Name: Just to hear you screaming my name
Rating: K-11
Genre: Romance, drama, angst
Pairing: Mira/Suvi
Warning(s): tyttörakkaus, serkkurakkaus
Luultavasti ihan vakavastikin harkitsin muutamaan otteeseen, että ajaisin ojaan tahallani saadakseni niskat katki ja muutaman raajan murtumaan. Päästäisiin sillä verukkeella sitten sairaalaan jonkun sisäisen verenvuodon takia ja sukulaiset parveilisivat vuoteen ympärillä joidenkin saakelin kukkakimppujen kanssa ja tuputtaisivat suklaarasioita, joita ei olisi mitään mahdollisuutta tyhjentää hampaat murskana ja leuat paketissa.
Saakeli, se olisikin elämää, ajattelin pahantuulisesti vääntäessäni kahvaa ja kurvatessani taas yhdestä mutkasta. Hiekkainen maa oli puoliksi roudassa ja liu’utti skoban renkaat vaarallisen viistoon. Treenikassi painoi olalla ja roikkui melkein maassa asti; kohta sekin varmaan aukeaisi tai repeäisi tai jotain ja saataisiin lisää riemua tähänkin helvetin päivään.
Olin mennyt harkkoihin vaikka kurkku tuntui olevan tulessa joka helkkarin kerta kun veti syvempään henkeä. Oli ollut pakko, ihan vain näyttämään että meikäläinen ei ollut lähdössä minnekään.
”Tervetuloa uudistuneeseen JyPan joukkueeseen!” ne olivat huutaneet kun olin astunut pukuhuoneen portaikkoon.
Plussaa tytöille, ne olivat pysyneet iloisina, vaikka tilanne ei niille ollut mitenkään paras mahdollinen. Hirveä pelaajien lopettajarypäs juuri ennen uuden sarjan alkua; minullehan asia ei merkinnyt mitään, pärjääminen peleissä oli yksi paskan hailee, kunhan sain välillä päästä tuulettumaan kentälle, juoksemaan ja ajelemaan. Vaikken aina näyttänyt treeneissä mitään iloisinta mahdollista pärstää, en silti koskaan voinut kuvitellakaan vaihtavani jengiä – kuinka kukaan pystyy edes ajattelemaan kohtaavansa vanhat joukkuetoverinsa? Ei se ole mikään uskollisuuskysymys kuitenkaan, se vain on jokin… no, huipulle pääseminen ei koskaan ole ollut minulle missään nimessä tärkeää. Kuten Suville näytti yllättäen olevan – olihan rakas serkunpaskiainen ollut sarjan paras maalintekijä.
Sora rahisi pyörän renkaiden alla kun katselin tietä ympäröivien ojien takana synkkänä heiluvia puita. Olin niin kovasti yrittänyt koko matkan ajan estää ajatuksia kulkeutumasta takaisin Suviin; ja jälleen se saakelin bimbo oli ponnahtanut huomaamatta jostakin.
”Miten helvetissä…” ärähdin itsekseni ja jarrut kirskuen kaarsin hetkeksi tien sivuun. Huokaisin ja suoristauduin ohjaustangon päältä. Tien päässä näkyi ikkunoiden valot minun ja Suvin perheiden taloista, ”Miten helvetissä se pystyi tekemään niin?”
”Tervetuloa JyPan uudistuneeseen joukkueeseen!” Tiuku, Silja ja Ninni huusivat rivistössä kädet ojossa pukuhuoneen oven vieressä.
”No niinpä. Mie kuulin siitä” mutisin vilkaisematta sivulleni, marssin huoneen toiselle puolelle ja mäjäytin laukun lattialle. Revin vetoketjun auki ja aloin riuhtoa saappaita jaloistani. Vitut Tarusta ja Laitisesta ja muista jengipettureista, miten Suvi saattoi tehdä niin?, ”Vittu kun mie seuraavan kerran näen Suvin niin lyön sitä turpaan, saatana”
Tiuku tyrskähti, katsoi minua, sen ilmeestä näki että se tiesi minun olevan tosissani. Se tiesi aina.
