Nimi: Gellertin vuori
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Minerva/Albus
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot ovat Rowlingin.
Tiivistelmä: Noitavainojen aikana jästien keskuudessa huhuttiin Unkarin Gellértinvuorella järjestettävän noitasapatteja. Näin ei tietenkään ollut, vaan Gellértinvuoren Akatemia on 1400-luvulta alkaen tarjonnut Euroopan taikaväelle mahdollisuuden suorittaa professorin virkaan vaadittava opetusharjoittelu. Mutta miten on mahdollista, että Minerva McGarmiwa pääse opettamaan Tylypahkaan muodonmuutoksia ilman opetusharjoittelun tekemistä?
Kirjoittajan sana: Jos menette Budapestiin, menkää illalla risteilemään Tonavalle. Gellértinvuori on kaunis pimeällä.
GELLERTIN VUORI
Kesä 1956.
Monet sanoivat, että olin hullu, kun lähdin Taikaministeriöstä. Siellä minulla olisi ollut edessä lupaava ura ja nuoresta iästäni huolimatta olin päässyt tekemään siellä jo vaikka ja mitä.
Mutta.
”Minä haluan sinut opettamaan muodonmuutoksia.”
”Albus… mitä? En minä osaa opettaa.”
”Aivan varmasti osaat.”
”Minun pitäisi tehdä Akatemialle opetusharjoittelu ja kirjoittaa väitöskirja ja…”
”Minä voin ohjata väitöskirjasi.”
”Mitä? Eihän se… en minä… Tämä tuli niin äkkiä.”
”Hyvät asiat yleensä tulevat. Minerva, minä haluan juuri sinut.”
Kesäkuussa 1956 Albuksesta tuli Tylypahkan rehtori ja minusta muodonmuutosten opettaja. Muutin Viistokujalta Tylyahoon, vaikka opetusvelvollisuuteni alkaisi vasta syksyllä. Mutta ajattelin, että maaseudulla saisin kirjoitettua väitöskirjaani paremmin kuin Viistokujan hälinässä. Lisäksi sattui niin hyvin, että paras ystäväni Pomona lähti kesäksi tekemään yrttitiedon opetusharjoitteluaan Unkariin ja hänen kotinsa Hunajaherttuaa vastapäätä jäi tyhjilleen. Muutin siihen. Kesä kului nopeasti. Kirjoittaminenkin alkoi sujua, kun sain aiheeni rajattua järkevään muotoon. Tutkin väitöskirjassani Gampin muodonmuutoslakeja ja sitä, miten ne… no, tämä teitä tuskin kiinnostaa.
Sen lisäksi, että kirjoitin, vietin paljon aikaani Albuksen kanssa. Ensiksi puhuimme lähinnä väitöskirjastani, mutta kun kesäkuu kääntyi heinäkuuksi, tajusin, että meillä oli paljon muutakin puhuttavaa. Ja kun sateinen heinäkuu vaihtui lämpimäksi elokuuksi, huomasin olevani rakastunut.
En oikein osannut suhtautua asiaan. Hyvä on, olin jo ennen kesää tuntenut Albuksen paremmin kuin luultavasti kukaan toinen hänen entisistä oppilaistaan. Seitsemännen kouluvuoteni syksynä vietin monta iltaa Albuksen toimistossa opetellen animaagiksi. Kun sitten vihdoin olin onnistunut muuttamaan muotoni kissaksi ja siitä takaisin itsekseni (ilman viiksiä ja hajanaisia mustia karvoja), oli Albus hihkunut ja kaapannut minut halaukseen. Jo silloin olin tuntenut sähkön välillämme, mutta olin yrittänyt sulkea sen mielestäni. Albus oli opettajani ja kaiken lisäksi paljon, paljon minua vanhempi.
Mutta nyt, kun Albus puhui minulle kuin vertaiselleen, vei minut piknikille lammen rannalle ja nauroi hirveille vitseilleni, en voinut tunteilleni enää mitään.
Kun elokuu alkoi lähestyä loppuaan, tiesin, että en voisi olla hiljaa. Uusi lukukausi alkaisi pian, ja silloin me molemmat hukkuisimme kiireisiin. En voisi keskittyä uuteen työhöni, jos vain pohtisin koko ajan, tunsiko Albus samoin kuin minä.
