Title: Poltettu oranssi
Author: precious
Pairing: Luna/OC
Genre: drama, angstinen romance
Rating: S
A/N: Osallistuu sataseeni Lovekivoista, sanalla oranssi. Jooh, mielestäni tämä ficci on jotenkin..noh, oranssinvärinen. Älkää kysykö. (=
~~~~~~~~~~~~
Poltettu oranssi
Juhlahiiri, sanotaan saksalaisittain. Juo itsensä aina penkin alle, sanotaan ja hymyillään sillä tietyllä tavalla, hitusen varautuneesti. Hampaat välkähdellen. Mutta en minä osannut aavistaa.
Sillä pojalla on kädessään nauru. Sellainen pulppuileva ja takertuva ja käteenpuristettava, jota ei niin vain päästetä karkaamaan sormien välistä. Hieman kuin taikaolento, mutta silti jotenkin niin hänen omansa.
Hänen hymynsä on niin kaunis. Tiedättehän, osa hymyistä on vain sellaisia veistoshymyjä, ja osa on sellaisia, jotka sulattavat kokonaan. Nesteeksi lavuaareihin, hyytelöiksi viemärikanaviin. Hytiseviksi polviksi nurmelle, riisutuiksi raajoiksi ja hiekanmakuisiksi suudelmiksi.
Hän on aina viinihuuruissaan, hän rakastaa humalaa ja sen tuomaa lämmöntunnetta, sellaista, jossa mieli vapautetaan avarammaksi kuin koskaan ja aamulla menetetään muisti. Sangria virtaa eikä koskaan lopu, siitä pidetään huoli. Halpaa ja pullotettua nuoruuden hulluutta. Kaikesta huolimatta hän juo vaan edullista jästiviiniä.
Hänen nimensä on Minun Poikaystäväni.
Hän ei taida ymmärtää sitä sanontaa enkä ymmärrä minäkään, se on sellainen lause joka käskee pitämään jalat maassa. Kaikkea kohtuudella. Minähän olen Lovekiva, enhän minä ole tippaakaan maanläheinen enkä pidä mistään konkreettisesta; mistään mitä voi koskettaa. Yleisemmin haaveilen vain olemattomasta ja muiden mielestä epäolennaisesta.
”Se rakastaa sinut ruvelle.”
”Katselisit mieluummin vaikka Terryä. Sillä pojalla on hyvä sielu, mä olen melkein nähnyt.”
En minä näe mitään Terryssä. Näen vain hänet, hänet hänet hänet. Enkä ketään muuta.
”Sä näkisit varmaan ihan kunnolla, sä kun olet tuollainen. Luna.”
En minä enää mitään näe enkä kai samanlainenkaan ole kuin ennen. Enkä minä uskonut ketään enkä vieläkään usko.
En edes silloin, kun joku kysyy: ”Mitä sinulla on poskessasi?” Ei mitään, tuloksenkin näkee vasta kun jälkeenpäin vilkaisee peiliin, mutta huudot kuuluvat korvissa aina.
Joskus jään sänkyyn koko päiväksi, silloin kun jalkani eivät enää kanna. Mutta heidän puheitaan en usko.
Ehkä hieman uskon silloin, kun kuulen siitä pienestä puuskupuhista, joka kaatui alas portaat, ne kaikista jyrkimmät. Vaikka se oli vahinko.
Silloin sanon että nyt ei enää, nyt se on loppu. Vaikka se ei ole vielä edes alkanutkaan.
Minä itken suihkussa hymyjä jotka vieläkin sulattavat minut (kaiken ajan ja tapahtuneen jälkeenkin), ja itken sitä, etten osannut aavistaa, ja sitä, etten nyt osaa päästää irti. Eikä ehkä ikinä voi päästääkään irti jostakin niin rakkaasta. Ehkä täytyy vain valua viemäriin, sitten joskus kun ei enää jaksa. Kun lämpötila nousee neljäänkymmeneen.
~~~~~~~~~~