietti, sitä oudommalta se alkoi kuulostaa. Kuinka niinkin järjissään oleva kuin John oli, saattoi yllättäen ‘tulla järkiinsä’? Tätä Derek ei voinut käsittää.
“Mutta et sinä rakasta häntä! Teet tämän, koska.. Koska..”
John nojautui taaksepäin tuolillaan, sulki silmänsä ja huokaisi. Hetken aikaa hän oli hiljaa, kuunnellen Derekin yritystä keksiä jotain järkevää selitystä asialle. Ja sitten.
“Ole jo saatana hiljaa!”

Derek hiljeni, avuttomana eteensä tuijottaen. Mitä oli Johnille tapahtunut?
“Teet tämän isäsi takia? Eikö vain? Se on syy.”
“En tee tätä minkään takia! Etkö älyä, et sinä ole mitään!”
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Alkavan sateen hiljainen ropina esti täydellisen hiljaisuuden valtaamasta huonetta, jossa kaksi nuorta miestä istuivat.
“Luulet olevasi jotenkin muita parempi, ylpeä siitä, että olet amerikkalainen. Täällä se ei toimi. Olet eurooppalainen, juuri niin kuin muutkin. Sukusi on täältä, eikä siinä ole yhtään sen ihmeellisempää kuin minunkaan suvussani.”
“Olenko koskaan käyttäytynyt noin kuin juuri kuvailit?” Derek kysyi hiljaa, tarttuen pöytäliinan reunasta kiinni, ja puristaen sitä.
“Te kaikki amerikkalaiset, te kaikki, olette ihan samanlaisia. Tapaa yksi, olet tavannut ne kaikki.”

“Pyydä anteeksi.”
Ilta oli saapunut, ja oli Derekin aika lähteä lentokentälle, vaikka vielä aikaisemmin sinä päivänä mies oli kuvitellut, ettei sinne menisi. Hän oli kuvitellut jäävänsä Englantiin koko loppu elämäkseen, opiskellut siellä, saanut lopulta töitä ja kaiken sen päälle asunut yhdessä Johnin kanssa Lontoon keskustassa. Se oli ollut miehen unelma, toive, haave, mikä oltiin nyt murskattu sekä jätetty lattialle muitten tallottavaksi. Nyt Derek seisoi eteisessä laukkujensa kanssa, odottaen että Johnin isä saisi vaihdettua paitansa, jotta voisi tämän jälkeen lähteä kuskaamaan nuorukaista kentälle. John istui rappusten alapäässä, tuijottaen lähtijää tympeänä.
“Miksi?”
“Loukkasit minua tänään aiemmin. Haluan, että pyydät anteeksi.”
John naurahti ironisesti, päätään pudistaen.
“No anteeksi.”
“Pyydä kunnolla, tarkoita sitä, mitä sanot.”
John oli juuri sanomassa jotain, mutta hiljeni heti kun kuuli isänsä astuvan ulos makuuhuoneesta. Mies taiteli vielä viimeisten nappien kanssa, tokaisten käyvänsä vessassa ennen lähtöä.
“Hyvä on”, Derek tokaisi ovelta, “menen ulos odottamaan.”
Kun Johnin isä oli kadonnut jälleen näkyvistä, kääntyi amerikkalainen tämän pojan puoleen sanoen niin ivallisesti kuin suinkin pystyi:

“Minä en kaipaa paskaista anteeksipyyntöäsi.”

~

“Älä sano noin”, Patrick henkäisi istuen pukukoppinsa edessä olevalle penkille. Rättiväsynyt, hieltä vahvasti tuoksahtava Nigel lysähti penkille, niin että siitä kuului inhottava naksahdus.
“Ei enää ikinä! Ei enää ikinä tuota riivatun peliä!”
“Miksi sitten ilmoittauduit joukkueeseen?” kysyi Gregory, joka yritti epätoivoisesti päästä kaapilleen, muttei kuitenkaan saanut sen ovea auki. “Siirrä mahaasi, tai en saa kaappini ovea auki.”
Gregory oli pitkä, lihaksikas nuorukainen, vaaleiksi värjättyine hiuksineen ja taivaansinisine silmineen. Hän olisi mieluummin mennyt opiskelemaan jonnekin urheilullisempaan yliopistoon, mutta vanhempiensa takia miehellä ei näyttänyt olevan kuin yksi mahdollinen tulevaisuus, ja se löytyisi lääketieteellisestä. Gregory oli hieman hiljaisempi kuin muut, ja kun mies oli äänessä, puhui hän aina asiaa. Siksi oli tuo urheilullinen lihaskimppu saanut lempinimekseen ‘todistaja- Greg’, ja se mistä tuo tuli, ei ollut edes sen keksijällekään täysin selvä.
“No anteeksi vain”, Nigel murahti, nousten istumaan. “Ehkä et vain osaa avata kaappiasi. Minun vatsani on pieni, eikö vain Rick?”