Elettiin elokuun viimeistä viikkoa, kun sitten kutsuin Albuksen luokseni teelle. Aika viime tipassa, niin sanoakseni; tiesin Pomonan tulevan illalla takaisin kotiin.
”Päivää, Minerva!” Albus sanoi hymyillen. Hän lukeutuu niihin ihmisiin, jotka tullessaan paikalle valaisevat koko tilan.
”Terve, Albus! Hauskaa, että pääsit tulemaan”, sanoin ja nostin Pomonan kidusruohon paikoilleen yhdelle keittiön monista hyllyistä. Olin hyvin huojentunut, että tämä oli viimeinen päivä, jona minun täytyi kastella Pomonan kasvit. Merlinin kiitos, ne kaikki olivat pysyneet kesän hengissä.
”Onko kirjoittaminen sujunut?” Albus kysyi ja istuutui puisen keittiönpöydän ääreen. Minä leijutin hänen eteensä höyryävän teekupin.
”Kirjoitin eilen koko päivän. Aloitin johdantolukua, kun rupesi tuntumaan, että sen kirjoittaminen voisi selventää ajatuksiani”, sanoin ja mietin mielessäni, että väitöskirja ei todellakaan ollut se asia, joka sai ajatukseni sekaisin. Syy oli pikemminkin mies, joka puhalteli teekuppiinsa ja kurottautui sitten ottamaan keksin lautaselta, johon Pomonan äiti oli maalannut alruunanlehtiä.
”Se kuulostaa hyvältä. Mietiskelin kävellessäni tänne, että pitäisikö analyysiosioon laittaa sittenkin vielä yksi alaluku, tuli nimittäin mieleeni, että…”
Niin paljon kuin rakastankin muodonmuutoksista puhumista Albuksen kanssa, en pystynyt nyt keskittymään. Huomasin teekuppia pitelevien käsieni tärisevän. Varovasti laskin kuppini pöydälle ja istuuduin Albusta vastapäätä.
”… mutta mitä mieltä sinä itse olet?”
”Niin… ihan hyvä ajatus”, sanoin, vaikka en tiennyt ollenkaan, mistä Albus oli puhunut. Hän näytti tänään käsittämättömän komealta. Hän oli kesän ajan antanut partansa kasvaa ja ruskea pukinparta näytti hänellä todella hyvältä. Pohdin, uskaltaisinko sanoa sen hänelle, kun yllättäen tunsin Albuksen tarttuvan käteeni.
”Mikä mieltäsi painaa?” Albus kysyi ja puristi kättäni. Puristin takaisin ja olin pitkään hiljaa.
”Etkö sinä tiedä?” kysyin lopulta ja katsoin Albusta silmiin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän nyökkäsi.
”Taidan minä tietää”, hän sanoi enkä minä yllättynyt. Albus oli viisas velho, totta kai hän tiesi.
”Miksi sinä kuulostat noin surulliselta?” kysyin. Albuksen silmistä oli sammunut se ilo, joka niissä yleensä välkehti. Hän katsoi minua pää vähän kallellaan. Ensimmäistä kertaa huomasin, että hänen ruskeissa hiuksissaan oli ohimoilla jo häivähdys hopeaa.
”Sinun ystävyytesi on minulle äärettömän rakasta, Minerva. Minä en haluaisi vaarantaa sitä.”
”Se on minullekin rakasta. Mutta minä haluaisin… enemmän”, sanoin ja puristin Albuksen kättä. Hän puristi takaisin, mutta veti sitten kätensä pois ja nojautui taaksepäin narisevalla tuolillaan.
”Minä en taida pystyä antamaan sinulle tämän enempää”, Albus sanoi hiljaa ja rintakehääni sattui.
”Minä… minä olen sitten tainnut tulkita sinut väärin.”
”Et sinä ole. Joinakin hetkinä olen ollut varma siitä, että sinun kanssasi minä voisin… mutta kun en minä voi. Olen pahoillani, että en ole pystynyt kätkemään tunteitani sinulta.”
”Nyt minä en ymmärrä yhtään”, sanoin totuudenmukaisesti. Mikä tässä oli ongelma, jos kerran Albus tunsi samoin kuin minä?