En kuullut mitään muiden keskustelusta, sidoin vain rivakasti lenkkareiden nauhoja tietäen, etten pystyisi kuitenkaan osallistumaan harkkoihin ja heittelin aina väliin jotakin kommentteja.
”Vittu, ei olla sukua, ei, en myönnä” Vihasin Suvia niin paljon sillä hetkellä. Ainahan minä sitä typerää nirppanokkaa inhosin, ”Saakelin typerä blondi penikka!”
Kaikki vilkaisivat minua hieman yllättyneen näköisenä, kun ponnahdin seisomaan ja vilkaisin ikkunasta ulos tummalle pihalle; yhden naurettavan hetken ajan toivoin pienesti, että näkisin taas joskus Suvin kaasuttavan paikalle valtaisa mailabägi selässään sillä naurettavalla pantteripäällysteisellä lelumopolla jota se palvoi joka välissä. Sitten pudistin päätäni; Suvia en antaisi itseni kaivata, jos oli kyllin idiootti jättämään minut tänne, jos oli niin ääliö että asetti ammattilaisuran etusijalle, niin menkööt sitten.
Mokomakin turhamainen, ylihemmoteltu nulikka. Sylkäisin katkerasti ojan pohjalle ja ajoin viimeiset muutaman sata metriä hiekkapolkua eteenpäin hiljaisella vauhdilla kypärän vitriini ylhäällä. Että sellainenkin piti sattua sukulaiseksi. Kuka muutenkaan kaipaisi sellaista pikkuprinsessaa ja kilttiä pyhäkoululukiotyttöä, jolla oli aina huolitellut meikit, vaaleaksi värjätyt hiukset ja puhtoisia poikia pörräämässä ympärillä kuin aivottomia kalkkunoita?
En halunnut ollenkaan ajatella sitä toista Suvia, sitä OIKEAA Suvia, jonka olin joskus tuntenut. Sitä jonka naapurissa olin kasvanut viisivuotiaasta asti, sitä pikkuista, suurisilmäistä tyttöä joka oli roikkunut isänsä kädessä aina kun tämä oli tullut perheineen tapaamaan siskoaan ja tämän kuutta lasta, minua mukaan lukien. Sitä villiä, nauravaa serkkutyttöä jonka kanssa olin viettänyt aikaa niin lomilla kuin tavallisina viikonloppuina. Sitä, joka oli sanonut minulle, ”Mira, me ollaan kuin kaksoset. Oot mulle oikeesti paljon läheisempi kuin Rita”
Niin, mitä oli tapahtunut sille? Olin ollut parempi, tärkeämpi kuin oma pikkusisko. Rita oli aina ollut se serkku, jonka kanssa olin aina napit vastakkain. Hän oli ollut se platinablondi, pikkulissu jolle me olimme Suvin kanssa aina nauraneet ja jota Suvi oli aina vuolaasti haukkunut ja hokenut kerta toisensa perään ”Kunpa sä olisit mun sisko, Mira. Oot paljon kivempi kuin se vitun ämmä!”
