Nimi: Enkelini
Kirjoittaja: milkyway
Fandom: NANA
Genre: Romance, Angst, Hurt/Comfort
Ikäraja: S
Paritukset: Shin/Leila & (yksipuolinen) Leila/Takumi
Yhteenveto: Jo monena iltana hän oli itkenyt itsensä uneen, mutta sinä iltana kyyneliä ei tullutkaan.
ENKELINI
Huolimatta siitä, että huone oli pimeä, Leila kykeni erottamaan Shinin kasvot tämän maatessa hänen vierellään. Poika oli nukahtanut siihen juuri hetki sitten, ja hänen käsivartensa olivat yhä kietoutuneet Leilan alastoman vartalon ympärille.
Leila hyväili sormillaan Shinin sinertävänhopeista, silkkistä tukkaa samalla, kun ajatteli kulunutta iltaa. Sitä, miltä Shinin huulet olivat tuntuneet, kun ne olivat suudelleet hänen huuliaan ja vartaloaan. Leila tiesi, että sen kaiken olisi kuulunut kuvottaa häntä. Shin oli kuitenkin Leilaa reippaasti nuorempi ja alaikäinen, sekä kaiken lisäksi hän vieläpä myi itseään. Mutta miten Leila olisi voinut pitää sitä vääränä, kun se sai hänet niin onnelliseksi?
Eikä Leila ollut ollut onnellinen aikoihin. Shinin polttaman savukkeen jäljiltä ilmassa leijuva tupakansavu nosti Leilan mieleen Takumin, sillä tämän ympärillä oli aina samankaltainen hajupilvi. Siinä missä Shin sai hymyn Leilan huulille ja lämmön virtaamaan hänen suonissaan, Takumin ajatteleminen teki juuri päinvastoin; veri muuttui kylmäksi ja jäädytti sydämen. Leila ei ollut vieläkään antanut itsensä päästä täysin yli Takumista, vaikka hänellä olikin nyt Shin ja Takumikin oli kihloissa Nanan kanssa. Leila oli yrittänyt parhaansa mukaan olla vilpittömän iloinen Takumin puolesta, mutta kokonaan hän ei voinut estää myrkyllisiä ajatuksia, jotka saastuttivat hänen aivojaan. Entä jos Takumi ei olisikaan koskaan tavannut Nanaa? Olisiko hän silloin rakastunut Leilaan? Syvällä sisimmässään Leila kuitenkin tiesi, että tämänkaltaiset pohdinnat olivat turhia. Ilman Nanaakin Takumi ajatteli häntä vain ja ainoastaan siskonaan. Eikä sellaisesta suhteesta saanut romanssia mitenkään.
Leilaa kadutti heti, että oli antanut jälleen ajastustensa karata liian kauas. Hän ei halunnut murehtia Takumia tänäkin yönä. Hän oli tehnyt sitä jo aivan tarpeeksi kuluneiden viikkojen aikana. Leila painautui lähemmäs Shiniä ja painoi päänsä tämän rintaa vasten. Tuntui rauhoittavalta kuunnella nukkuvan pojan tasaisia sydämenlyöntejä. Se ei yksin riittänyt karkottamaan kummittelevia ajatuksia pois Leilan päästä, mutta hän tunsi olonsa turvallisemmaksi ollessaan siinä toisen ihmisen syleilyssä.
Jo monena iltana hän oli itkenyt itsensä uneen, mutta sinä iltana kyyneliä ei tullutkaan. Niitä ei tarvittu, sillä sinä iltana hän ei ollut yksin. Leilalla oli Shin, hänen pelastava enkelinsä, vaikka poika itse sanoikin joskus olevansa ennemminkin demoni kuin enkeli. Leila ei koskaan uskonut Shiniä, kun tämä puhui niin. Kuka muu muka olisi voinut pyyhkiä niin lempeästi pois hänen yksinäisyytensä, ellei enkeli?
