Kuhnusarvion joulujuhlatAuthor: Lallu
Beta: Wienova
Genre: romance, fluffy, drama
Rating: K-11
Pairing: Tom Valedro/Minerva McGarmiwa
Summary:
Suuren salin ovelle päästyään hän näki jotain, mihin ei ollut valmistautunut. Salin seinällä oli suuri kuva Tomista ja Minervasta suutelemassa.A/N: Mä innostuin tästä parivaljakosta Ungalabunkalaa kirjoittaessani. Nää on liitoksissa jotenkin todella löyhästi toisiinsa ja tähän tulee vielä kolmaskin one-shot. FF100 sana on
088.Koulu.1.
Ungalabunkala2. Kuhnusarvion joulujuhlat
3.
tulee tässä joku päivä"Tom!” Druella Rosier huudahti kovaan ääneen saavuttuaan aamupalalle.
”Mitä?” Tom Valedro kysyi leipää suussaan kääntämättä katsettaan tytön suuntaan.
”Minä tässä vain ajattelin, että olisitko mitenkään mahdollisesti menossa Kuhnusarvion joulujuhliin?” Druella kyseli tehden itselleen tilaa Tomin viereen.
”Olen menossa”, Tom jatkoi katsellen lautastaan.
”Hienoa!” tyttö huudahti niin, että kaikki paikalla olevat oppilaat varmasti kuulivat sen.
”Mikä siinä on niin hienoa?” tumma poika kysyi tylsistyneenä.”Minä vielä ajattelin, että olisiko mahdollista, jos menisimme yhdessä”, Druella vielä jatkoi. Tyttö katsoi unelmoiden pojan ohi silmiään räpsytellen.
”Ei”, Tom kohautti olkiaan ja otti huikan mehulasistaan.
”Miksi? Minä kuitenkin olen suosittu ja sinä olet suosittu ja...” Tyttö ei näyttänyt antavan periksi. Tom ei todellakaan halunnut kyseisen ihmisen kanssa mihinkään, mutta hän ei meinannut keksiä uusia tekosyitä tytön välttelemiseksi. Yksi oli vielä käyttämättä, mutta se tarkoitti sitä, että hänen pitäisi oikeasti raahautua jonkun kanssa juhliin.
”Minulla on jo pari sinne”, poika töksäytti.
”Sinulla on mikä?” Druella säpsähti unelmoinnistaan hereille. Samoin teki koko loppu sali, Tom ei ollut koskaan mennyt kenenkään kanssa mihinkään. Avery alkoi yskiä vastapäätä Tomia. Hän tiesi Tomin salaisuudesta, muttei ollut koskaan uskonut sen tulevan julki; ainakaan pojan omasta aloitteesta.
”Minä olen jo menossa sinne jonkun toisen kanssa.”
Minerva pärskäytti mehut suustaan rinnuksilleen kuultuaan Tomin ja Druellan välisen keskustelun viereisessä tupapöydässä.
”Minnie, oletko kunnossa?” kuudesluokkalainen rohkelikko kysyi vieressään istuvalta tytöltä.
”Ei tässä mitään, alkoi vain yskittämään juuri, kun sain mehua suuhuni”, Minerva selitteli kuivaten kaapuaan. Ei kai poika oikeasti kuvitellut menevänsä juhliin Minervan kanssa? Tyttö nousi paikaltaan kuivattuaan kaapunsa ja sanoi lähtevänsä hakemaan unohtuneita pergamentteja tornista. Hän ei vilkaissutkaan luihuisten pöytään, vaikka sen ohi kävelikin.
Minerva lähti suuntaamaan kohti rohkelikkotornia, mutta hänen matkansa katkesi lyhyeen, kun Tom nappasi häntä kädestä kiinni ja vetäisi haarniskan taakse.
”Mitä sinä teet?” Minerva kysyi rimpuillen itseään irti toisen otteesta.
”Sinun on pakko suostua. Hän ei jätä minua muuten ikinä rauhaan!” Tom sanoi pitäen nyt molemmilla käsillä kiinni tytöstä.
