Title: Harha-askel
Author: Puhpallura
Beta: Chibi
Pairing: Arthur/Hermione
Rating: K-11 kai
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäGenre: Drama
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä.
Summary: "Kaikki alkoi katseista kuudennen ja seitsemännen luokan välisellä kesälomalla. Viattomista pikku vilkaisuista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Kunhan nyt vain katselin ihan katselemisen ilosta""Jossakin vaiheessa aloin katsella Hermionea tarkemmin. Oli mielenkiintoista nähdä tytön reaktiot, kun hän huomasi minun katsovan. Se soma puna, joka hänen kasvoilleen nousi, sai minut hymyilemään"A/N: Teki mieli kirjoittaa hieman harvinaisemmalla parituksella joten päädyin kirjoittamaan tämän ficin. Se koostuu kahdesta osasta, Hermionen PoV ja Arthurin PoV. Paritus on varmasti aika epärealistinen mutta mikä ei olisi
Ja tietenkin kommentit ovat tervetulleita.
Hermione PoVKaikki alkoi katseista kuudennen ja seitsemännen luokan välisellä kesälomalla. Viattomista pikku vilkaisuista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Kunhan nyt vain katselin ihan katselemisen ilosta. Tai ehkä se minun puoleltani oli myös jonkinlaista kiinnostusta ja uteliaisuutta Arthurin suuntaan. En tiedä, mikä hänessä viehätti. Arthur oli kyllä ystävällinen, kiltti ja hauska. Jollakin tapaa hänen ulkonäkönsä myös vetosi, vaikkei häntä voinutkaan komeaksi tai hyvänäköiseksi sanoa. Pidin hänen hymystään, joka oli yleensä niin hajamielinen ja hassu.
Mutta hän oli minua melkein kolmekymmentä vuotta vanhempi, parhaan ystäväni isä ja naimissa.
En edes kuvitellut, että meidän välillemme olisi jotain voinut tulla, enkä sitä oikeastaan halunnutkaan. Minusta oli vain kiva katsella häntä ja olla hänen seurassaan.
Mutta jossakin vaiheessa jokin muuttui. Vilkuilin edelleen hänen suuntaansa, mutta huomasin, että myös Arthur katseli minua kun luuli, etten nähnyt sitä. Jokainen katse minuun sai perhoset lentämään vatsassani, enkä käsittänyt miksi. Mutta pikku hiljaa tajusin, että olin ihastunut Arthuriin. Aluksi olin järkyttynyt, koska kyseessä ei ollut kuka tahansa mies, joka vastaan tuli. Pelästyin myös, että muut olisivat sen minusta huomanneet jo aikaisemmin, koska itse en ollut asiaa tiedostanut. Minusta tuli huomattavasti varovaisempi katseideni kanssa. En todellakaan halunnut antaa minkäänlaisia epäilyksiä muille.
Katseet vaihtuivat pikaisesti vaihdettuihin hymyihin, enkä oikein tiennyt, miten asiaan suhtautua. Käytännössä katsoen flirttailin Arthurin kanssa. Tiesin, että se oli ihan viatonta, mutta väärin. Arthurhan oli naimissa ja Ronin isä. Jos mies ei olisi ollut varattu, en ehkä olisi miettinyt koko asiaa vaan antanut olla.
En voinut kuitenkaan olla varma, että mies ajatteli samalla tavalla kuin minä. Ehkä vain kuvittelin kaiken. Toisaalta toivoin, että olisin kuvitellut kaiken, sillä silloin en olisi saanut toivoa sellaisesta, mitä halusin tapahtuvaksi.
Yritin selvittää tunteitani ja määritellä, kuinka vakavia ne olivat. Siinä vaiheessa ihastuminen oli ihan kevyttä, ei mitään vakavaa. Ajattelin sen menevän aikanaan ohi varsinkin, kun Arthur ei kiinnittäisi minuun enää normaalia enempää huomiota. Tiesin, että ihastuin miehiin nopeasti, mutta myös kyllästyin.
Pian kuitenkin huomasin, että Arthur hakeutui seuraani useammin. Tietysti olin iloinen siitä, mutta pelkäsin edelleen, että muut näkisivät, mitä oli menossa, varsinkin kun olimme koko kesän Kotikolossa ja sitä kautta tiiviisti tekemisissä toistemme kanssa.
Huomasin oman käytökseni muuttuneen niinä parina viikkona hurjasti. Joka kerta, kun olin Arthurin seurassa, tunsin oloni hermostuneeksi ja jopa hiukan ujoksi, jota en yleensä ollut. Harry ja Ron huomasivat sen, mutta eivät tienneet syytä siihen. He uskoivat selitykseni siitä, että hermoilin s.u.p.er.:in takia. Kerrankin hikipingon maineesta oli hyötyä.