Nuo sanat miellyttivät minua ja lämmittivät sydäntäni niin paljon, ettei se ollut edes laillista. ”Kunpa sä et olisi mun serkku ollenkaan, Suvi” ajattelin aina katsellessani hänen suurien kristallinsinisten silmiensä välkettä, ”Kaikki olisi niin vitun paljon helpompaa”
Mutta se ei ollut koskaan helppoa. En olisi saanut ajatella sellaisia, ja tiesin sen, mutta se oli niin yksinkertaista; Suvi oli niin yksinkertainen, niin suloinen niihin aikoihin, kun aloitimme yläasteen samassa koulussa, niin hölösuinen ja hellyttävä, täydellinen vastakohta minulle. Kukaan ei meinannut ikinä uskoa, että olimme sukua, kun asia sattui tulemaan ilmi – eihän kukaan nyt voinut tajuta, miten joku Suvin kaltainen saattoi sisältää samaa verta kuin minä, joka niiden vuosien aikoina värjäsin hiukset ensimmäisen kerran mustiksi, laitoin lävistyksen huuleen, kymmenen millin venytyksen korvaan ja sonninkorun nenään, aloin kuunnella heviä ja löysin – samoin kuin äitini oli tehnyt minun iässäni – alkoholin ja festareiden riemun. Suvi löysi luonnollisesti omat ystävänsä, alkoi keskittyä ratsastukseen täysillä ja muutenkin kävi yhä selvemmin ilmi, että me kaksi olimme aivan vastakohdilla täyteen lastattuja. Mutta yksi asia ei muuttunut; meidän välit.
Suvi oli huolissaan minusta, kun ravasin ties missä konserteissa uusien kavereideni ja puolituttulaumojen kanssa ja palasin huojuen kotiovelleni usein vasta pitkälle ehtineen aamuyön aikoihin. Hän olikin ainoa joka huolissaan; hän kertoi käyneensä joskus lauantai-iltoina kyselemässä, olinko jo tullut takaisin, mutta ei ollut löytänyt talosta muuta kuin mutsin, joka oli ollut jo itsekin liian tuiskeessa tietääkseen lapsikatraansa menemisistä. Veljethän eivät myöskään voineet kantaa huolta minun kuntoni perään; hehän olivat usein mukana meiningissä, ja päätyivät illaksi ties minkä likan luokse, kunhan ensin tiputtivat minut kotikadun varteen sen iltaisen hoidon kuplavolkkarilla.
Suvi toivoi, etten olisi ihan niin kiintynyt hurjiin viikonloppurientoihin, ja ehkä toivoin sitä joskus itsekin; tuntui kamalalta ajatella, että aiheutin Suville pettymyksen. Mutta en mahtanut sille mitään, että aina, kun pääsin ahtautumaan mukaan kirkuvaan, pomppivaan väkijoukkoon joku kuolaten yritti kiivetä lavalle nuolemaan Otto Grundströmin saappaankärkiä, jokin uusi elämänhalu otti minusta vallan. Välkkyvissä lavavaloissa riehuminen, savukoneiden tukahduttava haju, Michael Monroen plektroista tappeleminen samalla kun yritti epätoivoisesti estää kaljapulloa läikkymästä kokonaan yli, se vain oli osa minua. Mutta niin oli Suvikin, enemmän kuin olin valmis sitä kenellekään, varsinkaan hänelle itselleen myöntämään. Rockkonserttien onnentunteelle veti aina vertoja sunnuntaiaamupäivät, jolloin kahden aikaan olin vihdoin päässyt raahautumaan keittiöön vain joku vanhin ja kauhtunein puuvillapusero ylläni ja saanut kumottua kurkustani alas kaksi Buranaa vesilasillisen kylkiäisenä, ja kuullut ovikellon soivan.
”Moi. Mikä on olo?” oli ollut Suvin vakiokysymys samalla kun olin tehnyt hänelle tilaa ahtaassa eteisessä, mihin hän oli usein tunkenut mukanaan joskus jotakin helposti sisällä pysyvää purkkikeittoa tai vastaavaa. Hän oli aina ollut tyylikkäästi pukeutunut, siihen aikaan toffeenväriset hiukset siistitti harjattu ja tupeerattu, ja hänen poskensa olivat hehkuneet terveen punaisina. Koko yön rälläämisen jälkeen minulle, lakanankalpealle luuserille, se näytti lähinnä joltakin suojelusenkeliltä toisesta maailmasta. Ehkä hän olikin. Ehkä Suvi aina olikin.