”Jos me tärvelisimme ystävyytemme, en koskaan…”
”Miksi se tärveltyisi? Eikö se voisi vain kasvaa ja vahvistua ja…”
”Minerva-rakas. Minä olen tuhonnut jo yhden ystävyyden rakastumalla. Minä en voi tehdä sitä virhettä toistamiseen. Sinä merkitset minulle liian paljon.”
”Sinä puhut hevoskotkan huttua! Et sinä voi verrata meidän suhdettamme johonkin… johonkin, jonka nimeä en edes tiedä!”
”Grindelwald.”
Säpsähdin niin rajusti, että kaadoin teekuppini kumoon. Albus siivosi sotkun ja leijutti liedeltä teepannun täyttämään kuppini uudelleen. Koko sen ajan katsoin häntä ja yritin ymmärtää, mitä hän oli juuri sanonut.
”Grindelwald? Gellert Grindelwald?” sanoin lopulta. Albus otti toisen keksin.
”Niin.”
”Oliko Grindelwald sinun ystäväsi?”
”Oli. Ja rakastajani.”
”Minä… nyt minä en tiedä, mitä sanoa.”
”Nyt sinä tuskin enää tahdot suhdetta kanssani.”
”Se ei pidä paikkaansa”, sanoin ja Albus katsoi minua hämmästyneenä.
”Vaikka minä rakastin sellaista hullua? Vaikka minä ajoin hänet tekemään niitä hirmutekoja?”
”Et varmasti ajanut. Jokainen tekee itse omat valintansa", sanoin. Kaikki tuntui uskomattomalta, kuin unelta. Albus ja Grindelwald… eihän siinä ollut mitään järkeä.
”Sinä et tiedä kaikkea”, Albus sanoi ja näytti pohjattoman surulliselta. Olisin halunnut nousta ja mennä halaamaan häntä, mutta se tuntui nyt aivan liian rohkealta.
”Siitä on jo monta vuotta.”
”Ei tarpeeksi. Minerva, minä en pysty rakastamaan sinua niin kuin sinä ansaitsisit. Minua pelottaa aivan liian paljon.”
”Minä olen kärsivällinen. Edetään hitaasti. Minulle riittäisi, että saisin pitää sinua kädestä, nukkua vieressäsi, suudella…
Albus huitaisi kädellään käskien minua olemaan hiljaa.
”En minä pysty.”
Pitkään oli hiljaista, ainoastaan Pomonan kello raksutti kovaan ääneen pöydän päällä. Albus ja minä tuijotimme toisiamme.
”Onko tuo sinun viimeinen sanasi?” kysyin lopulta ja Albus nyökkäsi. Minua itketti aivan kamalasti, mutta kyyneliä ei tullut.
”Minä olen pahoillani”, Albus sanoi ja näytti tavattoman uupuneelta.
”Niin minäkin.”
”Minä toivon, että tämä ei vaikuta meidän ystävyyteemme. Tai sinun väitöskirjaasi”, Albus sanoi. Nyökkäsin.
”Ei anneta sen vaikuttaa.”
Samassa pieni hiiripöllö suhahti sisään raollaan olevasta ikkunasta. Se pudotti pergamentinpalasen Albuksen syliin ja lennähti matkoihinsa. Albus avasi pergamentin. Näin, miten hänen kätensä tärisivät. Tunsin siitä omituista tyydytystä, ehkä tämä keskustelu oli sittenkin saanut hänessä jotakin liikkeelle. Ehkä ajan kanssa hän… mutta sitä ei saanut nyt ajatella. Haavekuviin tarrautumisesta ei koskaan seurannut mitään hyvää.
”Voi Merlinin mörkö. Priscilla Dupont on tulossa Tylypahkaan puolen tunnin sisällä. Hän haluaa tavata minut”, Albus sanoi ja huokasi raskaasti. Tiesin, ettei hän varsinaisesti nauttinut kiivasluonteisen taikaministerin seurasta.
”Sitten sinun täytyy varmaan mennä”, sanoin ja tunsin raskaan painon sydämessäni. Oli kestämätöntä ajatella, että ihan kohta jäisin yksin.
”Niin kai minun täytyy”, Albus sanoi. Sitten hän nousi tuoliltaan, käveli viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni. Painoin pääni vasten hänen rintakehäänsä. Hänen sydämensä löi nopeasti, paljon nopeammin kuin mitä hänen rauhallisesta olemuksestaan olisi voinut päätellä. Hän nosti toisen kätensä hiuksiini ja silitti niitä sillä tavalla, että olisin varmasti kehrännyt, jos olisin ollut animaagimuodossa.
