Nimi: Maitohampaat
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Beta: niiina (täytyi kirjoittaa taas yksi D/Hrm, ettei niiina saa sydänkohtausta betatessaan mun ficcejä, joissa Draco paritetaan muille
)
Pairing: D/Hrm
Rating: Sallittu kaikille
Genre: romance, hieman fluff
Summary:
"Draco, miksi me tulimme tänne katsomaan ukkosta?"A/N: Nimestä kiitos niiinalle, en itse olisi keksinyt
FanFic100:seen sanasta Ukkonen.
******
MaitohampaatOli yö, musta ja synkkä sellainen, juuri kuten niissä kauhutarinoissa, joita Hermione oli pienempänä lukenut. Silloin hän oli piilotellut peiton alla ja kuunnellut sateen rauhoittavaa ropinaa, mutta kummitustarina oli vieläkin pyörinyt hänen päässään. Kun hän vähän aikaa piti silmiään tiukasti kiinni, hän saattoi kuvitella auringonpaisteen, sen lämmön ja säteen ihollaan, mutta kun hän avasi silmänsä, ukkonen välähti taas, ja pieni Hermione kömpi vanhempiensa makuuhuoneeseen nukkumaan heidän väliinsä. Siinä isän vieressä sade tuntui olevan kauempana, eikä ukkonen välähdellyt niin paljon, kuin ennen.
Siinä ikkunasyvennyksessä istuskellessaan hänestä tuntui samalta kuin silloin vanhempiensa vieressä, vaikka ukkonen kuinka mylvi ja sade piiskasi kattoa. Vahvat kädet pitivät hänestä kiinni ja hänestä tuntui, että hän ei voisi olla turvallisemmassa paikassa. Tyttö nojasi taakse, antaen päälakensa osua pojan leukaan, sulkien silmänsä ja nauttien hiljaisuudesta, jota halkoivat välähdykset ja sateen ropina. Hän oli varma, että olisi voinut nukahtaa siihen paikkaan, mutta ei halunnut. Painaen päänsä vielä paremmin pojan rintaan hän hengitti tämän tuoksua ja rentoutui täysin.
"Pidätkö sinä ukkosesta?" poika kysyi hiljaa, pitäen silmiään kiinni myös.
"En, kun olen yksin. Mutta näin on hyvä."
Kuusivuotias Hermione makasi kukkapeittonsa alla kädet kiedottuna lumenvalkoisen yksisarvispehmolelun ympärillä. Tyttö piti silmiään tiukasti kiinni ja rutisti yksisarvista peloissaan. Kuusivuotiaan silmissä koko talo heilahteli ja salamat iskivät yhä lähempänä. Lopulta tyttö avasi silmänsä ja keräsi pehmolelunsa ja peittonsa. Sitten hän tassutteli pienessä pyjamassaan portaat alas katsellen peloissaan vähän ympärilleen, talossa oli pimeää. Hänen vanhempiensa huone oli lähellä, tyttö avasi oven hiljaa ja asteli parisängyn eteen.
"Äiti, minua pelottaa. Saanko tulla teidän viereenne nukkumaan?" hän kysyi hiljaa. Tytön äiti availi silmiään ja viittoi häntä tulemaan. Hermione nosti pienen jalkansa sängyn reunan yli ja kömpi vanhempiensa väliin. Siinä isän kainalossa äänet hiljenivät, salamat eivät iskeneet niin lähelle eikä koko talo enää heilunutkaan niiden voimasta."Minä pidän ukkosesta", poika kertoi. Tyttö avasi silmänsä ja katsoi toista.
"Ai?"
"Niin. Se on vain niin... voimakas, tiedäthän? Pienempänä minä valvoin koko yön ukkosella ja katsoin sitä ikkunasyvennyksestä", poika kertoi ja näytti siltä, kuin olisi elänyt muistelmaansa vähän aikaa. Hermione hymyili hieman, hän tiesi kyllä, että he olivat erilaisia, mutta ei se heitä haitannut. Äkkiä jostain kauempaa kuului askeltenääniä. Hermione katsoi vaaleahiuksiseen poikaan kauhuissaan, he olivat jäämässä kiinni! Tyttö nousi ikkunasyvennyksestä, pojan sylistä ja hyppäsi hiljaa lattialle. Poika teki samoin, otti tytön kädestä kiinni ja he kuuntelivat hiljaa, mistä suunnasta askeleet tulivat. Pääteltyään sen suunnan he lähtivät nopeasti kulkemaan toiseen suuntaan. Askeleet olivat jo aika lähellä, mutta he onnistuivat karistamaan ne kannoiltaan.