Minä aina valahdin meidän olohuoneen sohvalle ja Suvi istuutui tv-pöydälle, vetäen jalkansa risti-istuntaan ja alkoi selailla kanavia myöhäisten sunnuntaipiirrettyjen toivossa. Hän ei koskaan yrittänyt puhua minulle ennen kuin oloni oli parempi, ja minä aina aloitin keskustelut. Suvi ei koskaan suoraan että ”Mira, lopeta tuolla tavalla eläminen” mutta viittaili aina siihen suuntaan. Hänen äänensä muuttui aina vakavaksi, kun tuli puhe minun elämästäni, ja hänen kirkkaat silmänsä synkkenivät. Hän kai pelkäsi minun sotkeentuneen johonkin pimeisiin aineisiin; niin kuin minä olisin ikinä tehnyt sellaista Suville. En silti koskaan uskaltanut sanoa sitä – ja ehkä minä myös pidin hänen huolehtimisestaan. Tuntui hyvältä, kun joku välitti… Tuntui hyvältä kun HÄN välitti.
Näin Suvin usein heidän talonsa yläkerran ikkunassa, missä tiesin hänen huoneensa olevan, kun puoliksi kävelin ja puoliksi konttasin ovelleni kiroillen pillifarkkujen tiukkoihin taskuihin juuttuneita avaimia. En katsonut ikinä suoraan sinne – ehkä en kehdannut, halunnut Suvin näkevän tummina harittavia silmiäni ja mahdollisesti oksennuksen tahrimia vaatteitani – mutta aistin hänen kauniin hahmonsa ainoassa valopilkussa muuten pimeän talon siluetissa. Päästyäni sisään potkin aina kenkäni eteismatolle, join kahdeksan lasillista vettä, kävin kylpyhuoneessa kusella ja köhimässä pesualtaaseen ja valuin omaan huoneeseeni. Siellä rimpuilin parhaan taitoni mukaan ulos farkuistani ja hupparistani ja vaihdoin ylleni lempiyöpaitani, violetin flanellimekon jossa en olisi halunnut kenenkään kaverini näkevän minua. Katsoin aina ikkunasta tien toisella puolella jököttävää taloa, jossa Suvin huoneen ikkuna oli nopeasti pimentynyt. Itsevalaisevan herätyskelloni numerot näyttivät milloin mitäkin kahden ja viiden väliltä aamuyöllä ja sydämeni täyttyi jollakin tuntemattomalla lämpimällä aineella aina kun tiesin, että suojelusenkelini oli taas valvonut odottamassa minua. Sen jälkeen kaaduin vuoteeseeni ja vajosin joka kerta syvemmälle kiellettyihin uniini herätäkseni pää täynnä kristallinsinisiä silmiä, persikkaista ihoa ja vaaleanpunaisia huulia.
Eräänä iltapäivänä olin sitten yksin kotona – mutsi jollakin epämääräisellä työmatkalla muutaman päivän ajan, veljet kukin missä parhaiten taisivat – ja näppäilin keittiön pöydän ääressä muutamia sointuja samalla kun kuuntelin parsakaalilaatikon rätinää paistinpannulla. Ovikellon kilahdus keskeytti hyvin alkaneen nuotiston, ja olin jo huutamassa sisäänpyrkijälle kehotuksen painua hevonkuuseen kun kuulin Suvin äänen huutavan:
”Serkkupoika, avaa!” Suvi oli ottanut oudon tavan kutsua minua tuolla nimellä; ilmeisesti hän irvaili sillä hieman miehekästä käyttäytymis- ja puhetyyliäni. No, viiden veljen kanssa eläminen tekee tehtävänsä, ja saatoin vain toivoa, ettei Ritalla olisi yhtä dominoiva vaikutus Suviin.
