Kirjoittaja Aihe: Syntymäpäiväsuunnitelma, S || Lievä Albus/Gellert  (Luettu 2633 kertaa)

Taki

  • ***
  • Viestejä: 258
Nimi: Syntymäpäiväsuunnitelma
Kirjoittaja: Taki
Paritus: Lievä Albus/Gellert
Ikäraja: S
Tyylilaji: Drama
Sana (FF100): #091, Syntymäpäivä
Vastuuvapaus: J. K. Rowling omistaa maailman, josta kirjoitan, lukuunottamatta Lombardia ja Austerlitzia, jotka ovat minun.
Tiivistelmä: Albus täyttää sata vuotta ja Gellert haluaa antaa hänelle jotain erityistä lahjaksi.
A/N: Minua hämää ihan hirveästi Potter-maailman taulut ja valokuvat, joten yritin tehdä asiasta jotain tolkkua ;D Niin ja halusin vaihteeksi kirjoittaa Gellertin vanhuudesta ja vankila-ajoista. (Tuo 'Bagnold' viittaa Millicent Bagnoldiin, joka on Britannian taikaministeri vuonna 1981, jolloin tämä tapahtuu.)

* * *

Syntymäpäiväsuunnitelma


 "Herra hyvä, saanen huomauttaa, että tämä selli ei tarjoa ihanteellisia valaistusolosuhteita", hermostunut taiteilija sopersi pukinpartaansa sukien. Hänen tummat silmänsä vilkuilivat vuorotellen tunkkaisen harmaita kiviseiniä ja pientä ikkunaa, jonka kalterien välistä ei huoneeseen päässyt juuri siroamaan valoa.
 
 "Valita siitä noille", vanha mies taiteilijan edessä murahti ärtyneenä ja huitaisi kohti neljää vakavaa vartijaa, jotka tarkkailivat hänen jokaista liikettään. "Tämä on tärkeä maalaus, joten olen aivan samaa mieltä siitä, että tämä pitäisi tehdä ulkona."
 "Älä yhtään yritä, Grindelwald", tuhahti vartija Austerlitz huvittuneesti. "Aina sillä on joku huiputus mielessä, mutta tämä on kyllä tähän mennessä kaikista ilmiselvin. Ja kai kunnon taiteilija nyt yhden valaistusloitsun osaa tehdä?"
 "Toki, toki", taiteilija kiirehti sanomaan. "Luonnonvalo on silti aina parasta... hyvä on", hän myöntyi sitten ja suoritti nopean valaistustaian. Hetkessä selli oli täynnä puhdasta, kirkasta, neutraalia valoa ja koko huone näytti aivan toiselta, lämpimämmältä ja viihtyisämmältä.

 Giustino Lombardi oli nykyajan paras ja arvostetuin muotokuvamaalari, hänet Gellert oli varta vasten kutsunut Italiasta asti suorittamaan tämän tärkeän tehtävän. Tosin siinä hänen edessään mies ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Lombardi pälyili Gellertiä kuin olisi olettanut tämän hyökkäävän hänen kimppuunsa millä hetkellä hyvänsä.

 "Teekin siitä paras työsi ikinä", Gellert murisi ja Lombardi-parka vilkuili silmäkulmastaan lukittua, teräksistä ovea, luultavasti miettien josko olisi uskaltanut vielä juosta karkuun. Ilmeisesti ei uskaltanut, sillä mies päästi tärisevän huokauksen ja virnisti hermostuneesti. "Tottakai, herra Grindelwald."
 Tälle Austerlitz tuhahti. "Turhaan tuota herroittelet, lurjus näki herruuden päivänsä puoli elämää sitten. Eipä hänessä mitään pelättävää enää ole."
 "Minä otan tuon kaksintaisteluhaasteena", Gellert sanoi virnistäen itseään vuosikymmeniä nuoremmalle vartijalle. "Mutta nyt voisimme keskittyä oleelliseen."

 Velhomaailmassa muotokuvamaalaus ei ollut lainkaan helppoa ja ammatissa toimiakseen täytyi suorittaa erityinen koe. Kyseessä kun oli muukin kuin parin viivan sutaiseminen kankaalle; maalarin täytyi olla niin tarkka ja rehellinen kädentyössään, että muotokuvasta välittyisi paitsi viivantarkka vedos ulkonäöstä, myös jotain kohteelle ominaista luonnetta. Vasta silloin muotokuva pystyttiin herättämään eloon loitsun avulla. Tämän takia muinaisten hallitsijoiden kuvat harvoin liikkuivat; loitsu oli kyllä ollut ikiajat olemassa, mutta usein ihmiset halusivat itsensä maalattavan edustavampina kuin olivat. Gellert oli kuitenkin painottanut, että halusi Lombardin ikuistavan jokaisen kasvojen juonteen ja kellastuneen hampaan. Sillä mitä enemmän hän näyttäisi itseltään, sitä enemmän kuva myös käyttäytyisi hänen tavallaan, eli sitä parempi lahja olisi.