Eräänä iltana kun olin keittiössä, Arthur tuli sinne. Olihan se ihan tavallista, sillä Kotikolo oli kuitenkin hänen kotinsa. Mutta se mitä tapahtui, ei ollut sitä. Olin selkäpäin Arthuriin tehden itselleni iltapalaa, kun tunsin hipaisun alaselässäni. Luulin kuvitelleeni kaiken, sillä mies ei edes katsonut minua. Mutta kun Arthur tuli viereeni, hän kosketti nopeasti kättäni, eikä minulle jäänyt mitään epäselväksi.
Ajatukseni olivat erittäin sekavat ja seuraavana yönä en saanut unta, kun mietin vain Arthuria ja sitä, mitä siitä kaikesta seuraisi. Mutta se kosketus oli saanut kylmät väreet kulkemaan vartalollani ja tajusin haluavani niitä lisää.
Yritin edelleen uskotella itselleni, että kaikki oli vain harhaa. Mitään ei ollut tapahtunut. Sillä tavalla sain edes pienen rauhan syyllisyydeltä, joka kalvoi minua ajatusteni takia.
Pienet ja huomaamattomat kosketukset kuitenkin lisääntyivät. Niitä tuli aina, kun muiden silmät vain vältti. Välillä tuli jopa hipaisuja muiden nähden, jotka tulivat kun ojensimme vaikka toisillemme jotakin. Mutta ne katseet, jotka loimme toisiimme silloin, kertoivat paljon.
Kävimme aina vain rohkeammiksi, enkä voinut olla miettimättä, ottiko Arthur huomioon, että muut saattaisivat huomata, mitä teimme. Siihen asti olimme pystyneet olemaan aika huomaamattomia.
Yhtenä päivänä meidän piti lähteä Kalmanhanaukiolle, mutta kun huomasin Arthurin jäävän Kotikoloon, tekeydyin kipeäksi. Näin miehen katseen ja hän tiesi, että valehtelin, mutta ei kuitenkaan maininnut mitään muiden kuullen.
Lukkiuduin huoneeseeni niin sanotusti lepäämään, kunnes kuulin oven kolahtavan kiinni. Odotin vielä hiukan aikaa ja suuntasin alas tekosyynä jano, jos Arthur jotakin kysyisi.
Jännitys kipristeli vatsassani, sillä tiesin, että olisimme ainakin kaksi tuntia kahdestaan. Yritin saada vaimennettua päästäni sen äänen, joka toivoi jotakin tapahtuvan sillä välin. Mutta miten vain yritinkin sen tehdä, pyörivät nuo ajatukset päässäni.
En oikeastaan tiedä miten kaikki tapahtui. Olin keittiössä laskemassa vettä lasiini, kun tunsin pienen suudelman niskassani. En hämmästykseltäni ja järkytykseltä osannut tehdä mitään, vaikka periaatteessa olin odotellut tuollaista. Joten odotin vain, mitä Arthur tekisi. Mies kuiskutteli korvaani, kuinka kaunis olin ja kuinka hän oli minua katsellut jo pidemmän aikaa. Ihan kuin en olisi sitäkään tiennyt.
Lopulta päädyimme kiihkeään suudelmaan, joka johti siihen, että löysimme itsemme alastomina minun sängyltäni kietoutuneina toisiimme. Työnsin kaikki järkevät ajatukset sivuun ja annoin vain mennä.
Kun lopulta puimme vaatteita päällemme, emme puhuneet sanaakaan tai edes katsoneet toisiamme. En olisi siihen edes pystynyt. Ajatukseni olivat niin sekaisin, etten tiennyt mitä olisin sanonut. En voinut uskoa, mitä olin juuri mennyt tekemään. Olin maannut parhaan ystäväni isäni kanssa, joka oli naimisissa.
Kun jäin yksin huoneeseeni Arthurin lähdettyä, en voinut tehdä muuta kuin istua aloillani. Tunsin syyllisyyden hyökyvän ylitseni, sillä en tehnyt itseäni kohtaan väärin, vaan Mollya ja muuta perhettä. En silti voinut kieltää, ettenkö olisi nauttinut suunnattomasti hetkestä Arthurin kanssa. Ja se sai minut tuntemaan syyllisyyttä vielä enemmän.