”Auki!” huikkasin takaisin, muistellen jättäneeni ulko-oven lukitsematta. Ovenkahvan kolaus todisti muistikuvani oikeaksi ja Suvi astui eteiseen. En voinut nähdä häntä vielä keittiönpöydän kohdalta, mutta saatoin elävästi kuvitella hänen jättävän valkoiset Lacostensa kenkätelineeseen ja juoksevan kohti keittiötä. Puristin kädelläni lujasti bassokitarani kaulaa ja tuijotin keittiönovea, kunnes näin Suvin pelmahtavan siihen kuin odottaviin kehyksiin. Silmäilin kaiken nopeasti; harmaat pillit, valkosiniruudullinen huppari joka ylettyi melkein polviin mutta oli silti vartalonmyötäinen, ruskea huivi kaulassa – juuri tullut koulusta, veikkasin mielessäni.
”Mitä sä nyt olet saanut päähäsi?” kysyin, sillä se mitä näin edessäni oli taas yksi niitä Suvin keksin-juuri-maailman-loistavimman-jo-ennalta-epäonnistumaan-tuomitun-idean-hymyjä.
Yhä myhäillen Suvi käveli astiakaapille, otti sieltä puhtaan lasin, avasi jääkaapin ja kaatoi itselleen lupaa kysymättä omenamehua. Kohotin kulmiani ja hymyilin väkisinkin toisella suupielelläni; sellainen oli Suvi – tulee sisään, ottaa juomista, tyhjentää jääkaapin, istuu sohvalle, katsoo televisiosta lempiohjelmansa, ehkä jopa tarkistaa sähköpostinsa tietokoneeltasi ja sitten sanoo ”Ai niin, oli mulla kai asiaakin”.
”Voisi melkein luulla ettet sie saa kotona ollenkaan ruokaa” huokaisin päätäni pyöritellen.
Suvi osoitti lisää kypsää luonnetta näyttämällä minulle kieltä.
”Joskus mä oikeasti epäilen, ollaanko me sukua ollenkaan” tuhahdin katse kitarassani. Ja aina mä toivon, ettei me oltaisi.
”Mulla on idea” Suvi hymyili istuutuessaan minua vastapäätä.
”Elä ihmeessä” hymähdin väännellen kitarani nuppeja. Oikeasi laite oli jo täydessä vireessä, mutta tarvitsin jotakin tekemistä sormilleni. Suvin läsnä ollessa niillä oli tapana nykiä ikävästi.
”Meidän pitäisi aloittaa joku yhteinen harrastus” Suvi pamautti.
Tuijotin häntä kitarani toiselta puolelta. Hän liikutteli puolillaan olevaa lasia kädestään toiseen ja näytti kerrankin olevan vakavissaan. Sanattomana ja vailla pienintäkään aavistusta siitä, mitä olin sanomassa, avasin suuni. Suvi katsoi minua odottavasti ja pysähdyin sekunniksi miettimään jotakin järkevää kommenttia.
”Häh?” Erinomaista.
”Joku yhteinen harrastus” Suvi toisti.
”Mistä toi yhtäkkiä tuli?” kysyin ihmeissäni.
”Se vois… tehdä meille hyvää”
Ennen kuin ehdin kysyä, mitä hän tarkoitti, paistinpannu muistutti läsnäolostaan kovalla sähähdyksellä ja noenvärisellä savupilvellä joka kohosi kohti keittiön kattoa.
Luettelin kaikki kirosanat mitä vain osasin järjestelmällisenä listana pompatessani hellan luo ja kiskaistessani pannun pois.
”Mutta eikös sulla ole ratsastus?” kysyin samalla kun yritin pelastaa savun keskeltä mitä pelastettavissa oli.
”On joo” Suvi sanoi, eikä luonnollisesti tehnyt elettäkään auttaakseen, ”Ja mä tiedän, että sullakin on… toi”, hän osoitti pöydälle unohtunutta bassokitaraani, ”Mä vaan mietin, että joku… urheiluharrastus vois olla kiva”.
