Nimi: Tuulensuoja
Kirjoittaja: Sanskrit
Beta: Wiwiene
Genre: angst, draama
Henkilöt: Sirius Musta, Regulus Musta. Parituksena tulkinnanvarainen.
Ikäraja: S
A/N: Lyrics Wheel neloseen kirjoitettu ficci, linkki tulkittuihin lyriikoihin löytyy ficin lopusta. Aikani tämän kanssa angstasin, mutta muistaakseni olin tähän melko tyytyväinen tämän valmistuttua ja sitä olen jossain määrin edelleen. Tällainen sateen kastelema pätkä, muistaakseni kirjoittamisen jälkeen teki mieli pistää vaatteet kuivumaan.
TuulensuojaSe syksy oli viilein ja sateisin moneen vuoteen. Lännen saaret olivat kietoutuneet harmaanraskaaseen usvaan pohjoisesta aina eteläisimpään kärkeen saakka, ja vain harvoin auringonsäteet tavoittivat jälleen yhden kesän eläneen maan. Ihmiset kulkivat kaduilla päät painuksissa, toinen olka koleaa tuulta vasten käännettynä. Päivistä tuli toistensa kaltaisia ja ne hukkuivat ajan virtaan yksi toisensa jälkeen vajotakseen osaksi kokonaisuutta, jossa yksittäiset hetket eivät ole minkään arvoisia.
Vettä satoi miltei vaakatasossa silloinkin, kun Regulus törmäsi Siriuksen syliin keskellä tulva-astetta lähentelevää Viistokujaa.
”Olenko minä ihan hölmö?” Sirius kysyi veljeltään, jonka hän oli vain muutamia minuutteja aikaisemmin ohjannut pieneen kahvilaan olkapäästä tiukasti kiinni pitäen. Hän oli ostanut tälle kupin teetä, eikä ollut ollut huomaavinaankaan toisen huvittunutta ilmettä hänen kopeloidessaan kauhtuneen viittansa taskuja löytääkseen rahaa. Itse hän joi kahvia. Mustana.
Regulus naurahti ja katsoi Siriusta kasvoillaan puolinainen ja väsynyt hymy, joka ei yltänyt tummiin silmiin asti.
”Mikä kysymys. Ensimmäistä kertaa vuoteen tapaamme kunnolla, ja sinä otat heti puheenaiheeksi itsesi. Niin tyypillistä sinulta”, hän sanoi ja siveli tiedostamattaan teekuppinsa korvaa peukalollaan. Sirius huokaisi raskaasti.
”Tämä on epäviihtyisä paikka”, Regulus totesi hetken kuluttua katseltuaan ympärilleen ja nyrpisti nenäänsä arvostelevasti kolmen velhon räjähtäessä räkäiseen nauruun kahvilan nurkassa.
”Juu, niin on”, Sirius innostui. ”Eiköhän mennä kotiin, vai mitä sanot, veliseni?”
”Kuule, Sirius, ei millään pahalla, mutta jos nyt ei kuitenkaan mentäisi. Jos saan muistuttaa, niin se olit nimenomaan sinä, joka päätit ja suureen ääneen vannoit olla palaamatta sinne enää koskaan.”
Sirius hymähti ja nosti pöydän tahriintuneessa pinnassa kierrelleen katseensa keskustelukumppaninsa silmiin, jotka katsoivat haastavasti takaisin. Hetken veljekset vain tuijottivat toisiaan ja antoivat äänettömien sanojen korvata lausutut.
”Siinä sinä olet oikeassa”, vanhempi veli sanoi lopulta nojautuen puutuolissa rennosti taakse ja katseli nuorempaa pää kallellaan. Tämä istui sohvalla selkä suorana kuin nuoli.
”Kadutko koskaan?” Kysymys oli paennut huulten välitse ennen kuin Regulus oli ehtinyt estää, hänen silmänsä kapenivat aavistuksen ja hengitys tiheni, vaikkakin tuskin havaittavasti. Mutta Sirius huomasi ja kohottaessaan kulmiaan kysyvästi hän päästi kasvoilleen häiveen voitonriemuisesta hymystä.
”Voi Merlin, Reg, en todellakaan. Tuskin itsekään katuisit, jos lähtisit. Ei sinullekaan varmasti tulisi ikävä öisillä käytävillä hiippailevaa isäukkoa tai kaistapäisiä kotitonttuja. Tai äitiä.”
Reguluksen ilme muuttui mietteliääksi.
”Äitiä tulisi kyllä ikävä, ainakin luulen niin. Mutta ei isää”, hän sanoi hitaasti.
”Niin. Ei isää.”
