pairing: Luna/Ginny
raiting: sallittu
disclaimer: En omista Ginnya, Lunaa tai Tylypahkaa, kaikki kuulukoon Rowlingille.
summary: "– Minä en pysty… Ne seuraavat minua, Ginny. Joka kerta sen jälkeen ne tulevat. Ne eivät jätä minua rauhaan. Ginny, minä pelkään sitä… hän sopersi ja peitti kasvot käsiinsä.
– Mitkä tulevat?
– Ne tulevat ja pilkkaavat minua. Se johtuu hänestä, Ginny. Hän vainoaa minua, hän ei jätä minua rauhaan.
– Luna, kenestä?
– Ne pilkkaavat ja ivaavat minua, Ginny. Ginny auta minua, älä anna hänen viedä minua! Luna kirkui ja kietoi kätensä Ginnyn kaulaan painaen päänsä tämän olkapäälle."A/N: Ah, pitkään odotettu inspiraatio saapui. Tiistaista asti tämä on pyörinyt päässäni ja sain sen viimein paperille. Siitä piti tulla enemmän fluff, kuin angst, mutta toisin päin taisi käydä, hupsis. Ensimmäinen femmeni ikinä, olkaapa ylpeitä
Tylypahkan linna kylpi keväisessä auringossa. Vesi tippui sen räystäistä ja lämpö oli sulattanut jo sieltä täältä hiekkaa näkyviin. Velhot ja noidat olivat rohkaistuneet ja käyskentelivät nyt lämpimän ilman houkuttelemina sankoin joukoin Tylypahkan pihassa.
Linnan portailla, poissa auringonpaisteesta ja muiden katseiden ulottuvilta, istui vaalea tyttö, Luna. Tytölle ominaisen, unisen katseen, pystyi löytämään tytön kasvoilta, mutta jokin oli vinossa. Se pieni positiivinen pilkahdus, ujon oloinen hymynkare, oli poissa. Luna vain istui polvet yhdessä, nojasi päätään kylmään kiviseinään ja tuijotti tyhjyyteen, eikä kukaan näyttänyt noteeraavan hänen yksinäisyyttään.
– Luna!
Luna käänsi hitaasti päätään äänen suuntaan. Hän teki liikkeen aivan, kuin ei edes olisi tajunnut tekevänsä niin. Harry juoksi Lunaa kohti.
– Oletko nähnyt Ginnya?
– En, Luna melkein kuiskasi ja käänsi päänsä takaisin ja jatkoi eteensä tuijottamista.
– Entä Seamusta?
Tyttö pudisti päätään ja näpläsi kaulahuivinsa hapsuja.
– Dracoa?
Luna värähti kuullessaan Dracon nimen. Välittömästi hänen silmiinsä ilmestyi näkymä valkoisista hiuksista, itserakkaasta ilmeestä ja jäykästä, ylpeästä suusta, joka sylki pahoja sanoja, huusi ilmoille loukkaavia kommentteja ja nauroi päälle. Tuo kuva oli vahvana hänen mielessään, aivan liian vahvana. Hän muisti jokaisen käden liikkeen, jokaisen hiusten heilautuksen, jokaisen ivallisen hymyn, jokaisen hänelle suunnatun loukkauksen.
– Luna? Oletko nähnyt häntä?
– Olen, tyttö kuiskasi, käpertyi pienemmäksi ja veti itseään kokoon. – Hän meni pöllötorniin.
Harry lähti saman tien kohti pöllötornia ja Luna huokaisi syvään. Taas kerran yksi ihminen lisää oli vain juossut hänen ohitseen, jäämättä kysymään kuulumisia, juosten vain muiden perään. Ihminen, joka ei ollut kiinnostunut Lunasta tai tämän tekemisistä.
– Sinä et ole mitään. Sinun äitisi…
Luna kuuli sen äänen taas. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Mutta hän oli kuullut sen, oli varmasti. Draco oli puhunut, puhunut hänestä. Luna kavahti ylös ja katsoi uudelleen kumpaankin suuntaan. Mutta hän ei nähnyt Dracoa missään. Hädissään ja varmana siitä, että oli sekoamassa, hän lähti kävelemään eteenpäin, mutta kompasteli vain jalkoihinsa ja pian törmäsikin pehmeästi johonkin ja tömähti maahan.
– Voi anteeksi Luna, en huomannut sinua, heleä tytön ääni sanoi ja Luna katsoi ylöspäin istuen edelleen maassa. Ginny.
– No et ole ensimmäinen, Luna tokaisi kiukkuisena ja yritti estää kyyneleiden tuloa. Hän nousi ylös ja oli jo kävelemässä Ginnyn ohi, mutta punahiuksinen tyttö tarttui lujasti hänen käteensä.
– Päästä irti!