Patrick riisui vaatteitaan, vilkaisten nopeasti vieressään uikuttavaan Nigeliin. Ja kun Gregory oli viimein vienyt itsensä muualle, saattoi englantilainen sanoa:
“Älä hänestä välitä. Kaikki eivät ymmärrä hyvän päälle.”
“Mitä tarkoitat ‘hyvän päälle’?”
“Mitäkö tarkoitan? No sitä, että olet hyvä tyyppi, äläkä unohda sitä.”
Nigel sai pienen hymynkareen nostatettua naamalleen, ennen kuin alkoi jälleen valittaa kipeytyneitä lihaksiaan sekä sitä kuinka baseball ei missään nimessä ollut hänen lajinsa. Patrick ei voinut muuta kuin nauraa, vaikka sisimmässään vielä tunsi hieman hämmennystä aikaisempien tapahtumien vuoksi. Mies ei nimittäin ollut nähnyt tappelukumppaniaan, Derekiä nimittäin, sen jälkeen kun he olivat olleet keskustelemassa Petersonin huoneessa, joten vaistomaisesti hän oli huolissaan.

Patrick nappasi pyyhkeen, kietoi sen ympärilleen, astellen suihkutiloihin. Kylmä vesi suihkusi suurella voimalla miehen päälle, joka loikkasi sen alta pois kuin säikähtänyt jänis. Nuorukainen värjötteli hetken suihkun vieressä odottaen veden lämpenemistä, samalla hän kuuli kuinka Nigel huikkasi lähdön merkiksi. Niinpä Patrick jäi yksin, mikä ei häntä haitannut.

Ei kulunut kauaa, kun pukuhuoneen ovi kolahti jälleen. Patrick seisoi selin oviaukkoon päin, joka johti pukuhuoneen puolelle, sekä hän oli juuri hieronut hiuksensa täyteen shampoota, mitä vieri hänen silmilleen, joten hän ei millään voinut nähdä kuka tulija oli. Koska Nigelin lähdöstä ei ollut kauaa, uskoi Patrick miehen palanneen hakemaan jotain unohtunutta tavaraa. Kun tulija saapuikin suihkutilojen puolelle, ei siellä ollut englantilainen uskonut tuon olevan Nigel. Hän pesi nopeasti shampoot pois, jotta saattaisi kääntyä katsomaan, ja kun mies sen teki, oli hän kaatua säikähdyksestä. Patrickin edessä seisoi Derek, alasti.

Vaistomaisesti Patrick asetti kätensä alapäänsä suojaksi, mitä tulija irvokkaasti naurahti.
“Älä suotta. En minä sinun pippeliäsi katsomaan tullut.”
“No sitähän minä tietenkin ensimmäisenä luulin”, Patrick murahti sarkastisesti, mikä ei oikeasti ollut yhtään hänen tapaistaan. Derek kääntyi oman suihkunsa puoleen, hieman itsekseen virnistellen. Huoneessa jo aikaisemmin ollut puolestaan yritti jatkaa puuhasteluaan kuin mikään ei olisi niitä koskaan keskeyttänytkään, vaikka se tuntuikin hieman hankalalta.
“Sinä et ollut harjoituksissa”, Patrick totesi, sillä ei ollut aivan varma tulisiko hänen sanoa jotain, vai olla vain hiljaa. Olihan se tietysti kohteliaampaa yrittää saada keskustelunpoikasta aikaa, mutta Derekin kanssa sellainen, ilman riitaa, tuntui mahdottomalta.
“Ei kuulu sinulle.”
Patrick nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei toinen voinut sitä nähdä. Eihän toisen asiat hänelle kuuluneet, mitä olikaan mies kuvitellut.

Saatuaan itsensä tarpeeksi puhtaaksi, Patrick liukeni nopeasti paikalta, posket punaa hehkuen.

~

Kiiruhtaessaan takaisin huoneeseensa, hätääntynyt Patrick törmäsi häntä vastaan tulleeseen naiseen, sillä mies ei ollut yhtään muistanut katsoa eteensä.
“Anteeksiolenkovinpahoillani.”
“Mitä?” nainen, jonka englantilainen oli miltein jyrännyt kysyi naurahtaen. Hetken aikaa Patrick tasasi hengitystään, minkä jälkeen oli sanomassa asiaansa uudestaan, kunnes tajusi katsoa naista tarkemmin.
“Olenko nähnyt sinut jossakin?”
“Mahdollisesti, Patrick, mahdollisesti.”