Kun askeleita ei enää kuulunut, he jäivät paikoilleen tasaamaan hengitystään. Poika virnisti iloisesti hengähdyksiensä välissä. Hermione mulkaisi häntä.
"Ajattele nyt, jos me olisimme jääneet kiinni! Se olisi ollut sinun vikasi", hän tiuskaisi, mutta ei niin pahantahtoisesti, kuin olisi ehkä halunnut.
"Älä nyt, tämähän oli hauskaa! Et pysty sanomaan, ettet nauttinut siitä, kun juoksimme karkuun. Siitä, kun adrenaliini virtasi suonissasi, et pysty sanomaan noin."
Ja poika oli taas oikeassa. Ei hän pystynyt sanomaan niin, mutta ei halunnut vain myöntää sitä.
"Mutta silti!" hän sanoi, mutta ei pystynyt salaamaan virnistystä, joka tunki hänen kasvoilleen. Poika katsoi ympärilleen, nousi toiseen ikkunasyvennykseen ja katsoi häntä kutsuvasti. Vaikka Hermione kuinka halusi vain seisoa siinä, näyttää, että oli vihainen ja mököttää pojalle, hän ei pystynyt. Hän hymyili alistuneesti ja kömpi takaisin pojan syliin.
Hermione katsoi ulos ja näki salaman halkovan taivaan kahtia. Sade rummutti kattoa raivokkaasti, tuuli vinkui ympäri linnaa ja ulkona oli säkkipimeää. Tyttö yritti katsella alas pihalle, mutta ei nähnyt sinne asti.
"Draco, miksi me tulimme tänne katsomaan ukkosta?"
Kuusivuotias Draco avasi silmänsä suuressa pylvässängyssään keskellä yötä. Hän kuunteli vähän aikaa salamoiden pauketta ja virnisti sitten hieman niin, että kolo, joka oli jäänyt hänen suuhunsa kun hänen maitohampaansa oli lähtenyt, näkyi selvästi. Poika veti peiton pois päältään, otti sängyn alta pienemmän viltin. Kävi hakemassa jakkaran, jotta ylettyisi ikkunasyvennykseen ja raahasi sen ikkunan luo. Poika nousi sen päälle seisomaan ja pienellä vaivalla hän pystyi nousemaan ikkunasyvennykseen. Poika veti viltin päällensä, nojasi kylmään seinään ja katseli kartanon pihalle, kun salama välähti."Minä kerroin sinulle jo. Koska minä pidän ukkosesta ja halusin sinut mukaani. Tämä on ensimmäinen kerta, kun katson sitä jonkun kanssa", poika mutisi hiljaa. Hermione hymyili hieman.
"Minä en. Pienempänä minä menin äidin ja isän väliin nukkumaan kun ukkosti."
Pojan mielessä välkähti, mitä hänen isänsä olisi tehnyt, jos hän olisi tehnyt samoin. Ja niin muisto, jota hän ei ollut vähään aikaan muistellut, nousi pintaan.
Neljävuotias Draco nousi sängystään keskellä yötä ja lähti kulkemaan kohti keittiötä. Nurkissa vinkui ja kartanossa kuului outoja ääniä. Eivät ne yleensä häntä pelottaneet, mutta nyt, kun käytävä oli kokonaan pimeä, eikä poika nähnyt mitään, äänet alkoivat kuulostaa pelottavilta. Hän kuvitteli kaikkea, mitä varjoissa voisi olla, ankeuttajia, lohikäärmeitä... Poika tarrautui kiinni seinään, ja otti kädellään siitä tukea. Sitten hän törmäsi johonkin. Kauhun kirkaisu täytti ilman, kun poika pelästyi, pelästyi niin pahasti, ettei koskaan ollut pelästynyt. Taikasauvan päähän välkähti valo, ja Draco näki sen valossa isänsä kasvot.
"Poika, Malfoyt eivät pelkää. Kuraveriset pelkäävät, verenpetturit pelkäävät. Olen pahasti pettynyt sinuun", Lucius Malfoy sanoi järkkymättömällä äänellä.