Seuraavina viikkoina yritin olla mahdollisimman normaali, vaikka se oli todella vaikeaa, sillä Arthurin näkeminen sai minut muistamaan saman tien mitä olin tehnyt. Hämmästelin sitä, miten mies itse pystyi olemaan noin rauhallinen ja normaali. Hän suuteli ja halasi vaimoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin tunsin pienen mustasukkaisuuden poikasen, jonka vaimensin nopeasti. Mollylla oli oikeus noihin, olihan Arthur hänen aviomiehensä, ei minun. Minä olin vain pikku hairahdus, kuten ajattelin.
Katselimme ja koskettelimme toisiamme yhä aina kun vain sellainen tilaisuus tuli. En voinut kuin arvata, mihin Arthur pyrki tällä kaikella, saati sitten minä. Kesäloma päättyisi muutaman päivän päästä ja luultavasti näkisimme vasta jouluna seuraavan kerran.
Oikeastaan paluu Tylypahkaan oli helpotus, sillä oloni alkoi tietyllä tavalla käydä ahdistavaksi Kotikolossa. En osannut enää suhtautua luontevasti Arthuriin tai Mollyyn, ja varsinkaan jälkimmäiseen. Minua suoraan sanottuna inhotti Mollyn holhoava ja huolehtivainen asenne, sillä tiesin, etten ollut sitä ansainnut.
Lopulta, kun lähtöpäivä koitti, Arthur halasi meitä kaikkia, ennen kuin Molly lähti saattamaan meidät juna-asemalle. Tunsin oloni enemmän kuin vaikeaksi, kun mies halasi minua. Halusin vain nopeasti pois, sillä en uskonut kestäväni enää hetkeäkään Arthurin tai Mollyn seurassa. Syyllisyys painoi liikaa ja tiesin, ettei ollut mitään keinoa saada sitä poistetuksi. Päässäni kyllä käväisi ajatus siitä, että olisin tunnustanut muille, mitä olin tehnyt, mutta järki voitti. Olisin saanut vain vahinkoa aikaan sillä paljastuksella. Olisin luultavasti vain rikkonut perheen, enkä halunnut sitä. Minun piti vain kestää tekoni seuraukset.
Ensimmäinen viikko koulussa oli minulle ihanaa aikaa, sillä pystyin uppoutumaan kirjoihin ja hetkeksi edes unohtamaan tekoni. Mutta silti, kaipasin kovasti Arthuria ja tajusin, että tunteeni olivat muuttuneet syvemmiksi, kuin olin ne kuvitellut. Se toi lisää paineita minulle, sillä tiesin, ettei meillä ikinä voisi olla mitään vakavampaa. Moitin itseäni siitä, että edes kuvittelin sellaista.
Mutta rauhani ei kestänyt kauaakaan. Pöllö toi minulle viesti, jossa Arthur pyysi minua Tylypahkan vieressä olevan järven rannalle yöllä. Tuhosin viestin heti sen saatuani, sillä olisi ollut kohtalokasta, jos se olisi päätynyt muiden käsiin. Mietin vain, miten Arthur pystyi selittämään Mollylle poissaolonsa yöaikaan. Mutta loppujen lopuksi, se ei ollut minun ongelmani. Tai ainakin niin ajattelin.
Lainasin Harrylta näkymättömyysviittaa ja hiivin salatien kautta ulos. Kiinni jäämisen riski oli suuri, mutta olin valmis ottamaan sen riskin Arthurin takia. Tiesin liikkuvani erittäin vaarallisilla vesillä jälleen, mutta taas kerran vaiensin sen pienen järjen äänen päässäni. Ainoa mitä halusin, oli tuntea Arthurin vartalo jälleen omaani vasten.
Tapaamisemme meni, kuten olin arvellutkin. Ensin selitykset siitä, kuinka olimme toisiamme kaivanneet ja sen jälkeen seksiä. En muuta edes odottanut. Ja loppujen lopuksi, tuo oli juuri sitä, mitä halusinkin.
Emme puhuneet mitään siitä, miten mahdollisesti etenisimme. Annoimme kaiken vain tapahtua sen kummemmin suunnittelematta. En silti uskonut, että Arthur olisi edes miettinyt, mitä ihan oikeasti halusi minusta. Minä tiesin kyllä, mitä miehestä halusin, mutta loppujen lopuksi se oli aika toisarvoinen seikka.
Ainoa, mikä minun päässäni pyöri tapaamisemme jälkeen, kun makasin sängyllä saamatta unta, oli syyllisyys. Tiesin jo ennen tapaamistammekin, että se tulisi yhä voimakkaampana pintaa. Mietin vain, miten ikinä enää kehtaisin katsoa Ronia silmiin tai edes ylipäänsä tapaamaan poikaa. Huomasin, että oli vetänyt itseni sellaiseen liriin, josta ei helposti pois pääsisi. Ja silti, halusin aina vain enemmän Arthuria. Se oli kuin leikkiä tulen kanssa.
