Nimi: Lilynsä
Kirjoittaja: Ratamo
Paritus: Severus / Lily
Ikäraja S
Tyylilaji: Angst
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, kunnia niistä Rowlingille
Summary: Minusta on aina jotenkin käsittämätöntä ollut, miten Lily muka sitten päätyi Jamesin kanssa yhteen.
A/N: Tämä on pyörinyt mielessä suunnilleen melkein niin kauan kuin on seiskan lukemisesta (vuosi?). En ehkä täysin ihan tyytyväinen mitenkään ole tähän, mutta ehkä yritän toiste uudestaan. Tässä tämä tämmöisenä.
Lilynsä
Päivä oli lokakuun viimeinen. Päivämäärillä ei sinänsä ollut suurempaa merkitystä, yli vellova suru oli samanlaista milloin se sattuikin tulemaan. Severus Kalkaros lukitsi huoneensa oven, varmisti vieläpä muutamalla manauksella että lukko pitäisi ja painoi päälle hiljaisuuden, jotta kukaan ei kuulisi mitä hän tekee, ja ennen kaikkea jotta mikään ei häiritsisi häntä. Sitten hän kääntyi pöydälle asetetun ajatusseulan puoleen. Kalkaros tiesi kiduttavansa itseään turhaan, tiesi ettei saisi mennyttä takaisin, mutta oli myös päättänyt olla unohtamatta. Muistot kaarsivat pitkin seulaa, ne hän oli laskenut mielestään sinne jo aikaisemmin ja niitä hän nyt katseli valmistautuen tulevaan. Severus Kalkaros ei tarvinnut kelloa kertomaan, että aika oli koittanut. Näillä minuuteilla tulisi täyteen yhdeksän vuotta Lily Evansin kuolemasta. Pää painui kohti seulaa.
Mennyt tuli vastaan lyhyinä välähdyksinä. Muuta Kalkaros ei kaivannut, hän kyllä muistaisi niiden pohjalta. Pieni Severus vakoilemassa siskoparia leikkimässä, Pienen Lilyn kasvot. Asetelma toistui yhä uudestaan, kunnes poika uskaltautui esiin ja näkyviin. Lilyn kasvoilta kuvastui pelko ja tuohtumus, seuraavassa välähdyksessä kiinnostus, luottamus. He olivat ystäviä ja Lily antoi aina anteeksi, vaikka niin monesti Severus teki väärin. Sisko oli Lilylle tärkeä, tätä tyttö katsoi kiintymyksellä jota poika niin olisi omakseenkin kaivannut. Välähdykset jatkuivat ja oltiin pikajunassa, röyhkeät tulevat Rohkelikot yrittivät kiusata, mutta Lily puolusti. Onnea jatkui vain siihen asti, kun lajitteluhattu jo hetken päästä huusi aivan väärän tuvan ja sydän nyrjähti paikaltaan.
Niin väärä kuin tupa olikin, jatkuivat muistikuvat yhä. Kaksi lasta todistivat koululle, että Rohkelikko ja Luihuinen voisivat olla ystäviä siinä missä kuka vain. Lilyn kanssa Severus tunsi itsensä kokonaiseksi. Oleskeluhuoneissa vietetty aika jäi vähäisiksi, enemmän kuljettiin tiluksilla ja kirjastossa. Taikajuomien tunnit olivat tuvilla yhteiset, ja keittäessään liemiä yhdessä ylsi kaksikko lähes ihmeisiin. Oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli kyvykkäämpi, joskin professori Kuhnusarvio oli kyllä luonut oman mielipiteensä. Välähdys heitti Kalkaroksen synkempiin muistikuviin, enää ei sen enempää Lily kuin Severus ollut lapsi. Kaksikon välit kitkeröityivät eikä nuori Severus ymmärtänyt miten voisi pitää Lilynsä. Lopulta lausuttiin sanoja joita ei tarkoitettu ja jokin meni hetkeksi rikki.
Kalkaros piti silmiään kiinni, sillä oli liian tuskallista nähdä omat kasvot kivun vääristämänä, murheen Lilyn kasvoilla. "Olen pahoillani Sev, on liian myöhäistä." Tyttö nyyhkytti, eikä nuori Severus voinut ottaa tätä lohtuunsa, ei, koska kunnioiti liikaa.
"Minä voisin muuttua, kerro minulle minkä teen toisin ja minä teen."
"Ei Sev, minä... Kun olin suuttunut, vihasin sinua, hain lohtua Jamesilta. Sinä tiedät millainen hän on, ja me... Me päädyimme sänkyyn Severus." Viimeiset sanat kuiskattiin tuskin kuuluvasti.
"Minä en välitä siitä, minä annan sen anteeksi", Severus sanoi, mutta kasvot paljastivat iskun vahvuuden.
"Olen raskaana." Ja Kalkaros avasi taas silmänsä nähdäkseen itkevän Lilyn juoksevan pois, kuinka tyrmistynyt nuori valui seinää vasten eikä enää osannut edes itkeä.
Muistikuvat välähtivät eteenpäin, mutta Kalkaros tuskin enää edes seurasi niitä. Sydän tuntui rintaan liian suurelta ja painavalta eivätkä ajatukset kulkeneet. Kymmenen vuotta ei ollut poistanut muiston tuomaa kipua. Kun hetken päästä viimeinen muistikuva tuli vastaan, ei Kalkaros enää pystynyt vastaanottamaan murhetta joka siihen sisältyi. Hän seisoi ja katsoi tasan yhdeksän vuotta nuorempaa itseään maassa, menneisyyden Severus itki enemmän kuin milloinkaan. Uutinen oli huudettu julki kaikkialla missä velhot kulkivat, pimeyden lordi on kukistunut. Lily ja James Potter ovat kuolleet.
Kalkaros seisoi jälleen työhuoneessaan, tunsi kyyneleen kuivuvan poskelleen. Suurimmalla hellyydellä hän poimi seulassa kiertävät muistot sauvankärjellään ja laski ne takaisin päähänsä. Sitten hän istui ja sulki silmänsä. Ja toivoi kaipauksensa jossain tavoittavan Lilynsä.
