Title: Viimeiseen hetkeen asti
Author: Lozku
Genre: Angst
Pairing: James/Sirius, James/Lily
Rating: S
Summary: Sinulla oli jotain sellaista, jota minulla ei koskaan ollut. Perhe.
Disclaimer: Henkilöt Rowlingin tarina minun.
A/N // Toivottavasti tykkäätte. Tämäkin ficci olis jäänyt kesken ilman kanelitankoa, kiitos kun kannustit ja vielä betasitkin. Kommentteja rakastan. Niin ja nuo laulun sanat alussa on lainattu PMMP:n biisistä Kesä -95
Viimeiseen hetkeen asti
Se kesä siis oli viimeinen
Ja me tiedettiin,
Se loppuu niin..
Verivala tehtiin ja sormenpäihin
Kun pistettiin,
Se sattui, sattui
Muistan kun näin sinut ensimmäisen kerran. Seisoit ylpeänä juna-asemalla. Sinulla oli uusi koulukaapu ylläsi ja nauroit. Katsoit äitiäsi ja isääsi. Hekin nauroivat. Te olitte oikea perhe. Sinulla oli jotain sellaista, jota minulla ei koskaan ollut. Perhe. Omat vanhempani katsoivat paheksuen lapsia jotka juoksivat ja kiukuttelivat. Veljenikin kiukutteli. Hänkin olisi halunnut päästä Tylypahkaan. Isäni yritti saada veljeäni hiljenemään. Meitä katsottiin pelokkaasti. Kaikki tiesivät, että kaikki meidän suvussa oli puhdasverisiä, pimeyden voimien kannattajia. Ne jotka eivät olleet, olivat tabuja. Kukaan ei puhuneet heistä, he olivat häpäisseet sukumme.
Etsin paikkaa minne istua. Ainoa vapaa oli sinun vaunuosastossasi. Sinua vastapäätä. Kysyin kohteliaasti, mutta ylväästi saisinko istua. Sinä annoit luvan. Sinulla ei ollut ennakkoluuloja. Istuimme vain hetken hiljaa, kunnes kaivoit kassistasi pussin Suklaasammakoita. Katsoin niitä kateellisena, minulle ei varattu eväitä mukaan. Enkä minä niitä olisi uskaltanut pyytääkään. Huomasit katseeni ja tarjosit minullekin yhden. Otin sen kiitollisena vastaan tietäen että olin rikkonut vanhempieni tahtoa. Sinä aloitit keskustelun. Hymyilit ja kysyit mitä Huispausjoukkuetta kannatan. Hymyilin hiukan surullisesti. En kannattanut mitään, sellainen oli perheeni mielestä ajanhukkaa. Aloit kertoa minulle huispauksesta, pulputit kuin papupata ja jossain vaiheessa minäkin yhdyin keskusteluun.
Ensimmäinen ilta Tylypahkassa, minäkin olin päässyt Rohkelikkoon. Samaan huoneeseen sinun kanssasi. Jälleen tiesin että juuri tätä perheeni ei tahtonut. En antanut sen häiritä. Minulla ei koskaan ollut perhettä. Ei sitä rakkautta ympärilläni, mitä perheeseen kuului. Sinä iltana olin ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen. Suorastaan säteilin onnea, kun tulit kysymään pelaisimmeko vielä pari erää räjähtävää näpäytystä. Tietysti suostuin. Opetit minulle pelin ja vaikka olinkin huono siinä, minulla oli hauskaa, pitkästä aikaa.
Ensimmäinen kouluvuosi oli ohi. Vuoden jälkeen takaisin sukuni luokse. En kutsunut heitä enää perheekseni. En pitänyt heitä perheenäni. Kotini ei ollut enää koti, Tylypahka oli kotini. Tupani oli perheeni. Sinä olit veljeni. En tietenkään kertonut sitä sukulaisilleni. En vielä, olin liian nuori ja pelokas. Viimeiset, yhteiset tunnit junassa. Ennen paluuta siihen synkkään taloon. Kaatuvien seinien sisälle.
Kolmannen luokan kevät. Olin jo kauan sitten huomioinut miten katselit Lilyä. Tuota punahiuksista, smaragdisilmäistä neitoa, joka oli kaiken lisäksi ainut nainen joka ei ollut vajonnut jalkoihisi. Sinä iltana kerroit minulle välittäväsi hänestä. Kuuntelin, vaikka olin jo kauan tiennyt sen. Kuuntelin, vaikka olisin mieluummin tehnyt jotain muuta kanssasi. Tunteeni olivat edelleen sekaisin. Olit paras ystäväni ja ehkä jotain muuta. En osannut sano vielä silloin mitä. Olimme vasta kolmentoista. Nuoria, elämä edessämme ja tunteet sekaisin. Niin kuin siihen ikään kuului.