Viikot kuluivat ja vähän väliä Arthur lähetti minulle viestiä. Ei tapaamisen osalta vaan, koska halusi kertoa, kuinka paljon kaipasi minua ja halusi tavata minut heti, kun olisi mahdollisuus. Kirjeenvaihtomme jatkui aktiivisena ja jossakin vaiheessa Harry ja Ron alkoivat kiinnostua keneltä viestiä oikein sain. Oli helppo valehdella että Victorilta, sillä olimme viimeiset kolme vuotta olleet kirjeenvaihdossa, tosin aika harvoin. Mutta parempaakaan valhetta en siihen väliin keksinyt.
Kun Tylyahon vierailut alkoivat, tapasimme silloin Arthurin kanssa, salaa tietenkin. Sovimme tapaamisemme aina Sianpäähän, josta otimme huoneen muutamaksi tunniksi. Ja jokaisen tapaamisen päätteeksi, molemmat olivat sitä mieltä, että tämän oli loputtava. Mutta se jatkui kuitenkin.
Nyt pystyimme tapaamaan lähes joka viikonloppu, koska me seitsemäsluokkalaiset saimme käydä joka viikonloppu Tylyahossa. Tietyllä tavalla se oli hyvin kuluttavaa, koska jouduin valehtelemaan ystävilleni, missä vietin aina muutaman tunnin. Aloin epäillä, että Harry ja Ron olivat käyneet entistä epäileväisemmiksi sen suhteen, mitä oikein puuhasin. Yritin kuitenkin olla, kuin mitään ei olisi tekeillä.
Kun salasuhteemme oli kestänyt melkein neljä kuukautta, aloin jo pikku hiljaa kyllästyä salailuun ja valehteluun. Sen lisäksi oma oloni alkoi käydä aina vain surkeammaksi, mitä kauemmin Arthuria tapailin. Syyllisyys painoi päivä päivältä enemmän, mutta en voinut lopettaa miehen tapailua. Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut riippuvainen Arthurista. Kai sitä vähän olinkin. Mutta mitä kauemmin häntä tapailin, sitä syvemmälle kaivoin kuoppaani, sillä olin käytännössä rakastunut Arthuriin. Ja tiesin, että se oli väärin. Kaikki, mitä tein, oli sitä, mutta en osannut edes kunnolla katua.
Jouluna menimme jälleen Kotikoloon. Aluksin aioin jäädä Tylypahkaan, sillä en ollut varma, halusinko nähdä niin kutsuttua perheonnea, johon minä en ollut osallinen.
Niiden viiden päivän aikana emme saaneet mahdollisuutta olla kahden, mikä harmitti ainakin minua. Olisin kivasti halunnut puhua Arthurin kanssa siitä, mitä me ihan oikeasti olimme tekemässä, mihin me kumpikin oikein pyrimme suhteellamme, sillä nuo kysymykset vaivasivat minua aina vain enemmän.
Tunsin mustasukkaisuutta nähdessäni Arthurin ja Mollyn vierekkäin halaten toisiaan. Yritin kovasti pidätellä kyyneliäni, niin kipeää se teki. Hetken aikaa kirosin itseni alimpaan helvettiin siitä hyvästä, että koskaan olin mennyt mieheen sekaantumaan.
Mitä kauemmin katsoin Arthuria ja Mollya, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että mies rakasti vain vaimoaan. Sen pystyi päättelemään katseista, joita hän loi vaimolleen.
Outoa oli kuitenkin, että Arthur katseli myös minua vähän väliä ja oli koskettamassa minua kun vain tilaisuus tuli. Ei silti, ettenkö itsekin hänelle niin tehnyt kaikista riskeistä huolimatta.
Viikot kuluivat ja muutuin aina vain poissaolevammaksi, josta Harry ja Ron useasti huomauttivat. En miettinyt muuta kuin minua ja Arthuria. Tiesin, että minun oli pakko saada vastauksia ennen kuin sekoaisin täysin. Minun oli pakko saada tietää, oliko mies tosissaan minun kanssani. En halunnut kuulla enää Arthurilta kuinka paljon hän minua rakastaa. Halusin kuulla häneltä, että hän halusi olla vain ja ainoastaan minun kanssani. Periaatteessa tiesin sen mahdottomaksi jo senkin takia, että en halunnut edelleenkään rikkoa perhettä. Mutta silti toivoin että niin tapahtuisi ja jälleen syyllistin itseäni ja alensin itseni kynnysmaton tasalle ajatusteni takia. En tuntenut olevani muuta kuin loinen, joka luikersi perheonnen keskuuteen. Unohdin aivan, että Arthur oli myös se, joka oli vastuussa ja yhtä syyllinen kuin minä.