Sinä iltana Draco itki itsensä uneen, tuntien, että se oli hänen vikansa, ettei isä rakastanut häntä ja luvaten, että hänestä tulisi parempi poika, niin hyvä, että isä olisi ylpeä hänestä. Hän ei ollut kuraverinen eikä verenpetturi, hän oli Malfoy, hän oli puhdasverinen.Draco irvisti inhosta nyt, hänestä ei ollut tullut parempaa poikaa, vaan hän oli mennyt vielä pahempaan suuntaan.
Hermione arveli, että tiesi, mitä Draco mietti. Poika ei pitänyt lapsuudestaan puhumisesta, vaikka joskus kertoikin siitä jotain pientä. Hän antoi pojalle aikaa miettiä asiaa, eikä häirinnyt häntä tarpeettomilla ja tyhmillä kysymyksillä, niiden aika oli joskus muulloin, silloin, kun Draco itse halusi puhua siitä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen poika rentoutui uudelleen, saaden asian pois päästään.
"Minulla ei ollut tuota tilaisuutta", poika myönsi hiljaa, vaikka tiesi Hermionen jo tietävän sen, tuntui silti hyvältä sanoa se ääneen.
"Ei se ollut sinun vikasi. Mutta sitten, kun me saamme lapsia, he saavat tulla meidän väliimme vaikka joka yö nukkumaan. Tai ei ehkä, silloin he eivät osaa nukkua yksin. Mutta kuitenkin, ainakin ukkosella. Jos haluavat, tietysti", Hermione mietiskeli. Poika hätkähti tätä hieman, kun he saisivat lapsia... Mutta joutui sitten myöntämään, ettei se kuulostanutkaan niin kamalalta, vaikka hän oli aluksi hieman pelästynytkin.
Viisivuotias Hermione istuskeli peilin edessä ja heilutti maitohammasta, joka oli juuri lähdössä. Siinä istuessaan hän mietiskeli ääneen äidilleen:
"Sitten, kun minä saan lapsia, niiltä ei lähde maitohampaita, ei sitten ollenkaan."
"Ei se nyt ihan noin mene, Hermione, kaikilta lapsilta lähtee maitohampaat."
"Ai... Minä luulin... Ei mitään. " "Millaisiakohan meidän lapsistamme tulisi?" tyttö kysyi mietiskellen.
"Sellaisia kuin meistä. Toivon kyllä, että niistä tulisi enemmän sinun kaltaisiasi."
Hermione kikatti hieman.
"Ei, sitten niistä tulisi tylsiä."
"Eikä tulisi. Ainakaan, jos ne löytäisivät jonkun pojan tai tytön."
"Tietysti he löytäisivät."
"No niin, hehän olisivat sentään meidän lapsiamme."
"Niin."
Kahdeksanvuotias Draco istui ruokasalin suuren pöydän ääressä syöden kurkkuvoileipää. Poika heilutteli jalkojaan pöydän alla ja rouskutti leipäänsä nälkäisenä, kuten sen ikäisillä yleensä oli tapana.
"Kun minä menen naimisiin, minäkin hankin tällaisen suuren kartanon. Ja kymmenen palvelijaa!" poika ilmoitti isälleen, joka istui pöydän toisessa päässä.
"Kun sinä menet puhdasverisiin naimisiin, saat tämän kartanon. Se on ollut suvullamme jo kauan, etkä sinä sitä perinnettä riko."
"Mutta entä, jos se, josta minä tykkään, ei olekaan puhdasverinen? Päiväkodissa on yksi Allison, hänen mummunsa on jästi, ja..."
Puhe keskeytyi, kun Lucius Malfoyn nyrkki osui pöytään suurella voimalla.
"Poika, sinä et ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?" mies kysyi jäätävällä äänensävyllä.
"Mutta, isä..."
"Ei mitään muttia. Vain puhdasveriset ovat tarpeeksi hyvää seuraa meille. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän, isä. Kyllä minä ymmärrän", poika vastasi alistuneesti, hänen hymynsä oli haihtunut."Mitä minun isäni sanoisikaan, jos näkisi meidät nyt..." Draco naurahti.
"Minä osaan kuvitella... Onneksi hän ei ole enää kiusaamassa meitä."
Lucius Malfoy oli Azkabanissa, ollut jo pari kuukautta ja Päivän Profeetan mukaan hänellä ei sujunut niin hyvin.
