Nimi: Decembers
Kirjoittaja: emptiness
Genre: angst, slash, sonfic
Paritukset: Harry & Draco
Ikäraja: S
A/N: Tällänen repaleinen juttu tuli vaan äkkiä. Tosta biisistä se aika paljon lähti (Hawthorne Heightsia se biisi siis) Tosta AU:sta sen verran, että tää on nyt sitte sellanen "mitä jos Harry olisikin mennyt viimeisenä vuotena Tylypahkaan eikä Voldemort olisikaan riehunut ympäriinsä etsimässä häntä" (vaaleanpunaisia unelmia tai jtn). Draco siis muistelee viimeistä vuottaan. Tein Harrysta tollasen aika kamalan hahmon, aika paljon kyllä sitä Rowlingin luomaa Harrya (ehkä etsin vain sen pimeämmän puolen). Tai sitten se meni vaan niin, että Dracokaan ei tajunnut tilanteen vaikeutta eikä tiennyt kaikkia Harryn ongelmia. Että ei Harry oikeasti olisi halunnut tehdä noin kun tässä käy, mutta pakottava tilanne. Mene ja tiedä, lukija saa päättää
Ai niin ja ensimmäinen ficcini ikinä, että rakentavaa kommenttia kiitos
Tää nyt on aika angstinen, anteeksi, pimeän pääni tuotoksia.
Decembers"Let's try to remember these days back in December,
our lives were very different.
I was lonely when we first met."Mä muistelen sitä lämmöllä, viimeinen vuosi Tylypahkassa. Se vuosi toi tullessaan helvetisti tuskaa ja murhetta. Se oli samalla mun elämäni hienoin ja vaikein vuosi. Se toi mukanaan myös sut. Ja loppu peleissä säkin toit mukanasi vain tuskaa ja murhetta.
Mä vihasin sua. Vihaan edelleenkin, siitä ei pääse mihinkään. Kahden viha-kauden väliin mahtuu vaan niin paljon muutakin… Mitä se sitten onkaan, enhän mä tiedä. Mun ei kuulu tietää, ei Draco Malfoy tunnista sellaisia tunteita, kuin ihastus, välittäminen, ikävä, kiintymys, rakkaus.
Sä vaan jotenkin ilmestyit. Yhtenä päivänä sä pamahdit mun maailmaani ihan erilaisena, kuin mitä sä siihen mennessä olit mun silmissäni ollut. Ihan kuin olisin tavannut sut uudelleen ensimmäistä kertaa.
Sä tulit mun luo, istuit alas, hymyilit. Juttelit niitä näitä, aivan kuin mitään vihaa meidän välillä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja kun mä katsoin sua ihan eri tavalla, en enää nähnytkään muuta, kuin ne kirkkaanvihreät silmät.
"You don't have to speak because I can hear your heartbeat.
Fluttering like butterflies, searching for a drink.
You don't have to cover up how you feel when you're in love.
I'll always know I'm not enough to even make you think."Ja kun mä rakastuin suhun, mä rakastuin kunnolla. Mä pidin susta kiinni, roikuin sussa. Mä halusin sut vain itselleni. Ja sä olitkin mun. Vain ja ainoastaan mun, et kenenkään muun. Ja mä olin onnellisempi kuin aikoihin.
Me vietettiin paljon yhdessä. Sä unohduit mun luokseni pitkiksi ajoiksi. Sä unohdit tapaamiset Ronin kanssa ja kirjeet jotka sun olisi pitänyt viedä pöllötorniin. Sä unohdit jopa huispausharjoitukset. Mä olin sun elämäsi keskipiste.
Me ei koskaan seurusteltu varsinaisesti. Jos kukaan tuli koskaan kysymään, oliko meidän välillä jotain ystävyyttä suurempaa, vastaus oli aina kieltävä. Siltikään useimmat eivät sulattaneet edes sitä ystävyyttä. Pansy sai kamalia itkukohtauksia, Grabbe ja Goyle olivat koko ajan ihan hukassa. Ginny oli selkeästi mustasukkainen ja Hermione ei voinut käsittää, miten sä pystyit olemaan tällaisen vuosisadan ääliön seurassa. Sitä mä en kyllä ymmärtänyt itsekään.