Kävi ilmi, että nainen, Julie Hathaway, oli Derekin sisko, ja juuri veljeään hän oli yliopistolle tullut etsimään. Patrick oli erittäin pahoillaan, sekä häpeissään tapahtuneesta, että näki milteipä pakottavaksi tarpeeksi tarjota Julielle kahvit läheisessä kuppilassa. Koska naisella ei suurempaa kiirettä näyttänyt olevan, suostui hän ehdotukseen ja niinpä kaksikko päätti lähteä hetkesi pieneen 80-luvun mukaan sisustettuun paikkaan, mikä aivan yliopiston laitamilla.

“Saanen kysyä?” Patrick sopersi kun olivat, hän sekä Julie, viimein päässet istumaan pöytään lämpimien juomiensa kanssa. “Miten tiesit nimeni?”
“Ah”, nainen tokaisi, pyöritellen lusikkaa mukissaan. “Derek on kertonut sinusta.. Mitä? Näytät yllättyneeltä.”
Patrick nyökkäsi hitaasti, sanoen sitten, ettei uskoisi Derekin puhuvan hänestä ja jos niin tekisi, ei se voisi olla muuta kuin pahaa. Julie virnisti, hörppien hieman mustaa juomaansa. Jostain syystä Patrick ei voinut olla huomaamatta, kuinka paljon samalta tuo nainen oli hymyillessään näyttänyt kuin Alice, Oliverin hyvä ystävä.

“En usko, että saisin oikeasti kertoa tätä, mutta en näe tässä kohtaa muuta vaihtoehtoa”, Julie yllättäen totesi vakavoituneena, mikä sai Patrickin vielä enemmän hämilleen. “Olen erittäin huolissani veljestäni.”
“On ymmärrettävää, että olet”, Patrick totesi, “mutta miten tämä minuun liittyy? Hänellä varmasti on ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan.”
Nainen pudisti päätään surkean näköisenä.
“Olisikin niin, olisivatpa asiat vain niin yksinkertaisia, mutta kun ne eivät ole. Vain sinä voit nyt auttaa.”
“Hyvä on. Mitä minun on siis tehtävä.”
“Sinun on ymmärrettävä.”

“Yli pari vuotta sitten, kun Derek oli vielä seitsemäntoista, isämme eräs tuttu päätti ottaa hänet töihin firmaansa, harjoittelijaksi. Tuo mies asui Englannissa, jonne Derek sitten lähettiin vuodeksi tienaamaan hieman taskurahaa, sekä elämänkokemusta.

Aluksi Derek ei millään tuntunut olevan ajatuksesta innoissaan, mutta suostui kuitenkin lähtemään, vain sillä ehdolla, että saisi tulla heti kotiin, jos työ ei miellyttänyt. Niinpä veljeni lähti maailmalle, ja kuulin hänestä seuraavan kerran vasta kuukauden päästä, kun hän päätti lähettää minulle sähköpostia.

Asiat kuulemma olivat hyvin, Derek asui isämme tuttavan luona, miehen nimi oli Jonathan, ja hänellä oli vaimo sekä veljeni ikäinen poika, nimeltään John. Päivisin Derek teki töitä, pitkään ja raskaasti, mutta illat hän vietti pääasiassa Johnin seurassa. Ajan kuluessa, ja sähköpostien lyhetessä, veljeni kertoi viihtyvän Englannissa, sanoen ettei halunnut sieltä pois. Hän kertoi suurista suunnitelmistaan, joihin John vahvasti mukaan kuului. Mutta kun vuosi oli kulunut, palasi veljeni takaisin, väsyneenä, vihaisena ja masentuneena. Siitä lähtien hän on ollut mitä on.”

Patrick oli kuunnellut Julien selostusta niin intensiivisesti, että oli unohtanut juoda teetään, niin että se oli lopulta jäähtynyt aivan juomakelvottomaksi. Nainen hiljeni, eikä hänen paljoa olisi enää tarvinnutkaan sanoa, sillä mies alkoi päästä jyvälle tapahtumista. Samoin syyt, miksi Derek vihoitteli hänelle, alkoivat paljastua.
“Satutko tietämään, minkä näköinen tuo John mahtaa olla?”
Nainen nyökkäsi. “Sinä muistutat paljolti häntä, silmiä lukuun ottamatta.”