"Niinpä. Olen iloinen siitä, todellakin", poika sanoi ja painoi päänsä tytön hiuksiin. Niissä tuoksui sekoitelma persikasta ja vaniljasta, josta poika niin piti.
Yhdeksänvuotias Hermione istui äitinsä meikkauspöydän edessä ja käänteli käsissään pieniä purkkeja ja puteleita, katsellen niitä mietteliäästi. Hän nuuhkaisi jostain pullosta ja hymyili hieman suihkuttaen sitä päälleen. Sitten Hermione käveli olohuoneeseen ja istui isänsä viereen. Tämä haistoi ilmaa ja hymyili suukottaen häntä nenänpäähän. Käpertyen isänsä kainaloon Hermione katsoi elokuvan loppuun ja lähti sen jälkeen ulos leikkimään ystäviensä kanssa.
"Hei, Hermione!" huusi kahdeksanvuotias Julia keinujen luota.
"Tuoksutpa sinä hyvältä, niin kuin enkeliltä", Julia kehui haaveksuvalla äänellä. Hermione hymyili ystävälleen ja tytöt asettuivat keinuihin ottaen vauhtia.
"Joskus minustakin tulee vielä enkeli", Hermione huusi vauhdin hurmassa ystävälleen. Tyttö kikatti.
"Niin minustakin." Askeleet kaikuivat taas käytävässä, Hermione hyppäsi taas pois, ja Draco perässään he juoksivat portaat alas, Hermione seurasi tuttua reittiä, joka johti Rohkelikkojen oleskeluhuoneen ovelle. He jäivät sen eteen tasaamaan hengitystään ja lihava leidi näytti nukkuvan.
"Ai, tässä on siis Rohkelikon oleskeluhuoneen oviaukko?" Draco kysyi ovelasti.
"Niin on. Entä sitten? Kyllä minä tiedän, mistä Luihuisten oleskeluhuoneeseen mennään", tyttö vastasi takaisin. Poika näytti lievästi hämmästyneeltä, mutta ei paljon.
"Ehkä minun pitäisi mennä. Kello on sentään paljon. Pelkään vain, että jos Lavender tai joku herää ja huomaa, että minä en ole makuusalissa... " tyttö selitti. Poika nyökkäsi, hän kyllä ymmärsi.
"Joo, niin varmaan..." poika sanoi suudellen häntä hyvästiksi. Hermione nautti siitä suunnattomasti, nautti pojan tuoksusta, nautti pojan pehmeistä huulista, pojan kädestä hänen ympärillään, pojan rintakehästä, johon hän nojasi, pojan hiuksista, jotka hivelivät hänen hiuksiaan, nautti siitä tilanteesta. Lihava leidi heräsi ja katseli heitä murahdellen hiljaa.
"Hyvää yötä", Draco toivotti sen jälkeen kun henki loppui heiltä kummaltakin.
"Hyvää yötä, Draco."
Sängyssään tyttöjen makuusalissa Hermione muisteli pari viikkoa sitten tapahtunutta:
Viisitoistavuotias Hermione istahti kirjaston keskimmäiseen pöytään ja raahasi suuren pinon kirjoja siihen. Hän otti ensimmäisen niistä ja avasi sen. Tyttö uppoutui kirjaan ja käänteli sen sivuja tasaiseen tahtiin. Sitten hän kuuli askeleita, ja nosti katseensa. Vaaleahiuksinen poika seisoi hänen edessään pari kirjaa kainalossaan hymyillen hieman ujosti.
"Saanko liittyä seuraan?" poika kysyi. Tyttö hymyili hänelle.
"Tietysti."
Ja niin poika istui toiselle puolelle pöytää, levitti kirjansa ja otti taskustaan sulkakynänsä. Poika työskenteli hiukan aikaa hiljaisuudessa.
"Mitä sinä luet?" hän kysyi sitten.
"Tylypahkan historiaa."
"Ai, se on erittäin hyvä kirja. Oletko lukenut sen kohdan, jossa..." poika jatkoi kysymystään ja Hermione vastasi siihen hieman yllättyneenä. Hän oli luullut olevansa ainut, joka oli kyseisen opuksen lukenut, mutta olikin ollut väärässä.
Pari tuntia vierähti.
"Lähdetkö päivälliselle samaa matkaa?" poika kysyi hiljaa. Hermione nyökkäsi hymyillen sädehtivästi. 