 Gellert istui liikkumatta tuolillaan ja piti sinnikkäästi kasvoillaan sen saman virneen, joka oli nähtävissä monissa nuoruudenaikaisissa valokuvissakin. Niissä, joissa hän oli Albuksen kanssa. Lombardin keskittyessä pikkutarkkaan työhönsä Gellertillä oli aikaa ylistää itseään jälleen nerokkaasta ideasta.

 Ei sitä joka päivä sataa vuotta täytetty, joten Dumbledoren juhlapäivä vaati ehdottomasti jotain aivan erityistä. Ja koska Austerlitz kumppaneineen oli tyrmännyt idean siitä, että hän voisi lähettää itsensä Tylypahkaan lahjapaketissa, oli turvauduttava toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon eli maalaukseen. Voi, kuinka hän olisikaan halunnut olla paikalla näkemässä vanhan ystävänsä ilmeen, kun nimettömästä paketista kuoriutuisi Grindelwaldin muotokuva!

 Todennäköisesti Dumbledore sysäisi taulun jonkin laatikoston uumeniin, ainakin jos paikalla olisi muita, mutta aitoa Lombardia ei kukaan heitä pois - sitä hän voisi käyttää oivana tekosyynä säästää kyseinen teos. Ja jonain heikkouden hetkenä, yöllä kenties, mies kaivaisi kuvan esiin ja asettaisi sen oman muotokuvansa viereen vain nähdäkseen, miltä ne näyttäisivät yhdessä, ja sitten kaksiulotteinen Gellert pääsisi kaksiulotteisen Albuksen luokse eikä ikinä palaisi omiin raameihinsa. Tapahtumia katseleva todellinen Albus kärsisi ja kituisi kunnes lopulta antaisi periksi ja palaisi nöyränä oikean Gellertinsä luokse. Suorastaan pirullisen hyvä suunnitelma, ainakin Gellertin omasta mielestä.

 Ja vaikka kaikki ei menisikään toivotulla tavalla, ainakin hän pääsisi jollain tavalla perille Albuksen nykyisestä elämästä. Giustino Lombardi ei nimittäin tekisi yhtä vaan peräti kaksi samanlaista muotokuvaa, jotta Albuksen taulussa pääasiallisesti majaileva kuva voisi välillä pistäytyä tutussa sellissä kertomassa kuulumisia todelliselle itselleen. Tässä lisäsuunnitelmassa oli tosin huonotkin puolensa, sillä se tiesi kaksinkertaista paikallaan istumista, mutta nopeampaan tapaan - taulun kopioimiseen taikakeinoin - Gellert ei ollut suostunut. Sellainen olisi taiteen häpäisemistä ja laskisi alkuperäisen maalauksen arvoa puolella. Sitä paitsi olihan hän sellissä istunut jo niin monta vuotta että jo se, että oli välillä muutakin seuraa kuin ne iänikuiset vartijat, oli selkäkipujen arvoista.

 Taitelijan työtä oli mielenkiintoista seurata. Lombardi näytti vihdoin rentoutuneelta kun oli päässyt uppoutumaan työhönsä. Mies käytti gäädänkarvasivellintään itsestään leijuvalla paletilla ja tanssitti sitä kankaalla otsa keskittyneesti kurtussa. Gellert viihdytti itseään kuvittelemalla, miten urakan jäljiltä nääntynyt mies reagoisi, jos hän ilmoittaisi tilaavansa heti perään vielä yhden taulun, joka esittäisi Albusta.

 Niin, juuri sen hän olisi tehnytkin, ellei olisi kunnioittanut liikaa Albuksen ilmiselvää tahtoa pitää heidän lyhyt yhteinen menneisyytensä salassa - olisihan se hieman epäilyttävää, että maailman toiseksi mahtavin pimeyden velho haluaisi pitää sellissään kuvaa tuhoajastaan. Sääli, sillä Gellert olisi todella halunnut jotain muutakin katseltavaa kuin pikkuriikkisen suklaasammakkokortin, jonka saadakseen hänen oli täytynyt esittää kuukausikaupalla olevansa kiinnostunut mokomien turhuuksien keräilystä ja maanitella vartijoita välillä ostamaan hänelle niitä.