Tapailumme jatkui aina vain edelleen, enkä saanut vieläkään avattua suutani kysyäkseni missä mentiin. Kaikesta muusta puhuimme, mutta emme meistä kahdesta. Kumpikin yritti välttää sitä puheenaihetta, vaikka ainakin minä olisin halunnut ottaa sen esille.
Henkisesti aloin olla jo hyvin väsynyt. Syyllisyys ja katumus olivat tuttuja tunteita, vaikka rakastinkin Arthuria ja halusin nähdä hänet. Mutta kun näimme, alkoi oravanpyörä, jolle ei näkynyt loppua. Ei hyvää ilman pahaa.
Suhteeni Arthuriin rupesi pikku hiljaa vaikuttamaan myös minun ja Ronin väleihin. Etäännyin hänestä, enkä uskaltanut olla pojan seurassa, jotta en vahingossakaan paljastanut suhdettani hänen isäänsä. Minun oli lopulta pakko alkaa miettiä, kumpi oli tärkeämpi, suhde varattuun mieheen vai ystäväni. Halusin kuitenkin kuulla, mitä Arthur ajatteli asiasta ennen kuin tekisin päätökseni.
Joten eräänä huhtikuun päivänä otin asian esille heti, kun tapasimme Sianpäässä. Olin erittäin hermostunut ja pelkäsin luhistuvani hetkellä minä hyvänsä kaiken paineen alla.
Muistan erittäin hyvin Arthurin ilmeen, kun kerroin kaiken, mikä minua painoi. Se oli sekoitus kiusaantuneisuutta, surumielisyyttä sekä huolta ja katumusta. Katsoessani miehen reaktioita, kun puhuimme, tiesin, että se olin minä, joka hävisi. Se, joka jäisi yksin.
Kuten olin arvannutkin, Arthurilla ei ollut aikomustakaan jättää Mollya. Tunsin oloni hyväksikäytetyksi, sillä mies oli koko ajan tiennyt, mitä tunsin häntä kohtaan. Toki ymmärsin kyllä, ettei kolmenkymmenen vuoden avioliittoa tuosta vain tuhottu, mutta olin sitä mieltä, että Arthurin olisi pitänyt miettiä kaikki tarkemmin, ennen kuin ryhtyi minun kanssani mihinkään. Mutta pystyinkö vaatimaan sitä toiselta, kun en itsekään sitä ollut tehnyt? Meissä kahdessa sattui vain olemaan se ero, että Arthur oli naimissa ja minä en.
Loppu lopuksi minulle ei jäänyt käteen suhteesta Arthuriin muuta kuin suuri syyllisyys ja tunnontuska. En voinut kieltää, ettenkö olisi edelleenkin rakastanut miestä ja ehkä hieman jopa elätellyt toiveita, mutta olin vakaasti päättänyt, etten missään vaiheessa enää, edes vahingossa, eksyisi Arthurin kanssa samoille teille. Olisin muuten jälleen lähtökuopassa. Minun pitäisi vain saada elämäni kasattua uudestaan ja keskittyä kouluun, joka saisi ajatukset hetkeksi aikaa pois mieltä vaivaavista asioista.
Päätin myös, etten menisi Kotikoloon hetkeen aikaan. En ollut valmis kohtaamaan Arthuria tuon kaiken jälkeen. Halusin vain nuolla haavojani rauhassa ja miettiä, mitä tästä kaikesta opin. Toivottavasti edes jotakin.
Arthur PoVHuomasin Hermionen välillä katsovan minua, kun hän oli kesälomalla meidän luonamme. Aluksi se häiritsi minua ja olin hivenen kiusaantunut, koska en ollut tottunut olemaan kenenkään huomion kohteena, varsinkaan nuoren tytön. Mutta jossakin vaiheessa se alkoi lähinnä huvittaa minua, sillä tytöstä paistoi selkeästi kiinnostunut. Enkä minä todellakaan ollut sen näköinen mies, jota naiset katselisivat. Kuitenkin olin kuin en huomaisikaan häntä
Jossakin vaiheessa aloin katsella Hermionea tarkemmin. Oli mielenkiintoista nähdä tytön reaktiot, kun hän huomasi minun katsovan. Se soma puna, joka hänen kasvoilleen nousi, sai minut hymyilemään. En voinut kieltää, etteikö Hermione olisi ollut kaunis ja muutenkin mukava luonteeltaan. Kyllä, häntä oli miellyttävä katsella, minkä takia niin teinkin. Mutta en koskaan ajatellut, että menisin pidemmälle. Olin kuitenkin onnellisesti naimisissa ja Hermione olisi voinut olla ikänsä puolesta tyttäreni. Siksi minun piti olla varovaisempi katseissani.
