Kirjoittaja: Minä!
Nimi: Sanat ja mieli
Genre: One-shot, Fluff, Draama
Paritukset: Saana/Niko
Disclaimer: Hahmot olen keksinyt omasta päästäni.
Ikäraja: K-11
Summary: Hän voisi saada äänensä joskus takaisin.
A/N: Smaroun antamaan haasteeseen vastaan, eli parisuhde, jossa toisella osapuolella on jokin ’’vika’’. Eli, varailin mykkyyden, tässä tapauksessa
afasian. Leikkelin vähän toista reunaa, sillä ainakin minusta on joskus (kuten nyt
) erittäin ärsyttävää lukea niin pitkiä rivejä.
--------------------------------------------------------------------
Saana hymyilee minulle, kun liukastelen jäistä koulunpihaa hänen luokseen. Hämärtää jo ja hänen vaalea takkinsa sulautuu pehmeästi takana olevaan lumeen.
Ihmettelen, miten hän pysyy pystyssä petollisella alustalla, ja onkohan hän kaatunut monesti ennen kuin pääsi perille talven tappaman kukkaistutuksen
viereen. On torstai, mutta ketään ei näy. Olen myöhässä, tiedän, mutta liukkaalla on vaikea kiirehtiä. Pääsen hänen luokseen ja otan hänen laukkunsa.
Se on koulukirjoista raskas,mutta jaksan kyllä kantaa sen omien tavaroideni kera. Heilautan laukun olalleni.
‘’Anteeksi kun kesti, tän kylän hiekoitus ei oikein pelaa. Odotitko sä kauan?’’
Saana hymyilee jälleen, mutristaen huuliaan suloisesti, ja pudistaa päätään. Hän ei halua viittoa silloin, kun ei ole pakko. Tummat, kaartuvat
hiukset verhoavat kalpeita, siroja kasvoja, kapeita kulmakarvoja, ja sinisiä, kirkkaita silmiä. Jos joku kysyisi, mitä minä näen katsoessani häntä,
en osaisi vastata. Mutta kun minä katson häntä, minä haluan vain hymyillä.
Saana kohottaa kulmiaan ja nyökkää päällään olkansa yli. Hänen vanhempansa ovat töissä ja minä olen luvannut saattaa hänet lääkäriin.
Luultavasti olisi parempi, jos hänen äitinsä olisi hänen mukanaan. Minua sairaala kammottaa. Muistan vieläkin Saanan takaraivosta vuotaneen
veren tahrimat lattiat. Miten olin liukastua ja katsoessani maahan näin punaisia läiskiä. Sairaalassa ollessani näen aina ne läiskät, mieleni maalaa
ne lattialle.
Mutta silti minä menen Saanan mukaan. En ole kertonut hänelle miten paljon pelkään hänen puolestaan. Sillä minusta ei ole suurempaa, kuin
se, että hän haluaa minut mukaansa. Silloin pelkoni kaikkoaa, tietäessäni, että hän luottaa minuun ja siihen, että pidän hänestä huolta. Ja
minähän pidän hänestä huolta, niin kuin hänkin pitää minusta. Aina kun huoli käy liian painavaksi.
Koulun pihan toisella puolen on vieläkin liukkaampaa ja Saana on monta kertaa vaarassa kaatua. Jotenkin kuudes aistini on kehittynyt viime
kuukausina ja saan hänestä aina ajoissa hyvän otteen. Lopulta ehdotan leikkisästi voivani kantaa hänet, kun joudun joka tapauksessa sieppaamaan
hänestä kiinni vähän väliä. Saana nauraa äänettömästi, valkeat hampaat loistaen, ja viittoo lapasten peittämillä käsillään. En saa täysin selvää
kaikesta, mutta voi arvata loput.
Ota kiinni jos saat!Karjahdan ja paiskaan reppumme penkalle. Saana juoksee pakoon ja pääseekin muutaman metrin, ennen kuin peilimäinen alusta kiskaisee
hänet nurin. Hän kiepsahtaa lumiauran jättämää vallia vasten ja hytkyy pidätellystä naurusta. Minä pääsen hänen luokseen pystyssä ja loikkaan
suoraan hänen päälleen. Saana pyristelee kirkaisten vaimeasti ja kahmaisee sitten kourallisen lunta. Minä annan hänen pestä kasvoni ihan vain
saadakseni sitten rauhassa suudella häntä. Saana hymyilee huuliani vasten ja puhaltaa poskelleni. Sitten livautan lumesta kylmät käteni hänen
takkinsa alle ja hän kirkaisee uudelleen. Vetäydyn nauraen pois, kun Saana nousee ylös pudistellen paitaansa ja peitellen hymyään.
Meillä on kiire. Myönnyn ja haen reppumme. Pääsemme perille kaatumatta enää toista kertaa ja avaan Saanalle oven. Kiiluvanpunaiset läiskät heijastuvat pupillieni
takaa ja tartun Saanaa kädestä. Se on lämmin, elossa. Hän on sittenkin vielä siinä. Saana hymähtää matalasti ja kietoo sormemme lomittain. Kävelemme
käytävää eteenpäin askelten kaikun seuraamana ja ohittaessamme ikkunan näen, että ulkona on alkanut sataa lunta.
Hän voisi saada äänensä joskus takaisin, mutta luultavasti ei. Minua se ei haittaa, en välitä. Miksi kuunnella hänen ääntään, kun hänen hengityksensä
kaiku keuhkojen takana, ääni ilman osuessa paljaalle iholleni, on aivan tarpeeksi?
---------------------------------------------------------------------
Palautettakaan ei voi koskaan olla liikaa