 Valokuvat eivät muutenkaan olleet Gellertin mielestä mitään muotokuviin verrattuna; valokuvat olivat alunperin jästikeksintö, velhot olivat vain keksineet kehittää ne taikaliemessä, joka teki niistä liikkuvia. Silti ne olivat alunperin saamattomien, typerien, arvottomien jästien työtä, eivätkä velhojen valokuvat osanneet edes puhua, vaikka vähän saattoivatkin liikkua. Selvästi siis alempiarvoisia, kuten kaikki jästeihin liittyvä.
 Tosin tähän mennessä Gellert oli oppinut olemaan hiljaa jästejä koskevista mielipiteistään. Olihan hän niitä jo saanut ilmaista ja toteuttaa ihan tarpeeksi, nyt oli tärkeintä vain saada se vanha hölmö takaisin, vaikka se edellyttäisikin hienoista kielensä hillitsemistä. Sen verran vähän aikaa tässä todennäköisesti olisi enää tuhlattavaksi.

 Kun ensimmäinen maalaus monen tunnin puutumisen jälkeen oli valmis, Gellert vaati saada nähdä sen. Lombardi palasi takaisin hermostuneeseen olomuotoonsa ja ujosteli maalauksen näyttämistä, ilmeisesti peläten että Gellert onnistuisi ilman taikasauvaakin kiroamaan hänet mikäli jälki ei miellyttäisi.

 Sellainen pelko oli kuitenkin täysin turha ei vain siksi, että ilman sauvaa kiroaminen oli mahdotonta, vaan myös siksi että taulu oli upea. Täysin realistinen, toistaiseksi vielä liikkumaton kuva katsoi Gellertiä itsetietoisen ja ikäisekseen varsin voimakkaan oloisena ja Gellert oli varma, että taulun käytös tulisi olemaan täysin häntä itseään. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja kehui teosta, mikä näytti säikähdyttävän sekä Lombardin että kaikki vartijat.
 "Mitä?" Gellert kysyi puolustelevaan sävyyn ihmisiltä, joiden ihmettelevät katseet olivat nauliintuneet häneen. "Osaan minäkin olla mukava!"

 Kun Gellert patisti Lombardia aloittamaan toisen session, hänelle jäi taas aikaa miettiä tauluja. Ei hän voinut kieltää, etteikö olisi hieman jännittänytkin lahjataulun kohtaloa. Eniten häntä huolestutti ajatus siitä, että ehkä Dumbledore ei edes tunnistaisi häntä. Viimeksihän he olivat nähneet kuusikymppisinä ja siitä oli kulunut jo muutaman rypyn verran aikaa. Nimeään hän ei voisi kirjoittaa korttiin, sillä siinä olisi se riski, ettei nuoruuden rakastettu avaisi lahjaa lainkaan.
 Mutta ei, Dumbledore ei ollut typerä, kaikkea muuta. Kyllä hän tunnistaisi tai vähintäänkin päättelisi. Hetken aikaa Gellert leikitteli mielessään ajatuksella, että käskisi taitelijan maalata muotokuvan taustaksi hehkuvan varjelussymbolin vähän helpottamaan tunnistusta, mutta luopui ajatuksesta. Se olisi voinut vaikuttaa jo liiankin kuittailevalta, tahalliselta ärsyttämiseltä. Tarkoitus ei ollut provosoida, vaan muistuttaa.

 "Valmis", Lombardi huikkasi. Tunnit olivat kuluneet kovin äkkiä, tai ehkä se vain tuntui siltä, ajantaju kun ei enää tahtonut pysyä lainkaan kohdillaan. Loputtomat vuodet samassa huoneessa sotkivat päätä. Joka tapauksessa Gellert oli tyytyväinen, toisestakin taulusta oli tullut hyvä ja melkein identtinen ensimmäisen kanssa.
 Lombardi kiinnitti kankaat tottuneesti ennakkoon tilattuihin, koristeellisiin kultakehyksiin. Sitten hän viimeisteli taulut loitsulla, joka herätti ne eloon ja liitti samalla yhteen; toisesta taulusta katosi kokonaan Gellert, mikä näytti varmasti turhauttavalta maalaajan näkökulmasta, mutta niin oli tarkoituskin. Jäljelle jäi vain harmaata kiviseinää taustaksi.

 Gellert katseli uteliaana kehyksistä tuijottavaa tauluversiotaan. Lombardikin oli ottanut pari askelta taaksepäin ja ihaili nyt kättensä jälkeä.
 "Mitäs te siinä tuijotatte?" taulu sanoi yhtäkkiä ja virnisti.
 "Kunhan ihailimme sinun komeuttasi", Gellert naurahti ja vartijat pyörittelivät silmiään.
 Lombardi otti vastaan shekin velhopankkiin. Maalaus oli maksanut maltaita, mutta oli ollut sen arvoista. Pyöreitä satoja täytettiin yleensä vain kerran elämässä ja Albus ansaitsi vain parasta.