Huomasin, kuinka Hermione välillä hymyili minulle huomattuaan minun katsovan. Tietenkin hymyilin takaisin, enkä ajatellut siinä olevan mitään pahaa. Totta kai sitä hymyillään toisille. Mutta toisaalta mielessäni tiesin, että eleet voisi ottaa myös flirttinä: useasti vaihdetut katseet ja hymyt. Pääni sisällä nauroin ajatukselle. Minä muka flirttailemassa nuoren tytön kanssa? Tai nuoren naisen enemmänkin. Se oli jo aika kaukaa haettu ajatus, mutta jollakin tapaa tiesin sen kuitenkin olevan totta. Olisinko muuten tehnyt kaiken niin, etteivät muiden epäilykset heränneet?
Minun piti kyllä myöntää itselleni, että Hermione viehätti minua. Hän toi raikkaan tuulahduksen muuten niin rutiiniseen arkeen.
Huomaamattani hakeuduin Hermionen seuraan useammin, sillä halusin vain nähdä hänet. En oikein ymmärtänyt, miksi niin tunsin, mutta arvelin olevani jollakin tasolla kiinnostunut tytöstä. Se tietenkin huolestutti minua, sillä ei ollut kovin hyvä asia, jos minulla vähääkään heräisi tunteita Hermionea kohtaan. Asia olisi ollut aivan eri, jos olisin ollut edes kaksikymmentä vuotta nuorempi ja naimaton.
Mutta silti, minusta tuntui hassulta ollessani Hermionen seurassa. Sellainen mukava kutina vatsanpohjassa, kun hän katsoi minuun.
Huomasin, että tyttö kuitenkin oli paljon hermostuneempi ja arempi seurassani kuin ennen. Mielessäni yritin miettiä syytä siihen ja päässäni käväisi ajatus siitä, että Hermione saattaisi olla ihastunut minuun. Niin koomiselta kuin se mielestäni kuulostikin, vaikutti tyttö aivan sellaiselta. Ja täytyy myöntää, että ajatus siitä sai minut tuntemaan imarrelluksi
Näin Hermionen menevän keittiöön yhtenä iltana ja päätin mennä sinne myös, vaikkei minulla mitään asiaa sinne ollutkaan. Hän oli selin minuun päin, enkä voinut vastustaa kiusausta kulkiessani ohi, vaan hipaisin hänen selkäänsä. En oikeastaan käsittänyt, miksi niin tein, mutta halusin vain koskettaa häntä. Ja tuo pieni hipaisu sai minut haluamaan lisää, vaikka tiesin ajatusteni olevan vääriä. Mutta otin sen vain pienenä viattomana leikkinä, joka piristi kummankin elämää. Tai ainakin minun se piristi, vaikkei se periaatteessa olisi saanut tehdä niin.
Jatkoimme kuitenkin leikkiämme tai paremmin flirttailuamme edelleen. Taas kerran huomaamattani olin ruvennut paljon rohkeammaksi ja pystyin verhoamaan muutamat kosketukset vahingoiksi ja vain minä ja Hermione tiesimme, mistä oli kyse.
Kun katseeni kohtasi hänen ruskeat silmät, tajusin, että tyttö ihan oikeasti halusi minua. Se ei ollut pelkkää leikkiä, pelkkää piristystä. Mutta järkytyin, kun käsitin, että halusin Hermionea myös. Totta kai se oli aivan luonnollista, että mies halusi naista, mutta kun kyseessä ei ollut kuka tahansa, vaan lasteni ystävä, jota en ollut koskaan edes ajatellut muuna kuin perhetuttuna.
Ja nyt yhtäkkiä huomaan, että viaton pikku flirtti muuttui haluksi häntä kohtaan. Vilkaistessa Mollya vierelläni, tunsin pienen syyllisyyden pistoksen. Häntä minun olisi pitänyt haluta, kuten tietenkin myös tein, eikä Hermionea.
Kun muut tekivät lähtöä Kalmanhanaukiolle, ilmoitti Hermione tuntevansa olonsa sairaaksi. Katselin häntä tutkivasti ja hän näytti kaikelta muulta kuin siltä. Ruskeat silmät lähes hehkuivat jännityksestä ja odotuksesta, minkä pystyin hyvin yhdistämään siihen, että minä olin jäämässä Kotikoloon. Loppujen lopuksi en kuitenkaan laittanut vastaan laisinkaan, että hän jäi myös. Tunsin oman olonikin hieman levottomaksi ja minulla oli tunne, että tulisi tapahtumaan jotakin sellaista, mitä ei pitäisi ja mitä luultavasti tulisin katumaan.