Kurtistin kulmiani kysyvästi.
”Sählyhän oli kivaa” Suvi jatkoi toiveikkaasti, ”Kun pelattiin sitä liikuntatunnilla?”
Muistin mailojen kalahdukset, reikäisen pallon vilahtelevan liikkeen edestakaisin liikuntasalin parkettilattiaa, verkkojen suhahdukset. Suvi oli viilettänyt toisiinsa törmäilevän tyttölauman keskellä, pallo kevyesti mailassa, jokin ujon epävarma hymy kasvoillaan, näyttänyt hämmentyneeltä ja iloiselta jokaisen tekemänsä maalin jälkeen, posket innostuksesta punehtuneina kuin pikkulapsella joka siveli upouuden kolmipyöräisensä satulaa, malttamattomana pääsemään kyytiin.
”Oletteko te pelanneet aiemminkin?” opettaja oli kysynyt meiltä. Suvi oli vastannut kieltävästi, ja minäkin olin pudistanut päätäni, muistellen niitä ala-asteen aikaisia torstai-iltoja, jolloin olin käynyt isoveljeni vanhan mailanrämän kanssa ikäisteni poikien porukassa pelaamassa vanhan kerhotalorakennuksen kellarikerroksen kentällä. Muistin vauhdin, jännityksen, tuoreen hien hajun kun painoin itseni milloin kenenkin pojan selkää vasten ja väänsin pallon väkisin itselleni, muistin sen pyörryttävän tunteen kun jalkoja särki niin helvetisti ja tuntui kuin keuhkot olisivat pusertuneet rintakehästä läpi ja sydän haljennut hapenpuutteesta. Voiton suolaisensuloisen maun, tappion verenkarvaan katkun kitalaessa.
Suvi seisoi äkkiä edessäni tuijottaen minua silmät mahdollisimman suurina ja kimaltavina. Hänen tuuheat, mustat ripsensä räpsyivät tiuhaan tahtiin ja hän mutristi huuliaan:
”Pliis, Mira, mä en halua aloittaa yksin. Sä osaat sitä paitsi pelata tosi hyvin, kaikki sano niin koulussakin”
Suvin kasvot olivat niin lähellä, että pystyin hädin tuskin kohauttamaan olkiani ja myöntymään vastahakoisen kuuloisesti. Vittu, Suvi olisi voinut pyytää minua vaikka muuttamaan kanssaan lopuksi ikääni Andien vuoristoon ja elämään pelkällä vuohenmaidolla ja hapankorpuilla, enkä olisi vastustellut. Vaikka kaikkein mieluiten olisinkin tunkenut kieleni hänen kurkkuunsa siinä paikassa ja työntänyt sormeni niin syvälle että molemmilta olisi lähtenyt taju.
Ajoin Suvin ulos talosta niin nopeasti kuin oli mahdollista – hän huudahti menevänsä soittamaan erään joukkueen valmentajalle ja kysymään harjoitusajoista, mutta minä olin jo läjäyttänyt ulko-oven kiinni siinä vaiheessa.
Harpoin omaan huoneeseeni, suljin verhot, heittelin vaatteeni lattialle ja hautauduin päiväpeiton alle varmana siitä, että tukehtuisin kohta häpeään ja itseinhoon. En voinut sietää sitä tunnetta. Tunnetta, ja tietoa siitä, että pitelin kättäni häpykarvoitukseni päällä ja ajattelin Suvia, hänen ääntään, nauruaan, tuoksuaan, tuntuaan ihollani…
”Hän on serkku, serkku, serkku…” hoin itselleni kerta toisensa perään, purin käsivarteeni punaiset hampaanjäljet ja tuijotin kiinteästi viimekesäistä perhepotrettia, jossa me olimme kaikki, meidän kummankin vanhemmat ja sisarukset ja me niiden takapihalla grillin ympärillä, muistuttaakseni itseäni siitä, että Suvi todellakin oli serkku, sukulainen ja täysin kielletyllä alueella.