 * * *

 "No, miten meni?"

 Oli kulunut vain kaksi viikkoa siitä, kun taulu oli lähetetty. Gellert ei olisi odottanut kuvan palaavan niin nopeasti takaisin hänen sellissään riippuviin kehyksiin.

 "Mitenkö meni?" muotokuva ärähti ja katsoi oikeaa Gellertiä syyttävästi. "Sen paketin avasi joku typerä ministeri ja nyt minut on tungettu pimeään laatikkoon muiden 'vaarallisten esineiden' kanssa! Dumbledorea suojellaan tarkoin, olisi sinunkin se pitänyt tietää, ne saivat jo ennen avaamista tietää keneltä lahja oli ja tietysti se pöljä Bagnold meni takavarikoimaan taulun vaarallisena. Anteeksi vain, mutta suunnitelmasi oli harvinaisen typerä!"

 Gellert huokaisi pettyneenä, hänen olisi tehnyt mieli heittää Britannian taikaministeriä parilla inhottavalla kirouksella. Hän oli tuhlannut rahaa täysin turhaan, ei ollut saanut annettua Albukselle syntymäpäivälahjaa ja kaiken lisäksi joutuisi nyt pitämään seuraa pahantuuliselle taulukuvalleen päivät pitkät.

* * *

A/N2: Kommentteja saa jättää. Ilahtuisin kovasti :)
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 23:42:15 kirjoittanut Pops »

Mirre-Kala

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Syntymäpäiväsuunnitelma, S
« Vastaus #1 : 21.08.2008 18:26:37 »
Gellert-parka. Sääliksi käy, mutta ei aina voi onnistua. Gellertin tapauksessa yritys oli kyllä ihan hyvä, vaikka hänen muotokuvansa ei ollutkaan samaa mieltä. Ja minä jo toivoin ja odotin, että juttu onnistusi ja kuvittelin jo mielessäni mehukkaita paloja Albuksen reaktioista... Mutta ei :D  Voin ymmärtää Gellertin pettymyksen, ei varmasti ollut mitä mukavinta istua koko päivää virnuilemassa maalarille. Yritän tässä juuri sovittaa kyseistä virnettä mielikuvaani kuluneesta ja vanhentuneesta Gellert Grindelwaldista. Se on hiukka vaikeaa.

Hm. Tämä eteni minusta aika nopeasti, ei liiemmin ylimääräistä koruilua tai loruilua. Jotkin kohdat olivat ehkä hukan liiankin suoria, jäin kaipaamaan sellaista pientä viipyilyä ja enemmän kuvailua ja harkittuja sanavalintoja. Hm. Mutta se johtuu todennäiköisesti mielentilastani, joka on sekin viipyilevä. Ajatusvirtani toimii hitaasti.

Lopussa koin kyllä pientä vahingoniloa elävää Gellertiä kohtaan, koska hän oli tilannut itsensä kaltaisen taulun, ja oman mielikuvani mukaan hän myös sai aika lailla itsensä. Tosin olisin minäkin pahantuulinen, jos olisin kyseinen muotokuva, mutta en voi olla näkemässä tiettyjä yhtymäkohtia todelliseen Gellertiin. Onnistunut maalaus. Ammattimaalarit ovat aina oma lukunsa, mutta näin harrastelijatuhertajasta tuntuu hirvittävän vaivalloiselta maalata kaksi taulua, joista toisen joutuu taikomaan lopulta tyhjäksi. Hoksasit tämän kuvatessasi Lombardin reaktiota toisen Gellertin katoamista kehyksistään.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Syntymäpäiväsuunnitelma, S
« Vastaus #2 : 27.08.2008 05:54:42 »
Tämä oli juuri sopivaa luettavaa tähän mielentilaan. Draamaa pikkuisella romantiikalla, tämä suunnitelma oli tavallaan kovin... suloinen, kun Gellert halusi millä keinolla vain päästä Albuksen luo, olivatpa motiivit sitten mitä tahansa muutakin.

Velhojen taulut ovat mietityttäneet minuakin monesti, ja pidin tästä visiosta. Tuntui ihan siltä, että noin asia voisi toimiakin. Maalarin reaktiot olivat myös mukavia, esimerkiksi se, miten ikävää sellissä on työskennellä, tai se, miten hän joutui tavallaan pyyhkimään toisen kuvan.

Minua harmitti lopussa Gellertin puolesta, miten suunnitelma meni pieleen. Tosin siinä oli myös oma komiikkansa, että joutuu pitämään taululle seuraa. Hih. Kiitoksia tästä kovasti.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)