”Minä ihailen sinun rehellisyyttäsi”, Albus sanoi hiljaa.
”Ihan kuin siitä olisi ollut mitään hyötyä äsken.”
”Siitä on aina hyötyä”, Albus hymähti. Hänen kätensä oli pysähtynyt niskaani, enkä voinut mitään sille, että omakin sydämeni alkoi hakata kiivaammin.
”Haluatko kuulla lisää rehellisyyttä?” kysyin.
”Kai minun on pakko, kun juuri äsken sitä suitsutin”, Albus naurahti.
”Minusta on aivan tavattoman surkeaa, jos en tule koskaan näkemään sitä Lontoon metrokartan muotoista arpea polvesi yläpuolella”, sanoin. Albus oli hetken typertyneen hiljaa, mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun.
”Älä sinä siitä huoli! Minä voin viedä sinut heti huomispäivänä uimaan, niin näet sen”, Albus nauroi ja äkkiarvaamatta painoi suudelman korvani taakse. Säpsähdin yllätyksestä ja samoin teki Albus, joka nopeasti irrottautui minusta.
”Ah, anteeksi.”
”Älä pyydä anteeksi. Minä kysyn sinulta vielä kerran…” aloitin suudelman rohkaisemana, mutta Albuksen vakava ilme sai minut hiljenemään.
”En minä voi. Minä todella rakastin Gellertiä. Ja usko minua, se ei tehnyt hyvää meille kummallekaan.”
”Minä en ole Grindelwald”, sanoin ja Albus hymyili vähän.
”Mutta minä olen yhä minä.”
Pomonan kello löi tasatunnin merkiksi ja Albus huokasi:
”Nyt minun täytyy todella lähteä. Mennäänkö huomenna uimaan? Vaikka kahdeltatoista?” Albus kysyi ja hänen puheessaan oli jutusteleva sävy. Minun teki pahaa.
”Mennään vain”, sanoin. Uiminen oli viimeinen asia, mitä halusin tällä hetkellä tehdä Albuksen kanssa, mutta jos nyt olisin kieltäytynyt, olisi ystävyytemme voinut jäädä tällaiseksi sekavaksi sopaksi kuin se nyt oli.
”Hyvä. Nähdään silloin”, Albus sanoi ja hymyili jähmeästi. Hän otti askeleen minua kohti, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin. Hän nyökkäsi minulle pienesti ja askelsi sitten nopeasti ovelle. Minä jäin istumaan paikoilleni.
Grindelwald ja Albus. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Kuten ei myöskään siinä, että Albus ei halunnut olla minun kanssani, koska pelkäsi… niin, mitä hän oikeastaan pelkäsi? Että ystävyytemme tuhoutuisi? Tai että minä tappaisin puolet taikaväestöstä Grindelwaldin tapaan? Miksi Merlinissä hän pelkäsi jotakin niin älytöntä?
Kun Pomona tuli kolmen tunnin kuluttua, istuin yhä keittiönpöydän ääressä. Sain ilmeisesti taiottua kasvoilleni jonkinlaisen hymyntapaisen, koska Pomona ei kysynyt, mikä minua vaivasi. Sen sijaan hän kertoi kaiken hienosti sujuneesta opetusnäytteestään, uusista oivalluksistaan väitöskirjansa parissa sekä Unkarin kauniista luonnosta.
”Voi Minerva, sinun täytyy käydä Budapestissa! Et usko, miten upeaa siellä oli. Niin paljon perhosia kaikkialla! Kävin kahdessa eri kylpylässäkin, voitko kuvitella, minä! Viimeisenä iltana kävimme risteilyllä. Tonava oli yöllä aivan hurjan tunnelmallinen. Gellértinvuori piirtyi vasten synkkää taivasta uhkaavana, vaikka tiesin, ettei siinä ollut mitään uhkaavaa, mutta se oli niin vaikuttava, että… itketkö sinä?”
En ollut edes huomannut, että kyyneleet olivat alkaneet valua pitkin poskiani.
Gellértinvuori.
Gellertin vuori.
Juuri se Albus oli. Grindelwald oli pitänyt huolen, ettei kukaan hänen jälkeensä pystyisi valloittamaan Albus Dumbledorea.