Mutta käteni ei liikahtanut mihinkään karvoitukseni päältä, eivätkä ajatuksenikaan pois noista kristallinkirkkaista sinisilmistä.
Ja niin me aloitimme salibandyn Suvin kanssa. Hän ehti käydä noin kaksissa harkoissa ennen kuin putosi jonkun ylivilkkaan hevosen selästä ratsastustunnilla ja mursi käsivartensa. Hän kannusti minua jatkamaan pelaamista siitä huolimatta, kehui minua luonnonlahjakkuudeksi ja sanoi itsekin jatkavansa heti kun vain kykenisi.
En todellakaan tajunnut, mitä tein kaksi kertaa viikossa pölyisessä salibandyhallissa näiden urheilullisten, kovakuntoisten tyttöjen joukossa, ja silti minä kuitenkin toistuvasti pakkasin upouudet sisäpelikenkäni urheilukassiin, täytin vesipulloni ja heilautin törkeästi maksaneen mailan ja mailapussin olalleni. Sidoin hiukseni pienelle poninhännälle ennen lähtöä, nyin kaikki lävistykset pois ja asetin ne pieneen korurasiaan odottamaan paluutani, vaikka tunsin itseni täysin eksyneeksi verkkareissa ja kasvot paljaana. Näin joskus Suvin huoneensa ikkunassa kun kävelin pihatien poikki mutsin autolle mailapussi toisessa ja treenikassi toisessa kädessä. Hän hymyili aina iloisesti ja rohkaisevasti ja vilkutti sormillaan.
Tajusin tietysti melko pian; sunnuntaiaamun yhdeltätoista alkavat harjoitukset paitsi edellyttivät normaalia aikaisempaa heräämistä, myös tehokkaasti torpedoivat mahdollisuudet krapulaa aiheuttavaan illanviettoon lauantaisin.
Suvi; ajattelin useasti kun kaverit kyselivät torstaisin suunnitelmia perjantai-illan ja muun viikonlopun varalle; se pirullisen ovela paskiainen.
”Säkö et ihan totta tule?” Heidi kysyi äimistyneen kuuloisena puhelinlinjan toisesta päästä, ”Mut kaikkihan menee. Ja… ja sinnehän tulee Kerkko, sehän tykkää susta, se on sanomattakin selvää. Se on hevari ja kaikkee, niin kuin säkin, sähän tykkäät sellasista?”
Itse asiassa tykkään mieluummin typeristä, hevoshulluista, elämääsi turmelevista serkkutytöistä.
”Joo, tiedän. Sano niille, että mä tuun joku toinen kerta”
Heidi oli pitkään vaiti.
”Mä en oikeesti tajua sua, Mira. Mistä asti sä olet ollut kiinnostunut urheilusta? Muuten kuin katsomismielessä. Ajattelitko sä yhtään, mitä muulle elämälle käy, kun sä aloitit säbän?”
Niin, kukapa ei mieluummin viettäisi aamuvarhaista sunnuntaita jääkylmässä, hieltä lemuavassa salibandyhallissa juosten itseltään maksat ja haimat pihalle kuin nauttisi parhaasta mahdollisesta bileseurasta ja hyvästä musiikista lauantaiyötä oikein mukavan pojan huomion ja kohteliaisuuksien kohteena.
Irvistin itselleni.
Ja minun olisi pitänyt. Tiesin sen. Minun olisi pitänyt haistattaa paskat Suville ja tämän idioottimaisille ajatuksille yhteisistä harrastuksista ja unohtaa hänet ja kävellä pois hänen luotaan ennen kuin hän itse kyllästyisi minuun ja tiputtaisi minut pihalle. Minun olisi pitänyt mennä lauantai-iltana juhlimaan niin kuin aina ennenkin, juoda itseni känniin ja naida jotakin pitkälettistä punkkarijätkää ja palata siihen piiriin mihin kuuluin.
