Author: Michanya
Title: Kaksi minua, kaksi sinua
Genre: Angst lähinnä...
Raiting: S
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä en valitettavasti saa tästä mitään rahallista hyötyä jne.
A/N: Ihka ensimmäinen HP-ficcini! (valmis sellainen siis...) Toivoisin kommentointia ja huomautuksia mahdollisista kirjoitusvirheistä!
~
Kaksi minua, Kaksi sinua
Vaikka minulla olisi kaikki maailman sanat, en silti pystyisi täysin kuvaamaan tunteitani. Koko ikäni olen ollut kaksi; kaksi minua, kaksi sinua. Katsoessani häntä, puolikasta minua, näen kuvajaiseni kuin peilin pinnasta.
Miksi he siis laskevat veljeni lattialle, josta on kuluneen tunnin aikana tullut avoin hautausmaa. Miksi he huutavat ja itkevät, kuin hänkin olisi kuollut. Kuinka hän muka voisi, kun oma sydämeni lyö edelleen tuskaisia sekunteja.
Fred, avaa silmäsi, pyydän.
Kuiskeeni hukkuu surevien kyyneliin.
Ymmärrys alkaa hitaana, kuvottavana tunteena, kalvaa itseään läpi ruumiini, aina tajuntaan saakka. Vapina alkaa minusta ja kulkee käsiäni pitkin veljeni ruumiiseen. Kyyneleeni juoksevat puroina poskilla ja kastelevat kummankin itseni kasvot, minun ja Fredin.
Hetken hän näyttää taas elävän, hartiat minun avuttomasta kauhusta vapisten ja kasvot suolaisesta kaipuustani kosteina.
Huutoni on kuin hukkuvan, viimeinen ennen pinnan alle vajoamista. Ääni kaikuu salin luonnottomassa hiljaisuudessa, jää soimaan nurkkiin ja epätoivoisten ihmisten sydämiin.
Mielipuolisuus repii minua rikki, tai repisi jos olisi joku jota repiä. Minä en ole enää mitään. Nimeen George ja ihmiseen sen takana kuuluu hiljaisena kaikuna Fred. Kun se kaiku hiipuu portin tuolle puolen, omakin nimi katoaa, minuus särkyy; kuollut, mutta elossa. Pinnan alla vailla toivoa pelastumisesta, ilman halua jatkaa veden polkemista, ilman taistelua kohti valoa.
Minun maailmani pinnallakin on pimeää. Pohjassa tai pinnalla, ei sillä ole väliä.
Fred, mehän sovittiin että oltaisiin aina yhdessä!
”George, tänään mä luulin hetken menettäväni sut. Mä meinasin tulla hulluksi, mutta samalla mä tajusin että me ollaan sodassa nyt. Tässä taistelussa pitää olla valmis kuolemaan. Menettäminen on kuitenkin ihan toinen juttu... Kuulostaa hullulta, mutta mä alan tajuun miksi kilta ei värvää alaikäisiä. Mutta tällaiset onnettomuudet pistää ajatteleen ja sen mä ainakin opin, että minne tahansa toinen menee, me ollaan aina yhdessä...
Kuolemastaankin Fred kurkotti kohti minua ja hymyili. Kiskoi minut pinnalle.
Kyyneleet poskillani, veri suonissani, ne kummatkin pitivät Fredin mukanani.
Me ollaan aina yhdessä.