”Se on sinun ongelmasi. Olisit ajatellut asiaa ennen kuin päästelit mitä sattuu suustasi”, tyttö sanoi katsoen ärsyyntyneenä toiseen.
”Minnie, ole niin kiltti”, poika kiersi kätensä tytön vyötärölle ja yritti näyttää mahdollisimman ihastuttavalta.
”Aneleminen ei sovi sinulle, Tom”, Minerva kuitenkin sanoi irrottaen pojan itsestään.
”Olen minäkin sinua auttanut”, Tom tuhahti edelleen toista tapittaen.
”Hah! Milloin muka? Sinulle tärkeintä on oma napa. Minä en ole tulossa sinun kanssasi niihin juhliin, yritä nyt ymmärtää”, tyttö sanoi osoitellen poikaa toista kättään lantiolla pitäen.
”Joku tulee”, Tom kuiskasi, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä, mitä tyttö oli sanonut; hän oli vahingossa jäänyt tuijottamaan tämän olemusta, mutta kimeä ääni haarniskan toisella puolella oli herättänyt hänet mietteistään.
Minerva katsahti Tomiin kerran huokaisten ja muutti itsensä käden käänteessä kissaksi. Ennen kuin Minerva kerkesi luikahtaa karkuun, oli Tom napannut tämän syliinsä ja astellut haarniskan takaa käytävälle. Minerva yritti raapia poikaa, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään tehoa; poika vain piti tiukemmin hänestä kiinni.
”Miksi sinulla on Minervan kissa?” äskeisen kimeän äänen omistajana toimiva seitsemäsluokkalainen rohkelikko kysyi osoittaen
”Minervan kissa?” Tom naurahti katsellen sylissään pyristelevää eläintä.
”Niin. Anna se tänne”, tyttö sanoi ääni hieman täristen. Hän ei ollut tottunut sanomaan Tom Valedrolle vastaan.
”En. McGarmiwa saa ihan itse tulla hakemaan sen. Sanokaa hänelle, että tulee kirjastoon viimeisen tunnin jälkeen niin saa kissansa takaisin.”
Niine hyvineen Tom kääntyi ja lähti kävelemään pois päin. Hän laski kissan maahan nurkan takana, kun oli ensin selittänyt sille, ettei se lähtisi karkuun. Minerva ilmestyi pojan eteen kädet puuskassa.
”Mikä tuossa nyt oli ideana?”
”Sinä et sitten ole kertonut ystävillesi tuosta sinun taidostasi?” poika naurahti ilottomasti.
”Sehän taas kuuluu sinulle niin paljon.”
”Muista tulla kirjastoon viimeisen tunnin jälkeen, niin saat kissasi”, Tom kuiskasi kävellessään tytön ohi.
”Ääliö”, Minerva sihisi hampaidensa välistä Tomin kadottua nurkan taakse.
~
Minerva joutui ennen ensimmäistä tuntia kuuntelemaan, kuinka hänen kissansa oli joutunut koulun pahamaineisimman luihuisen kidnappaamaksi. Tyttö yritti näytellä kauhistunutta, mutta ainut, mitä hän sai aikaiseksi, oli pieni irvistys. Hänellä kun ei mitään kissaa ollut, eikä hän edes sillä hetkellä pelännyt Tomia. Hän ei oikeastaan ollut lähes vuoteen tätä pelännyt, koska poika käyttäytyi ainakin melkein ihmisiksi hänen seurassaan, mutta eihän hän sitä voinut ystävilleen kertoa. Mitä siitäkin olisi seurannut? Ei ainakaan mitään hyvää, jos he saisivat tietää Minervan tapailleen kyseistä pahamaineista ihmistä vuoden ajan.
Tyttö vältteli tuttuun tapaansa Tomia koulupäivän ajan, välillä ehkä hieman liiankin tehokkaasti; hän ei meinannut suostua ottamaan pojan jakamia ohjeita vastaan liemien tunnilla. Vasta, kun opettaja uhkasi pisteiden menettämisellä, suostui hän ottamaan pojan tarjoaman pergamentin vastaan. Tom pyöritteli päätään näyttäen tylsistyneeltä, mutta Minerva näki, kuinka pojan silmissä välkähti nauru.