Siinä vaiheessa minun olisi pitänyt tehdä se.
Mutta minä en tehnyt.
Ja sen jälkeen oli yksi paskan sama, vaikka vastasinkin uuteen soittoon, joka pirahti päälle heti lyötyäni Heidille luurin korvaan.
”Moi. Miten menee?” Suvi kysyi ennen kuin ehdin nimeäni tokaista.
”Eikö siun pitäisi olla nyt jo nukkumassa?” kysyin turhautuneesti. Turhautuminen johtui vitutuksesta, etten päässyt Heidin bileisiin sinä iltana, ja siitä, että joutuisin huomenaamuna heräämään kukonlaulun aikaan… eikä suinkaan siitä, että heti Suvin äänen kuullessani kostuin salamannopeasti ja mieleni teki armottomasti rynnätä kadun yli tämän taloon ja pistää paikkoja sekaisin.
”No hah, hah” Suvi sanoi kuivasti, ja tiesin hänen vilkaisevan puoli seitsemää näyttävää seinäkelloaan, ”Mietin vaan, että millä sä meet huomenna harkkoihin?”
Siitäkinkö oli pakko tulla muistuttamaan?
”Mutsin kyydillä varmaan”
”Pääsenkö mä samalla? Ajattelin tulla taas katsomaan”
”Heräätkö sie vapaaehtoisesti sunnuntaina yhdeksältä? Ootko sie ihan hullu?” kysyin epäuskoisesti.
”Miksi sä olet niin negatiivinen sen suhteen?” Suvi tuhahti, ”Onko siellä muuten kivaa porukkaa? Ootko tutustunut?”
Kohautin olkiani, ”Enpä juuri”
”Mitä, miksi?” Suvi kuulosti tyrmistyneeltä. Raukalle oli aina yhtä suuri shokki, etteivät kaikki olleet yhtä yltiöiloisia kaikkienkavereita kuin hän.
Koska en ole vitun vertaa kiinnostunut niistä tyypeistä siellä. Liityin vain miellyttääkseni sinua ja päästäkseni jollakin tavalla housujesi sisälle.
”Ei ole tullut tutustuttua” vastasin hiljaa.
Saattoihan sekin toki vaikuttaa, että olin aina niin pahalla tuulella mennessäni harkkoihin, että pelotin naamallani kaikilta polvenkorkuisilta pissat housuun, enkä ollut vanhemmille tytöillekään mikään ykköstutustumisenkohde.
”Ei tällä naamalla” hymähdin perään.
Suvi naurahti, ”No kyllä se siitä kun mä pääsen takas. Voidaan olla yhessä kaks ’ei tällä naamalla’-erakkoa”
Epäröin sekunnin.
”Kyllä siun naamalla saa koko maailman kaverikseen” täräytin sitten. Saatoin miltei nähdä Suvin kristallisilmien laajenevan.
”Mitä?” hän kakoi käheästi.
”Nähdään huomenna” pihahdin hampaitteni raosta ja suljin puhelimen.
Ryntäsin vessaan, kiskoin housut alas ja käytin pitkän pätkän vessapaperia kuivatessani alapäätäni. Kumarruin pesualtaan ylle, olisin halunnut oksentaa, mahalaukkuni oli täynnä karvasta happoa joka sai minut tuntemaan itseni kuvottavaksi, sairaaksi, kieroutuneeksi ihmiseksi. Kuinka kovasti toivoinkaan, olisin myynyt helvetti vie vaikka sieluni, jos olisin voinut ryypätä itseni kaatokänniin, vain antaa ylen ja oksentaa kaiken pihalle. Mutta Suvin takia minä en voinut.
Koska… Koska minä saatana soikoon rakastin sitä tyttöä.