~

Yö saapui jälleen kuin varkain. Sen musta huntu levittäytyi  nopeasti kaupungin ylle, kaupungin, joka ei koskaan nuku. Sen kirjavat valot säihkyivät tähtien kanssa kilpaa, saaden kadulla kävelevät ihmiset itsensä lumoihin. Syksy oli saapunut, puiden lehtien kellastuessa hiljalleen, pohjoistuulen puhaltaessa yhä napakammin, myös erääseen huoneeseen, jonka vanhin asukki värisi peittonsa alla, käpertyen sinne pieneksi keräksi. Tuo nuori mies, Patrick, heräsi aivastukseensa, mikä sai hänet katselemaan hämmentyneenä ympärilleen. Mikä teki huoneesta niin kylmän? Hetken kesti ennen kuin miehen silmät tottuivat pimeään, jolloin hän saattoi nähdä ikkunan olevan auki. Ihmeissään siitä, kuka sen oli mahdollisesti jättänyt auki, Patrick nousi vuoteensa lämmöstä samalla makeasti haukotellen. Hän taapersi pöydän ohitse, hiuksiaan haroen, ja oli juuri sulkemassa ikkunan kunnes huomasi jotain. Derek ei ollut sängyssään. Ikkuna oli juuri sen kokoinen, että kuka tahansa kolmikosta, jotka huoneessa asustelivat, voisi siitä ahtautua, joten aluksi Patrick säikähti sillä uskoi kiukkuisen huonetoverinsa hypänneen siitä alas. Mutta kurkistaessaan ikkunasta, ei hän nähnyt alas asti, sillä oli liian pimeää, vierelleen hän kuitenkin näki, ja se oli paljon tärkeämpää. Huoneen ikkunan vieressä oli nimittäin tikkaat, jotka johtivat katolle. Nopeasti Patrick puki villasukat tavallisten sukkiensa päälle ja kiepsautti itsensä tikkaille.

Päästyään katolle, löysi Patrick etsimänsä, nimittäin Derekin, joka istui häneen selin. Katolla oleileva mies oli niin keskittynyt tuijottelemaan tähtiä, ettei hän huomannut saaneensa seuraa ennen kuin Patrick kutsui häntä nimeltä.
“Helvetti sinua, snobi”, Derek murahti hieman horjahtaen. Patrick nosti nopeasti kulmaansa, mutta päätti olla sanomatta mitään. Hän istahti huonetoverinsa viereen, ja vaikka olikin hieman kylmissään, ei mies antanut sen häiritä.
“Minä en ole hän”, Patrick totesi, katsoen nyt vuorostaan hänkin taivaalle.
“Mitä?”
“Minä en ole John.”
Derek katsoi pitkään vieressään istuvaa Patrickia, osaamatta sanoa sanaakaan. Vaikka tuossa miehessä oli paljon samaa kuin Johnissa, kuka tahansa saattoi huomata, ettei kyseessä ollut sama henkilö. Edes heidän aksenttinsakaan eivät olleet lähelläkään toisiaan.
“Tiedän”, Derek sanoi, kerrankin niin, ettei hänen äänessään ollut pilkahdustakaan ironiaa, taikka halveksuntaa. Tällä kertaa sillä oli haikea kaiku. Patrick käänsi katseensa Derekiin, jonka silmät välkehtivät kuun valon osuessa niihin.
“Minä olen oikeasti pahoillani. Ja toivon, että sinäkin voisit pyytää minulta anteeksi.”

Derek nyökkäsi, asetti kätensä Patrickin leualle ja painaen hellän suudelman miehen huulille.
“Tämä on minun tapani pyytää anteeksi.”

Vaaleanruskeat hiukset edelleen yhtä epämääräisessä sotkussa kuin miesten ensitapaamisellakin, Derek hivuttautui kohti portaita. Ennen kuin mies laskeutuisi alas, hän huikkasi katolla istuvalle.
“Hei, snobi, älähän sitten jäädytä itseäsi siellä.”
“En.”
Pian Derek olikin jo kadonnut näkyvistä.

I'm irresponsibly mad for you.

A/N2: Trallala-lalla-la.

[Smarou]

Tunnustan laiskuuteni.

Hyvä lukuhan tämä oli, mukava että Derek pehmeni ja sai logiikkaa käytökselleen, ehkei tämä olekaan täysin kusipää. Tosiaan, jotenkin en jaksanut kommentoida, ehkä odotin että joku muu tekee sen. Mutta en taida saada seuraavaa osaa ennen kuin sanon jotain? :'D Ikävä kyllä en osaa lukea samoja juttuja kahdesti niin en katsellut muuta kuin tuota loppua ja sen kattokohtausta, joka oli jotain äärettömän suloista herkällä ja haavoittuvalla tavallaan.

“Hei, snobi, älähän sitten jäädytä itseäsi siellä.”

Ihana. Etenkin tuo toimi hyvin että Snobi jäi siihen vielä, vaikkei ääni enää ollutkaan ilkeä.

Lyhyestä virsi kaunis, lisää herkkuja pöytään !