Jälleen heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkominen tuntui sillä hetkellä molemmista lähestulkoon rikolliselta. Kahvilan ovi kävi vähän väliä ihmisten etsiessä epätoivoisesti suojaa kurjalta säältä, ja paikan omistaja hääri tiskin takana hiukset sekaisin ja poissaoleva ilme kasvoillaan. Pöydät nuorukaisten ympärillä alkoivat täyttyä, ja he saivat osakseen uteliaita katseita – kaksi erehdyttävästi toisiaan muistuttavaa, komeaa nuorta miestä, joista toisen kaapu oli ommeltu arvokkaasta kankaasta, ja toinen oli antanut hiustensa kasvaa muutaman sentin liian pitkiksi.
”Koskahan alkaa sataa pystysuoraan ylöspäin?” Sirius pohti hiljaa, kulmat kurtussa ja kirkkaiden silmien katse ulos suunnattuna.
”Mitä?” Regulus räpäytti silmiään muutaman ylimääräisen kerran.
”Täytyyhän sinun muistaa. Se oli silloin yksi kesä – olisinkohan minä ollut silloin kymmenen tai yhdeksän – kun satoi aivan hirvittävästi, melkein päivittäin tai ainakin viikoittain, ja sinä olit ihan varma, että minä osaisin taikoa veden satamaan ylöspäin”, Sirius kuvaili ja tuijotti edelleen kadulle likaisen ikkunalasin läpi.
”Ai niin, kyllä minä sen muistan. Mutta miksi -”
”Ei yhtään miksikään.”
”Sinä olet sitten omituinen!” Regulus huudahti hivenen tuskastuneena, ja ääni herätti lähellä istuvan noidan horteestaan saaden tämän katsomaan heitä kummeksuen.
Sirius nosti kahvikupin huulilleen ja joi viimeiset jo kylmenneet, kitkerältä maistuvat tipat sen pohjalta. Sen tehtyään hän iski kupin pöytään sellaisella voimalla, että hänen pikkuveljensä hätkähti.
”Minun pitää mennä. James varmaan jo ihmettelee, missä minä olen. Olen puolisen tuntia myöhässä”, Sirius sanoi ja hymyili voipuneesti noustessaan pöydän äärestä. Regulus mutristi huuliaan tyytymättömänä, eikä osannut kuin tuijottaa, kun Sirius sanaakaan sanomatta kietaisi viittaa tiukemmin ympärilleen ja otti ensimmäiset askeleet poispäin kohti ovea.
”Odota vähän”, Regulus sanoi kiireesti ja puri hampaansa yhteen, kun Sirius kääntyi ympäri ja näytti siltä kuin olisi katsonut hänen lävitseen. ”Minä tulen samaa matkaa.”
Oven ulkopuolella sade hyökkäsi voimakkaana kaksikon kimppuun, ja puuskainen tuuli heilutti heidän mustien kaapujensa helmoja kuin olisi yrittänyt repiä niitä mahdollisimman pieniksi osasiksi. He seisoivat hetken vastakkain, ja Sirius piti kättään pikkuveljensä käsivarrella, eivätkä he jaksaneet välittää iholle salakavalasti hiipivästä kylmyydestä tai kasvoille satavasta vedestä.
”Muistathan sitten, että voit aina tulla Jamesille, jos se on tarpeen? Ei kukaan pakota sinua asumaan niiden kanssa”, Sirius kuiskasi.
Reguluksen silmissä välähti ja hän astahti taaksepäin niin että Siriuksen ote hänen käsivarrestaan irtosi.
”Olenhan minä sanonut, että se on parempi paikka kuin moni muu. Etkö usko, mitä? Se on minun kotini. Vai oletko unohtanut, mitä se sana tarkoittaa?” Regulus puhui nopeasti, antoi sanojensa putoilla kimaltavien vesipisaroiden lailla ja vaikka hän näki, kun Siriuksen olemus heräsi ja leukaperät kiristyivät loukkaantumisesta kielien, hän ei taipunut anteeksipyyntöön.
”Minun kotini on siellä, missä sydämenikin, ja minä sentään myönnän sen”, Sirius sanoi hetken kuluttua.
Regulus tuhahti ja kääntyi lähteäkseen. Sirius huiskautti hänelle kättään puolihuolimattomasti ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan katse alhaalla ja kengät vedestä litisten.
”Kyllä minä taidan olla hölmö”, hän mutisi itsekseen ja pysähtyessään kirjakaupan rautalipan alle hän painoi otsansa kiviseinää vasten ja sulkiessaan silmänsä hän tunsi, kuinka pisarat hänen poskellaan saivat seuraa vielä yhdestä, paljon lämpimämmästä ja suolaisemmasta.
Sinä päivänä sade ei lakannut ennen pimeän tuloa.
A/N: Biisinä CMX:n Hautalinnut, lyriikat minulle nakitti Jillian.
Sanoihin
tästä.