Minerva oli mennyt kirjastoon aivan niin kuin häntä oli pyydetty. Sieltä hän palasi tupaansa outo ilme kasvoillaan. Tyttö istahti melkein kolmasluokkalaisen pojan syliin sohvalla, mutta onnekseen poika huomasi tilanteen ja kerkesi pois alta. Kolme Minervan ystävää istuivat sohvan viereisillä nojatuoleilla ja aloittivatkin kyselynsä lähes heti toisen istuuduttua.
”Saitko sinä kissasi takaisin?”
Nyökkäys.
"Onko se kunnossa?”
Nyökkäys.
”Mikä sinulla on?”
”Minmikvaivaa”, Minerva mumisi tuijottaen eteensä.
”Mitä sanoit?”
”Mitn”, tyttö pudisteli päätään.
”Viemmekö me sinut sairaalasiipeen?”
Pään pudistus.
”Sano nyt, mikä sinulla on?”
”Minä menin lupaamaan. Miksi minä menin lupaamaan? Tilapäinen mielenhäiriö ehkä? En minä halua sinne. Mikähän minua vaivaa? Pitäisiköhän minun sittenkin mennä käymään sairaalasiivessä?” Minerva alkoi höpöttämään itsekseen unohtaen, että paikalla oli muitakin.
”Öh... Minnie?” yksi tytöistä kysyi heilutellen kättään Minervan kasvojen edessä.
”Mistä ihmeestä sinä puhut?” toinen seitsemäsluokkalainen tyttö kysyi huolestuneena.
”Se häntäheikki tiesi, miten saisi minut ylipuhuttua. Ilkeää. Mutta hän on ilkeä ja paha ja ääliö”, Minerva jatkoi selitystään aivan kuin kukaan ei olisi hänelle puhunutkaan.
”Minnie?”
”Sen piti olla salaisuus”, silmälasejaan paremmin nenälleen asetteleva Minerva kuiskasi edelleen tuijottaen tyhjyyteen.
”Minnie, minkä piti olla salaisuus?”
”Puhuinko minä ääneen?” Minerva havahtui vihdoin ja viimein toisten helpotukseksi.
”Kyllä. Mistä sinä oikein puhuit?”
”En mistään.”
”Minerva. Mitä sinä salaat meiltä?” kimeä-ääninen tyttö kysyi tiukkaan äänensävyyn.
”Älkää järkyttykö”, hetken vaihtoehtojaan mietittyään Minerva vastasi.
”Kerro jo”, kolmikon silmät suurenivat odotuksesta.
”Minä menen Tom Valedron kanssa niihin Merlinin joulujuhliin”, Minerva sanoi yhteen pötköön vältellen toisten katseita.
”Sinä teet mitä?”
"Mihin menet?”
”Kenen kanssa?”
”Menen niihin Kuhnusarvion juhliin Tomin kanssa”, Minerva toisti nyökäten kerran.
Kolme muuta tyttöä katselivat toisiaan ihmeissään yrittäen saada jotain tolkkua äsken kuulemastaan. He yrittivät saada katsekontaktia Minervaan, joka nojasi selkänojaan katsellen kattoon huokaillen. Hän oli arvannut, että pojalla oli ollut jotain keksittynä hänen päänsä menoksi. Tyttö oli ollut oikeassa ja loppupeleissä hän oli myöntynyt kutsuun, jonka poika oli aiemmin päivällä heittänyt ilmaan. Ainakaan tämä ei tästä voi enää muuttua pahemmaksi. Muutamat oudot katseet juhlissa ja se olisi siinä.
~
Kolme tuntia nukkuneena Minerva käveli pitkin koulun käytäviä aamupalalle. Hänen ohitseen kävelevät ihmiset kuiskuttelivat ja hihittivät. Tyttö ei siihen kuitenkaan jaksanut kiinnittää huomiota, hän halusi kahvia sillä hetkellä enemmän kuin mitään muuta, eikä häntä kyllä juorut koskaan olleet edes kiinnostaneet.