Seuraavat tapahtumat menivät kuin olisin ollut unessa. Menin keittiöön Hermionen perässä ja mielihaluni innoittamana suutelin hänen niskaansa. Tunsin, kuinka tyttö jännittyi ja selvästi odotti seuraavaa liikettäni. Halusin vain kertoa Hermionelle kuinka kaunis hän oli ja kuinka olin häntä katsellut. Tosin sekään ei mikään yllätys Hermionelle ollut.
Suutelin häntä ja lopulta päädyimme yläkertaan, jossa sain tuntea hänen alastoman vartalonsa omaani vasten kaikessa kiihkossa ja sillä hetkellä unohdin kaikki järkevät ajatukset päässäni asiasta.
Kun puin päälleni, en halunnut tai oikeastaan en edes kyennyt katsomaan Hermionea saati sitten, että olisin jotakin osannut sanoa.
Päällimmäisenä tuntemaan iski heti syyllisyys, sillä olin pettänyt vaimoani lastemme ystävän kanssa. Mutta silti hassua oli se, etten osannut katua asiaa lainkaan, vaikka syyllisyys painoi. Olimme kumpikin nauttineet ja se tietenkin oli hyvä juttu. Mutta olin kuitenkin huolissani, mitä Hermione tästä kaikesta ajatteli. Vaikka olin itsekkäästi pettänyt Mollya vain, koska kovasti kaipasin vaihtelua puuduttavaan arkeen, en ollut kuitenkaan niin itsekäs, että olisin jättänyt Hermionen huomioimatta.
Tunsin oloni enemmän kuin vaivaantuneeksi, kun olimme kaikki kokoontuneet yhteen. Vieressäni istui vaimoni ja vastapäätä tyttö, jonka kanssa olin häntä pettänyt. Mitä siitä olisi pitänyt ajatella? Mutta en voinut kieltää ettenkö olisi miettinyt, miltä Hermionen vartalo oli tuntunut, vaikka nainen, jota rakastin, istui vieressäni.
Yritin kuitenkin käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka ajatukseni palasivatkin aina parin viikon takaiseen. En voinut lakata ajattelemasta Hermionea. Joka kerta kun näin hänet, läikähti rinnassani lämpö, jota en ollut tuntenut hetkeen aikaan, enkä tiennyt mitä olisin siitä ajatellut.
Tiesin, että muutaman päivän päästä nuoret lähtisivät takaisin kouluun ja jäisimme Mollyn kanssa kahden kesken. Se tuntui hieman masentavalta, sillä he olivat tuoneet taloon paljon elämää ja vaihtelua, eritoten Hermione. Minun oli pakko myöntää itselleni, että tietyllä tapaa olin ihastunut häneen. Hän oli vain niin eloisa ja iloinen ja se sai minutkin hyvälle tuulelle. Totta kai pidin myös hänen ulkonäöstään, mutta en ole koskaan ollut niin pinnallinen, että olisin vain sitä katsonut. Hermionessa oli paljon muutakin, sen olin saanut huomata, nyt kun olin enemmän häneen huomiota kiinnittänyt.
Kun lähtöpäivä koitti, pysyttelin hieman sivussa ja yritin olla näyttämättä pettymystäni siitä, että Hermione lähtisi. Totta kai olin harmistunut, kun omatkin lapset lähtivät, mutta hänen lähtönsä oli ehkä harmittavin.
Siinä vaiheessa kun halasin kaikkia ja oli Hermionen vuoro, olisin toisaalta halunnut jättää sen väliin. Se tuntui vain niin väärältä. Ironista sanoa noin, koska kuitenkin olin kuitenkin tehnyt jotakin sellaista, joka oli paljon pahempaa kuin yksi hali.
Talo tuntui niin hiljaiselta kun jäimme Mollyn kanssa kahden. Oli myös liikaa aikaa miettiä asioita. Nyt vasta syyllisyys Mollyn pettämisestä alkoi kunnolla kaihertaa ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se vaivasi. Mutta silti oli valmis tekemään sen uudestaan. En sen takia, ettenkö olisi rakastanut Mollya vaan siksi, että sain siitä tavallaan jännitystä elämääni. Hassusti sanottu, mutta niin se menee. Kun on ollut melkein kolmekymmentä vuotta naimisissa, ei siinä enää kauheasti yllätyksellisyyttä ole. Siinä luultavasti syy sille, että Hermionen kanssa tapahtui mitä tapahtui.