Pikkuhiljaa sä aloit herätä todellisuuteen. Sulla oli velvollisuuksia, olithan sä "poika joka elää" ja lupaavin huispaaja aikoihin. Sä aloit mennä omia teitäsi aina vain useammin ja useammin. Ja yhä useammin sä vietit vähemmän aikaasi mun kanssa.
"We're moving way too fast for their world.
We've gotta make this last."Sä hoit mulle jatkuvasti, että meillä meni liian lujaa. Sä sanoit, että sulla on muutakin elämää ja sen, mitä sä kutsuit "meidän jutuksi", ei tarvitsisi olla ihan kaikkien tiedossa. Mä en väittänyt sulle vastaan, mä en yksinkertaisesti pystynyt siihen. En halunnut, että sä katoaisit multa.
Meistä alettiin puhua enemmän. Mä kuulin vaikka minkälaista juttua, mutta nauroin niille vain. Sä et pystynyt ottamaan niitä enää niin kevyesti. Sä et enää edes halannut mua, jos oli pienikin mahdollisuus, että joku näkee. Sä olit etäinen. Ja mitä kauemmaksi sä menit, sitä kovempaa mä sussa roikuin.
Yhtenä päivänä me maattiin puun alla ruokatunnilla. Se oli tosi harvinaista silloin, että sä suostuit päästämään mut niin lähelle enää. Mutta kaikki olivat Suuressa salissa syömässä ja sä kai luotit siihen, että ne pysyisivät siellä.
Mä makasin pää sun sylissäsi ja sä silitit mun vaaleita hiuksiani. Sä hymyilit ja nauroit pitkästä aikaa. Ja sitten mä en voinut enää hillitä itseäni.
"Harry, rakastatko sä mua?"
Sä et vastannut, silitit vaan mun hiuksiani.
"Harry?" mä kusikasin ja nousin istumaan. Sä vaan tuijotit jonnekin kaukaisuuteen.
"Draco", sä sitten viimein kuiskasit ja vedit mut takaisin viereesi. "Tää ei toimi."
Sillä hetkellä kyynel vieri mun poskelleni. Mä kirosin sitä hiljaa mielessäni. Mä olin aina ollut sulle vahva, miksen voinut olla sitä silläkin hetkellä?
"Draco tää ei ole se juttu, mikä sen pitäisi olla. Mulla ei ole aikaa sulle. Kaikki nämä jutut tässä ympärillä… Tää ei mee niin kuin sen pitäisi. Mä en tiedä milloin se aika tulee, kun mulla olisi aikaa ihmissuhteille, mutta se aika ei ole nyt."
"Kyllä mä jaksan odottaa", kuiskasin.
"Mutta kun kyse ei ole ainoastaan musta ja mun menoista kun…" sä lopetit lauseen kesken. Mutta mä tiesin, mitä sieltä oli tulossa. Sä olit sanomassa, että vikaa on myös mussa. Että sä pelkäät sun maineesi puolesta.
Sinä iltana mä itkin itseni uneen ensimmäistä kertaa koskaan ja lumihiutaleet sulivat hiljaa ikkunalautaan.
"I miss you so much, a self-inflicted coma.
The days drag on like marathons running with bare feet."Nyt on kesä. On kesä ja sä olet olemassa mulle enemmän kuin koskaan. Mä näen sut koko ajan silmissäni enkä tajua, miten sä teit tän mulle. Mä jumitan sussa vieläkin.
Joka päivä mä saan lukea susta Päivän Profeetasta. Joka päivä saan tietää, kuinka Harry Potter teki taas sitä ja teki taas tätä. Ja joka kerta se sattuu, kun sä valitsit ton elämän ennemmin kuin mut.
Ja vaikka mä vihaan sua nyt, jossain pinnan alla on taas yksi niistä tunteista, joita Draco Malfoy ei tunnista: kaipaus.
"I know it hurts to feel so all alone.
I'm by myself, more than you could know."