Kuudennen luokan syksy, olimme vasta päässeet ensimmäiseksi yöksi Tylypahkaan kesän jälkeen. Näit ensimmäistä kertaa Lilyn kesän jälkeen. Vaikka koko kesäloman olin saanut kuunnella miten rakastit häntä, se oli ollut vielä siedettävää. Sinä iltana olin kovilla. Olin jo aikoja sitten tajunnut millaisia tunteeni olivat sinua kohtaan. Ei enää vain kaverillisia, vaan paljon enemmän. Et ollut vieläkään tajunnut sitä. Olit niin täynnä Lilyäsi, ettet tajunnut että jokaisen Tylypahkan tytön läpi käyminen oli minulle vain korviketta. Tarvitsin jotain etten ajattelisi sinua. Ne hetket olivat parhaita, kun Remus ja Peter olivat jossain. Saimme olla kahdestaan. Olimme kahdestaan melkein koko kesäloman. Olin vihdoin muuttanut teille. Saanut rakastavan perheen. Voi, miten olisin halunnut kertoa tunteistani sinulle sinä kesänä. En kuitenkaan kertonut. En kehdannut. Olit niin rakastunut Lilyyn että se hymy joka kareili joka kerta kun puhuit Lilystä, sai minut olemaan hiljaa. Se silmien tuike, joka sai minun sydämeni särkymään joka kerta, koska tiesin, että se ei johtunut minusta.
Seitsemännen luokan joulu, Lily oli vihdoin suostunut treffeille kanssasi. Vieläpä jouluaattona. Se sai sinulta melkein jalat alta. Siitä hetkestä lähtien tiesin että peli oli menetetty. Lily oli antanut periksi.
Viikkoa myöhemmin kerroit minulle seurustelevasi Lilyn kanssa. Sydämeni särkyi pieniksi palasiksi, eikä koskaan enää ollut kokonainen. Jollain tavalla ironista, sillä samalla olin onnellinen puolestasi. Olin onnellinen, että rakastamani ihminen sai vihdoin mitä halusi. Että sinä olit onnellinen, samalla kun tuhosit elämäni sitä vieläkään tietämättä.
Koulu loppui. Näimme harvemmin. Olit onnellinen Lilyn kanssa. Olitte ostaneet talon Godricin notkosta. Minäkin olin muuttanut omilleni. Pieneen kerrostaloon, yksiöön, jossa vietin melkein kaiken aikani. Voldemortin valta nousi kokoajan. Hän keräsi edelleen joukkoja viimeistä taistelua varten. Taistelua, johon me kaikki ottaisimme osaa. Eräänä iltana pöllösi koputti nokallaan ikkunaani. Se toi kirjeen. Kutsun. Kutsun häihin. Sinun häihisi.
Pyysit minua bestmaniksi. Totta kai suostuin. Niinhän se menee, paras kaveri toimi yleensä bestmanina. Enkä halunnut loukata sinua.
Häiden aamu. Katsoin peiliin ja vedin pitkähihaisen puvun päälleni. Se peitti täydellisesti arvet ranteissani. Viillot, jotka tein suurissa tuskissa. Sinun takiasi. En olisi halunnut tulla paikalle. En halunnut ojentaa sormusta sinulle. Tein kuitenkin niin kuin täytyi, ja tulin paikalle.
Vihdoin perheenlisäystä, jota kaikki olivat odottaneet. Olin sinun tukenasi odotushuoneessa. Ja näin heti sinun jälkeesi lapsen, jolla oli muuten täysin samanlaiset kasvonpiirteet kuin sinulla. Vain Lilyn silmät. Poika, jonka nimeksi annoitte Harry. Josta tuli minun kummilapseni.
Ilta, jona minun piti tulla luoksesi iltakahville. Saapuessani minua odotti kuitenkin karmaiseva näky. Talo, joka oli ollut niin komea, oli nyt täysin maan tasalla. En ollut ensin uskoa silmiäni. Juoksin itku kurkussa sisälle taloon. Ensimmäisenä löysin sinun ruumiisi. Suuri menetyksen tuska läpäisi ruumiini. Arvasin mitä oli tapahtunut. Pakotin itseni kuitenkin nousemaan yläkertaan. Sillä makasi Lilyn ruumis kehdon edessä. Kyyneleet valuivat yhä vuolaammin kasvoillani. En edes uskaltanut katsoa kehtoon. En halunnut nähdä sitä näkyä mitä siellä kohtaisi. Valahdin maahan istumaan ja purskahdin vuolaaseen itkuun. En tiennyt kuinka kauan itkin. Luulin, että en enää ikinä nousisi siitä, enkä varmasti olisi noussutkaan, ellen olisi kuullut hiljaista vauvan itkua kehdosta. Nousin ylös ja katsoin kehtoon. Kummipoikani, ainoa mitä minulla oli enää sinusta jäljellä, itki hiljaista itkua ja katsoi minua smaragdisilmillään. Ainoa mitä Harryssa oli muuttunut, oli otsa jota komisti verestävä salaman muotoinen arpi.
