Alaotsikko: Sirius/Remus, S, angst, romance, fluffy, FF10
Nimi: 'Cause we never know about tomorrow
Kirjoittaja: Sleepless
Paritus: S/R
Ikäraja: S
Genre: Angst, romance, fluffy
Disclaimer: Rowlingin omaa kaikki mistä kirjoitan.
Summary: Jos vielä palaat, en enää koskaan päästä sinua lähtemään.
A/N: Halusin kirjoittaa välillä jotain fluffympaa tekstiä, ja tässä on tulos. ^^ Ja valitan englanninkielistä nimeä suomeksi kirjoitetussa ficissä, mutta mielestäni ficin nimi olisi kuulostanut jotenkin tyhmältä suomeksi, joten jätin sen noin.
FF10 sanasta 10. Varjo
***
Aamu on kalpea, kun jälleen lähdet. Minä herään unestani sillä samalla hetkellä kun sinä astut ovesta syksyn kirpeään ilmaan. Jään sängynreunalle kyljelleni makaamaan, unet pyyhkiytyvät pois ja tilalle muodostuu taas se pelko, joka kytee sisälläni ja jota en osaa pukea sanoiksi. Vedän peittoa tiukemmin ympärilleni, aistin vieläkin tuoksusi lakanoissa ja tyynyissä. Vielä muutama tunsi sitten nukuit levotonta unta vierelläni, mutta minä puristin kättäsi omassani etkä huutanut nähdessäsi painajaisia. Mutta nyt olet taas lähtenyt, enkä minä voi enää auttaa sinua. Tunnen oloni syylliseksi, riittämättömäksi, kun makaan lämpimän peiton alla samaan aikaan, kun sinä vaellat kohti niitä syrjäisiä metsiä, kaltaistesi piilopaikkoja. Joka ikinen aamu minä herään siihen, että olet lähtenyt, eikä pelko katoa ennen kuin olet jälleen kotona.
Nousen hitaasti ja hytisen. Kävelen ikkunalle ja katselen maisemaa, joka levittyy silmieni eteen. Kaupunki näyttää niin suloiselta, ehjältä. Ihmiset kiiruhtavat kaduilla ja syrjäkujilla orpopojat sytyttävät savukkeita. Puistoteillä vanhukset kävelevät käsikynkkää ja pienet lapset juoksentelevat kellastuneella nurmikolla. Joku istuu kahvilassa ja juo aamukahviaan maistamatta sen kitkeryyttä, huomaamatta kuinka aurinko on haalistunut kaukaiseksi palloksi siniselle taivaalle.
Ja siellä jossain sinä kuljet kädet taskuissa, ylläsi harmaa takki ja minun ostamani vihreä kaulahuivi.
Keuhkosi täyttyvät kylmästä ja lehdet risahtelevat kenkiesi alla, pidät katseesi tiessä jottet kääntyisi ja pakenisi heti tilaisuuden tullen. Sinua oksettaa, kun haistat tutut jäljet, mutta seuraat niitä päättäväisesti. Vähän matkaa käveltyäsi livahdat vanhan hautausmaan porttien välistä ja minun pelkoni voimistuu, mitä lähemmäksi määränpäätäsi pääset.
Kuinka usein minä anelinkaan sinua unohtamaan ne typerät ja jalot periaatteesi, ja antamaan minun auttaa. Mutta sinä olet itsepäinen, haluat hoitaa oman tehtäväsi, sen minkä Dumbledore sinulle antoi. Vaikka se veisi henkesi. Kumpa olisit antanut minun auttaa, niin juuri tälläkin hetkellä me kävelisimme yhdessä kohti sitä syrjäistä metsää, jonne sinä nyt kuljet yksin. Olisimme voineet jakaa sen pelon, mutta sinä halusit suojella minua. Et ymmärtänyt, että pelkään joka tapauksessa. Että minuun sattuu, kun palaat iltaisin kotiin kasvot tuskasta vääntyneinä, enkä saa edes kantaa sinua nukkumaan kun omat jalkasi eivät kanna. Nostat vain kätesi ja minä tiedän etten saa koskea sinuun. Etten saa auttaa, sillä tämä on sinun oma taistelusi, josta haluat itse selviytyä. Mutta kuinka voin olla pelkäämättä, selviätkö.
Keitän teetä kuparipannussa, mutta se maistuu laihalta kylmässä aamussa. Sinä et ole lisäämässä siihen sokeria, et ole kietomassa käsiäsi ympärilleni kun palelen. Kierrän taloa rauhattomana, vaeltelen huoneesta toiseen ja lysähdän lopulta portaikkoon. Katseeni pysähtyy maalaukseen, joka koristaa viininpunaisella tapetilla päällystettyä seinää. Siinä on kaksi hahmoa, suden ja koiran. Susi on kohottanut katseensa taivaalle ja koira nojaa päätänsä kevyesti suden niskaan. Maalaus oli lahja sinulta, ja siitä lähtien se on ollut minun lempitauluni. Se on aivan toista kuin kolkot kuvat vanhempieni talossa. Onneksi sinä pelastit minut sieltä. Onneksi toit minut tänne ja teit elämästäni niin paljon paremman.
