Päivä nousee sittenkinAuthor: symofobia
Genre: drama, angst, romance, fluff?
Rating: S?
Summary: Nuori pari, palava rakkaus, onnellisuus, sokeita näkemään muuta maailmaa.
A/N: Tässä ei ole mitään ideaa, mutta mun mielestä novelleissa ei aina tarvitsekaan olla mitään ideaa. Tunnehan on tärkein. Tämä on ihan minunlaiseni novelli.
// Ile lisäs ratingin otsikkoonMä olen kuunnellut tän kanssa vähän raskaampaa ja sitten vähän kevyempää musiikkia.
Mutta mm.
Mulan - Mulan's decision
http://www.youtube.com/watch?v=NH00L7dIXz0&feature=relatedApocalyptica - Faraway
http://www.youtube.com/watch?v=gedB-1yAKvY&feature=relatedStam1na - Kadonneet kolme sanaa
http://www.youtube.com/watch?v=UTsGFIG2USAAskel, toinen. Kolmas, neljäs ja viides, elämäni viimeiset askeleet. Maailma on mustavalkoinen, en tiedä miksi. Sinä olet ainoa väripilkku tässä maailmassa. Sinulla on punainen takki ja niittivyö. Musta tukkasi on takussa, kuten aina. Katson itseäni. Minunkin vihreä paitani hohtaa, vaikka koko muu maailma on synkeän harmaa. Aallot lyövät raivokkaasti kallion seinämiin ja horisontissa näkyy auringonnousu. Päivä nousee sittenkin.
Jäämme seisomaan kallion reunalle niin, että varpaiden alla ei ole muuta kuin pitkä pudotus mereen. Lunta tippuu jalkojen alta veteen ja se saa aikaan uurteita meren pinnalle. Tuuli syleilee kasvoja, mutta en minä tunne sitä. Näyttää aivan kuin siltä epäröisimme. Emme me epäröi.
On kevät, ilma tuntui lämpimältä iholla, meri oli alkanut sulaa rannikoilta. Käännät kasvoni itseesi päin. Tekee melkein pahaa katsella kauniita kasvojasi. Ja, kun sinä kiedot käsivartesi ympärilleni, tuntuu kuin koko maailmankaikkeus räjähtäisi. Olenhan minä miljoona kertaa lukenut saman hetken paperilta, tai ikuistanut kohtauksen verkkokalvoilleni elokuvien kautta. Todellisuus on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se oli äärettömän kaunis ja epätodellinen hetki.
Vain vesi jalkojen alla oli petollisen kylmää.
Tuuli ulvoo, kuin sitä kidutettaisi. Minäkin olisin varmaan huutanut, jos ääntä olisi lähtenyt. En kivun vuoksi, vaan sen hetken. Sen onnen. Hymyilet kauniisti. Painan pääni takkuiseen tukkaasi. Se tuoksuu sitruunalta. Mikään ei ole muuttunut. Ei tulisi muuttumaan. Minä niin rakastan sinua.
Maa katoaa altamme. Me lennämme. Kätesi on niin lämmin. Suljen silmäni. Tämä on sellainen tunne, jonka jokaisen ihmisen tulisi kokea kerran elämässään. Olisipa minulla siivet. Osaisinpa minä lentää. Olisi niin mielettömän siistiä lentää vapaana maailmojen taivailla.
Avaan silmäni. Ilmavirta saa silmäni vetistämään. Meri raivoaa allamme, kuin odottaen nielaisevansa meidät. En minä merta pelännyt. En minä elämää pelännyt. En koskaan.
Mietin mistä kaikesta olin eläessäni pitänyt. Kaakaosta, kielistä, eläimistä, mansikoista, vaahtokarkeista, syksystä, valokuvista, mullan tuoksusta, joulusta, elokuvista ja hyvistä kirjoista. Mutta sitten sinä tulit elämääni ja unohdin kaiken, mistä pidin. Sinua minä rakastin, vain sinua. En koskaan ketään muuta.
Lapsuuttani minä en ollut unohtanut; sieniretkiä äidin kanssa, Molskis-nimisestä uimakoulusta saamaani diplomia, laskemista salaman iskusta jyrähdykseen, kertotaulun oppimista, lasketteluretkiä koulun kanssa, ensimmäistä humalakokeiluani.
Olen niin onnellinen. Jossain soi klassista musiikkia. En ole koskaan pitänyt sellaisesta musiikista, mutta nyt se kuulosti kauneimmalta, mitä olin ikinä kuullut. Hyräilen hiljaa sävelmää. Sinusta huokuu lämpöä. Aivan kuin kätesi kautta kulkisi elämää minuunkin. Ehkä se loppupeleissä olikin niin.
Oli kuin minua ei olisi ollutkaan. Kuin minä en olisi koskaan elänytkään normaalia elämää. Minulla ei ole muuta kuin sinut. En koskaan kaivannutkaan mitään muuta. Riitti, kun sinä hymyilit ja minä elin sillä viikkoja.
Vain raivoava meri, minä, ja sinä olimme ainoita eläviä tässä mustavalkoisessa maailmassa.
Sinun ei tarvinnut kuin suudella minua, eikä minulla ollut enää mitään sanottavaa, ei mitään kysyttävää. Olen niin onnellinen, että minulla on sinut. Minun paikkani on sinun lähelläsi.
Ja päivä nousee sittenkin. Ilman meitä.
Meri nielaisee meidät, kuin sillä olisi oma tahto, litimärät vaatteet painavat meidät syvyyksiin. Ja niin paljon minulle jäi elämältä kysyttävää. Onko elämä ihanaa vai ihanaa, onko avaruus loputon, voinko saada vitosella käytetyn, kolmenkymmenenkahden euron arvoisen mp3, miten suuri luku on ääretön, miten menee, syökö kala, voinko rakastua ensisilmäyksellä vai kävelenkö uudestaan ohi?
A/N2: Oli siis äikän aine, pakkolisia sanoja/lauseita olivat:
molskis
multa
mansikka
salama
siistiä
miten menee
viidellä eurolla kolmekymmentäkaksi euroa
Tällainen siitä syntyi, lyhyt novelli vailla järjenhäivää, punaista lankaa, mutta niitä minä osaan parhaiten kirjoittaa ja niistä minä eniten pidän. Joskus idea on se, ettei ideaa ole. Kommenttia<3<33<
:D:DSD?
