Title: Harhaa
Author: LordPuhdemort
Beta: Kivikausi
Pairing: Ei ole, vain Harry Potter
Rating: Eiköhän tämä sallittu ole
Genre: Drama, angst, oneshot
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä.
Summary: Kukaan ei voinut käsittää, kuinka kaipasin käsitettä normaali kutsumaan elämääni, joka oli kaikkea muuta, kiitos typerän arven otsassani.A/N: Mitä tästä voisi nyt sanoa? Sekava se ainakin on
Ja otsikko mitä tylsin jälleen kerran
Osallistuu 12+ virkettä-haasteeseen sekä Self harm-haasteeseen.
1. kaunis
2. pelata
3. vihainen
4. saavutus
5. juosta
6. ymmärtää
7. kirjoitus
8. realistinen
9. puro
10. lumi
11. hedelmällinen
12. kaipaus
13. taulu
14. kaappihomo
15. lapaluut
16. nälkä
17. sara
18. alushame
19. makea
20. puhtaus
21. piilopaikka
22. tuska
23. janoinen
24. ihmelapsi
25. pesusieniKaikki aina sanoivat, että maailma on kaunis paikka, joka on toivoa ja rakkautta täynnä.
Mutta he eivät muistaneet mainita, kuinka epäreilusti siellä pelataan, kuinka kaikki yrittävät ottaa hyödyn toisistaan hinnalla millä hyvänsä.
Sääntöjä muunnellaan, kunnes kaikki vihaisina ja katkerina antavat periksi, yrittämättä edes selittää itselleen, miksi piti alun perinkään huijata. He eivät vain enää jaksa yrittää saavuttaa tai todistaa jotakin, mitä eivät voi saada tai mitä eivät voineet ymmärtää.
Siinä he olivat aina viisaampia kuin minä, sillä juoksin aina yhden tavoitteeni perässä, kunnes huomasin, että kaikki oli vain harhaa, olin kuvitellut liikoja.
En ymmärtänyt tarpeeksi ajoissa, etten voisi saavuttaa sitä, en voisi koskaan voittaa, vaan olisin aina se häviäjä.
Silloin vasta ymmärsin, että kohtaloni oli jo kirjoitettu valmiiksi, en vain ollut itse tiennyt sitä aikaisemmin.
Kuitenkin osasin olla realistinen, sillä oliko ”pojalla, joka elää” muuta mahdollisuutta kuin tyytyä siihen, mitä annettiin.
Kuinka kateellinen olinkaan lehdille, jotka ajelehtivat puron virrassa kauas pois, ilman vastuuta
Niiden ei tarvinnut katsoa, kuinka punainen veri tipahteli neitseellisen valkoiseen lumeen katkerien kyynelten saattelemana, kun annoin terävän lasinpalan liikkua kyynärvarren ohuella iholla.
Silti lehdet olisivat hyödyllisiä, sillä niistä tulisi osa hedelmällistä maata, joka saisi kaiken kukoistamaan, toisin kuin minä, jos epäonnistuisin.
Kukaan ei voinut käsittää, kuinka kaipasin käsitettä normaali kutsumaan elämääni, joka oli kaikkea muuta, kiitos typerän arven otsassani.
Jos elämästäni olisi maalattu taulu, olisi se esittänyt itkevää hahmoa rannalla tuulen lyödessä harmaita aaltoja rantakiviin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Halusin saada itselleni muunkin maineen kuin "pojan joka elää", joten ilmoitin eläneeni viimeiset kaksi vuotta kaappihomona, joka epäonnistui surkeasti, sillä kaikki vain taputtivat päätäni ja totesivat sen vaiheen menevän ohi.
Mikä tahansa maine olisi kelvannut minulle, kunhan se ei liittynyt mitenkään kohtalooni, jonka yritin unohtaa hinnalla millä hyvänsä, jotta pysyisin edes hieman järjissäni.
Huomasin, kuinka tyydyttävää on näännyttää itsensä niin, että lapaluut ja kylkiluut törröttivät valmiiksi jo laihasta varresta, jolloin ihmisten oli helppo nähdä, mitä tunsin tai ajattelin, tai ainakin niin kuvittelin.
Mikään ei vie niin hyvin ajatuksia pois, kuin nälkä, joka kovertaa vatsassa.
Jos olo tuntui kuin saralta, rikkaruoholta, joka rehotti epätoivottuna puutarhalaattojen välistä, ei näläntunteella ollut väliä, kunhan vain pysyi pois muiden tieltä.
Silti ihmiset halusivat nostaa minut esille, vaikka olisin mieluummin pysynyt pois näkyviltä, kuin alushame, sillä siihen asti julkisuus ei ollut tuonut mitään hyvää, johan sen todisti jäljet, jotka olin itse aiheuttanut turruttaakseni sen kivun, joka jäyti sisintäni menetyksieni takia.
Rakkaus on niin makeaa ja ihanaa, sanoi eräs ystäväni rakastumisesta, jonka sain itsekin huomata, mutta valitettavasti jälkimauksi jäi vain katkeransuloisuus, minä kun en saanut kiintyä, koska kaikki, ketä rakastin, joutuivat antamaan elämänsä minun takiani.
Se oli silti elämässäni ensimmäinen kerta kun sain koskea ja kokea jotakin puhdasta, josta piti luopua, etten likaisi sitä vereen, joko omaani, hänen tai jonkun muun.
Sen jälkeen löysin oman piilopaikkani pääni sisästä, jossa olin juuri sellainen kuin halusin, normaali ja onnellinen henkilön kanssa, jota rakastin täydestä sydämestäni.
Mutta ei ollut helppoa yrittää karistaa todellisuutta pois kannoilta, kun aina tuli jokin tuskainen muisto mieleen, joka särki kaiken pieniin palasiin säälimättömästi.
Oli silti yllättävää, kuinka jano elämää kohden lisääntyi, vaikka tavallaan olin jo luovuttanut, tietäen, että armahdus oli vain pienen hetken päässä.
Mutta en kai olisi ollut se ”ihmelapsi”, jos olisin antanut helposti periksi elämän edessä, joka ei todellakaan ollut kohdellut minua silkkihansikkain.
Kuitenkin tiesin, että vaikka kuinka yrittäisin hangoitella vastaan, tulisi joku puristamaan minusta viimeisenkin elämänrippeen pois, kuin veden pesusienestä, viimeistä pisaraa myöten.