Teeni on edelleen koskematon, käteni puristavat mukia enkä voi olla ajattelematta sitä, missä nyt olet. Yritän toistella itselleni, tämä on vain väliaikaista, mutta entä jos näin olisikin ikuisesti? Jos et enää palaisi, minun elämäni olisi tälläistä. Tyhjää ja merkityksetöntä. Ymmärrän kaiken liian myöhään, myös sen, kuinka paljon minulle merkitset.
Jos vielä palaat, en enää koskaan päästä sinua lähtemään.
Palaan keittiöön ja istun alas huokaisten raskaasti. Kuvittelen sinut istumassa minua vastapäätä; lämmin hymy ja syvänruskeat silmät, ne joita rakastan. Tummat laineikkaat hiukset ja valkoinen arpi, joka lähtee otsatukkasi alta ja loppuu puoleenväliin poskeasi. Hoikat sormet ja se musta kauluspaita, joka saa sinut näyttämään vieläkin kokeisiin pänttäävältä koulupojalta. Mutta kuinka se sama paita saakaan sinut näyttämään niin suloiselta, kun soitat iltaisin pianoa, selkärankasi kaartuu hitusen, enkä minä voi uskoa todeksi sitä, että olet siinä. Usein silloin en malta olla keskeyttämättä sinua vaan suljen sinut syliini ja lopulta soittosi vaikenee kun suutelen sinua ja kiedot kätesi niskaani.
Ojennan käteni sipaistakseni otsallesi karanneet hiukset pois, mutta liian myöhään huomaan, ettet istu siinä, missä sinun pitäisi. Havahdun ja riennän jälleen ikkunaan, sillä minun on pakko nähdä sille kadulle, jolle sinun pitäisi lopulta ilmestyä.
Tunnen kuvotuksen nousevan kurkkuuni, kun kuvittelen ne tummat varjot, joiden seassa sinä joudut kulkemaan. Likaisia, eläimelliset kasvot, nälkäiset silmät täynnä alkukantaista vihaa, keltaiset, luonnottoman pitkät kynnet, jotka porautuvat säälimättä uhrinsa lihaan. Hampaat, joiden väleistä veri tihkuu. Mutta pahin kaikista on ihmissuden mieli. Kyltymätön, inhimillisyyden rajat ylittänyt himo, joka kasvaa ja kasvaa, eikä koskaan sammu.
Ja sinä olet siellä, oma viisas ja lempeä suteni, joka ei koskaan alistuisi tekemään mitään, mikä satuttaisi jotakuta toista. Oma, aina niin ystävällinen ja rehellinen Remukseni, jonka sisäinen susi syttyy vain silloin, kun kutsun sitä varomattomilla kosketuksillani yön kiihkeinä hetkinä.
Kun kutsun sitä suudelmalla toisensa perään, kutsun kunnes huokauksissasi kaikuvat suden äänet. Ja minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta, enkä ikinä olisi päästänyt sinua niin vaaralliseen tehtävään, ellet olisi itse niin järkkymättömänä päättänyt mennä.
En voi kuvitella sinua niiden petojen joukkoon, en voi uskoa, miten nöyrästi sinä hyväksyt sen, mitä ne sinulle tekevät. Jokaisen haavan, ihoon viilletyn merkin, otat ne vastaan tyynesti niin kuin ansaitsisit ne, mutta et sinä ansaitse. En kestä katsoa, kuinka saavut iltaisin kotiin ja hiljainen valitus karkaa huuliltasi kun olkapääsi on revennyt tai reitesi veren tahrima. Enkä minä öisin uskalla kiertää käsiäni ympärillesi, koska pelkään liikaa satuttavani.
Joka aamu sinä lähdet, päättäväisenä mutta niin kovin surullisena, etkä koskaan suostu kertomaan minulle siitä, mitä niiden ihmissusien luona näet ja koet. Mutta minä tiedän. Verta, likaa, kuolemaa. Purtuja ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan yhteiskunnan ulkopuolelle ja huojuvat nurkissa resuisissa ja verisissä vaatteissa, silmissään tyhjä katse. Ruumiita, tunnistamattomiksi raadeltuja kasvoja. Ihmisiä, jotka ovat siellä vain, koska eivät tiedä minne muuallekaan mennä, ja ihmisiä, jotka nauttivat siitä mitä tekevät. Nauttivat tappamisesta. Ja sinä, Remukseni, olet heidän keskelleen. Ja he huvittelevat sinulla, nauravat viattomuudellesi ja himoitsevat sinua. Jos vain saisin heistä pahimman käsiini, varmistaisin, ettei hän enää ikinä koskisi sinuun. Kukaan ei saisi satuttaa sinua, ja silti niin käy, enkä voi tehdä mitään. Ja salaa mielessäsi sinä pelkäät, että joudut sinne joskus itsekin. Minä näen sen sinusta, näen kuinka pelkäät. Enkä haluaisi muuta kuin saada sinun nauramaan jälleen.
Lopulta sinä kuitenkin saavut. On jo myöhä, katulamput valaisevat muuten pimeää katua ja minä olen istunut kolme tuntia ikkunassa odottamassa sinua. Ryntään ovelle ja heittäydyn syliisi. Halaat minua tiukasti enkä välitä verisestä paidastasi kun painan pääni olallesi ja kuiskaan itkuisella äänelläni kuinka olinkaan kaivannut sinua. En edes kuule sanojasi kun soperrat että suoritit tehtäväsi, että se on nyt ohi. Ettei sinun tarvitse enää palata sinne.
Että me voimme viimeinkin lakata pelkäämästä.