Ginny irrotti otteensa ja tuijotti hämmästyneenä Lunan kalpeita kasvoja. Tuo ei ollut hänen tuntemansa Luna. Tuo kiukkuinen ja ärtynyt tyttö, se ei muistuttanut vähääkään sitä Lunaa, joka iloisena kuljeskeli ympäriinsä ilman kenkiä ja puhui narskuista. Ei sitä Lunaa, josta Ginny piti.
– Luna, mikä hätänä?
Luna ei voinut enää pidätellä kyyneliään. Hän puri huultaan, mutta kyyneleet valuivat valtoimenaan hänen kasvoillaan ja hänen hiuksensa tarttuivat poskiin.
– Minä en pysty… Ne seuraavat minua, Ginny. Joka kerta sen jälkeen ne tulevat. Ne eivät jätä minua rauhaan. Ginny, minä pelkään sitä… hän sopersi ja peitti kasvot käsiinsä.
– Mitkä tulevat?
– Ne tulevat ja pilkkaavat minua. Se johtuu hänestä, Ginny. Hän vainoaa minua, hän ei jätä minua rauhaan.
– Luna, kenestä?
– Ne pilkkaavat ja ivaavat minua, Ginny. Ginny auta minua, älä anna hänen viedä minua! Luna kirkui ja kietoi kätensä Ginnyn kaulaan painaen päänsä tämän olkapäälle.
Ginny tuijotti Lunaa ihmeissään. Hän ei ollut koskaan nähnyt tyttöä tuollaisena. Jokin oli oikeasti hätänä, eikä Ginny tuntenut osaavansa tehdä tilanteelle mitään. Varovasti hän irrotti tärisevän Lunan kädet kaulastaan ja yritti tavoittaa tämän katsetta.
– Ginny hän vihaa minua…
Ginny tarttui Lunaa päättäväisesti kädestä ja lähti kävelemään kohti lammen rantaa.
* * * *
Ginny istui rannassa puun alla ja Luna hänestä parin metrin päässä kivellä. Ginny tuijotti Lunaa ja Luna tuijotti lampea. Rannassa oli jo sulaa, mutta suurimmaksi osaksi lampea peitti ohut jää.
– Ginny?
– Niin?
– Muistatko kun me luistelimme tuolla talvella.
– Muistan, Ginny sanoi ja nyökkäsi vielä asian vahvuudeksi. – Silloin Harry ja Draco löysivät toisensa. Ystävänpäivänä.
Luna kääntyi välittömästi katsomaan Ginnya säikähtäneenä ja Ginny katsoi takaisin kulmat kurtussa.
– Mitä nyt?
Ilmekään värähtämättä Luna kääntyi katsomaan takaisin lammelle, mutta Ginny ei hellittänyt.
– Sanoinko jotain hassua? Luna kerro! Mikä sinulla on?
– Minulla mikään ole.
Mutta Luna kuuli ne taas. Hän puristi hikisillä käsillään takin helmaa ja vapisi.
– Sinun perheesi on seonnut, Lööperi. Sinä et…
– Menkää pois! Luna kirkaisi ja laittoi kädet korvilleen. Hän ei tahtonut kuulla niitä, mutta ne kaikuivat hänen päänsä sisällä, eikä hän päässyt niitä pakoon. Luna taipui lähes kaksin kerroin, puristi silmänsä tiukasti kiinni ja huusi. Pelästyneenä Ginny nousi ylös ja juoksi Lunan luo.
– Luna lopeta! Minä olen tässä. Luna rakas, se olen minä!
– Menkää pois!
– Luna se olen minä, Ginny sanoi ja tavoitteli rauhallisuutta ääneensä yrittäen samalla irrottaa Lunan kädet korvilta. Äkkiä Luna rauhoittui, lopetti huutamisen, otti kädet korviltaan ja katsoi Ginnyyn. Jälleen Lunan kasvoilla valuivat kyyneleet.
– Minä pelkään, Ginny. Anna anteeksi. En saisi olla tällainen.
Ginny rypisti kulmiaan. Hän pysähtyi tuijottamaan Lunaa, joka tuijotti takaisin. Nyyhkäisy karkasi tytön kurkusta.
– Ei se mitään, Ginny kuiskasi. – Ei se mitään.
Ginny nousi istumaan Lunan viereen kivelle ja sulki hänet halaukseen. Hitaasti hän tarttui Lunaa leuasta ja suuteli tämän vaaleita huulia varovasti.
Aurinko oli jo laskemassa, kun kaksi tyttöä istuivat lammen rannalla. Kaikki muut olivat jo kadonneet sisälle syömään, mutta nuo kaksi tyttöä istuivat vain hiljaa toistensa halauksissa, piilossa toisten katseilta. Heidän hiuksensa sekoittuivat toisiinsa ja ilta-aurinko sekoitti niiden värit ja sai ne hohtamaan puiden lehdille vaaleanpunaista valoaan.