Suuren salin ovelle päästyään hän näki jotain, mihin ei ollut valmistautunut. Salin seinällä oli suuri kuva Tomista ja Minervasta suutelemassa. Minerva jäi katsomaan kuvaa suu auki, käänsi katseensa rohkelikkoihin, jotka kaikki katsoivat tätä hieman hämmentyneenä, mutta jatkoivat kuitenkin aamupalojensa syömistä suhteellisen rauhallisesti. Luihuisten pöydästä kuitenkin kuului kohinaa ja Minerva käänsikin päänsä siihen suuntaan varovaisesti. Druella näytti siltä kuin joku olisi tappanut tämän vanhemmat, mutta Tom istui omaan rauhalliseen tapaansa pöydän päässä. Hetken Tom jaksoi kuunnella Rosierin tytön valitusta ja sanoikin lopulta kylmään äänensävyyn:
”Ole hiljaa. Tuo kuva ei kosketa sinua millään tavalla.”
”Mutta minä...”
”Aina vain sinä, sinä ja sinä. Pidä kerrankin se pääsi kiinni, ketään ei kiinnosta!”
Muut salissa olevat kuulivat kyllä, mitä Tom sanoi, mutteivät uskaltaneet liikkua paikoiltaan; he tiesivät, ettei Tom ollut suuttuessaan maailman mukavin ihminen.
Kaksi opettajaa yritti saada kuvaa alas vaikka ja millä keinoilla, mutta epäonnistuivat siinä; kuva oli ja pysyi seinällä kaikkien katseltavissa. Tämä tästä vielä puuttuikin. Minerva lähti kävelemään omaan pöytäänsä katsoen pelkästään eteensä. Istumaan päästyään hän kaatoi suuren kupin kiehuvaa kahvia itselleen, joi sen kahdella kulauksella ja nousi.
”Nähdään tunneilla”, hän huikkasi muille seitsemäsluokkalaisille rohkelikoille ja katosi ovesta samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.
Minerva ei nähnyt, kuinka Tomin lähdettyä tytön perään koko sali sekosi. Jokainen osoitteli kuvaa ja kuiskutteli kenelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Druella kertoi kovaan ääneen, kuinka hänen elämänsä olisi loppu, mutta Minervan ystävät kuitenkin istuivat paikoillaan hieman vaivaantuneina ihmetellen sitä, ettei tyttö ollut kertonut heille.
Tom löysi tytön istumasta portailta lähellä rohkelikkotornia. Hän istahti tämän viereen, muttei osannut sanoa mitään.
”Voi Merlinin kalsarit sentään”, Minerva tuhahti nojaten päätään portaiden kaiteeseen. Tom katsoi tyttöä ihmeissään; eihän hän koskaan sanonut mitään kiroiluun liittyvääkään. Pian pojan kasvoille nousi kuriton hymy ja hän siirtyi istumaan lähemmäs kaiteeseen nojaavaa tyttöä.
”Älä viitsi”, tyttö sanoi tylsistyneenä.
”No mitä?”
”Älä lähentele.”
”Enhän minä koskaan”, Tom sanoi edelleen virnistellen. Hän tiesi, ettei tyttö kauaa jaksanut hangoitella vastaan. Minerva piti poikaan pienen välimatkan pitäen kättään Tomin rintakehällä, ettei hän tullut liian lähelle. Aivan kuten poika oli aavistellutkin, ei tyttö jaksanut kauaa olla paikoillaan.
”Jos minä annan sinulle yhden pusun niin jätät minut täksi päiväksi rauhaan. Sovittu?”
”Toki”, Tom sanoi tarjoten kättään sopimukseen hieman liiankin innokkaasti. Tyttö tarttui käteen ja huomasikin olevansa litistettynä äsken nojaamaansa kaiteeseen Tomin kasvot aivan lähellä omiaan. Tom kuroi viimeisetkin sentit kiinni ja sulki tytön suun omistavaan suudelmaan.
”Ainakin ohikulkijat unohtavat sen seinän kokoisen kuvan”, Minerva ajatteli kiertäen kätensä pojan ympärille.