Lopulta pari viikkoa mietittyäni, lähetin Hermionelle viestiä tapaamisesta. Olihan se aika riskialtista, mutta halusin tavata hänet. Mollylle selitin ratsiasta Tylyahossa, johon varmasti menisi aikaa. Onneksi hän oli jo tottunut siihen, että työt kutsuivat minua välillä jopa yöllä.
Paikka tietenkin oli hankala keksiä tapaamiselle, sillä Hermione tuskin pystyisi lähtemään Tylyahoon. Joten ehdotin paikaksi Tylypahkan vieressä olevan järven rantaa, joka oli suhteellisen rauhallinen ja suojaisa paikka puurykelmän vuoksi.
Odotellessani Hermionea, yritin sulkea pois mielestäni sen, että tämäkin oli väärin. Yritin sulkea pois mielestäni kaiken, mikä liittyi muuhun kuin Hermioneen. Silti pieni ääni takaraivossani muistutti siitä koko ajan.
Lähtiessäni järven rannalta olin pelkkää hymyä. Olin taas nähnyt Hermionen ja saanut tuntea hänen vartalonsa omaani vasten. Vaikka tiesin, että syyllisyys nostaisi pian taas päätään, halusin nauttia hetkestä niin kauan kuin se oli mahdollista. Tiesin sen olevan mahdotonta, kun kömpisin Mollyn viereen sänkyyn ja olisin taas se täydellinen aviomies ja isä.
En ollut varma, olisiko meidän pitänyt puhua, miten jatkaisimme. Jättäisimmekö siihen vai tapaisimmeko vielä. Minä ainakin halusin tavata Hermionen, mutta en tiennyt, halusiko hän sitä. Tosin jos yhtään luotin vaistoihin, tyttö halusi sitä myös, vaikka se olikin väärin kaikkia kohtaan.
En voinut lakata miettimästä Hermionea. Mitä enemmän häntä mietin, sitä voimakkaammiksi tunteeni häntä kohtaan tulivat. Olin kirjaimellisesti kahden tulen välissä. Rakastin Mollya mutta olin uhkaavasti myös rakastumassa Hermioneen, enkä edes tiedä, missä vaiheessa se oli tapahtunut. Kaikki oli käynyt vain niin nopeasti, etten pysynyt enää perässä. Ja minulla oli tunne, että aina vain nopeampaan kuljettiin kohti suuria ongelmia.
Otin tavaksi lähetellä viestejä Hermionelle, joissa kerroin, kuinka paljon häntä kaipasin. Sain vastauksena yleensä samanlaisen viestin. Muutenkin viesteissä vaihdoimme kuulumisia ja muuta sellaista. Molly alkoi jossakin vaiheessa ihmetellä, keneltä noin tiuhaan viestejä tuli. Keksin hätävalheen Taikaministeriöstä, johon hän tyytyi. Molly harvoin kyseli mitään töihini liittyvää. Loppujen lopuksi tein niin, että minun ja Hermionen välinen kirjeenvaihto kulki väliä Taikaministeriö ja Tylypahka, ettei Molly vahingossakaan saanut yhtään viestiä käsiinsä.
Muistin, että seitsemäsluokkalaiset pääsevät lähes joka viikonloppu Tylyahoon, joten sovimme Hermionen kanssa tapaavamme Sianpäässä, josta otimme huoneen saadaksemme olla kahdestaan. Minun alkoi olla aina vain vaikeampaa selittää Mollylle missä olin, sillä tiesin, etteivät ylityöt mene ikuisesti läpi. Mutta pidin Hermionea kuitenkin sen arvoisena.
Kuitenkin jokaisen tapaamisen jälkeen sovimme, ettemme enää tapaisi, mutta se ei onnistunut. Yhä uudelleen ja uudelleen päädyimme Sianpäähän päätöksistämme huolimatta.
Aloin nähdä Hermionesta, kuinka väsynyt hän oli salailuun. Ymmärsin sen kyllä hyvin, koska se verotti omia voimianikin. Eikä asiaan auttanut lisääntyvä syyllisyys suhteen takia. Jos kaikki olisi jäänyt vain yhteen kertaan, olisin ehkä voinut unohtaa ainakin osaksi mitä tapahtui, mutta mitä kauemmin jatkoimme, sitä vaikeammaksi kaikki kävi.
Syyllisyyden lisäksi olin pahoillani Mollyn puolesta. Hän oli yhtä ihana ja rakastettava kuin aina ennenkin mutta siitä huolimatta päädyin Hermionen seuraan.
Olin myös pahoillani Hermionen puolesta, sillä hänestä näkyi selvästi kuinka voimakkaat tunteet hänellä oli minua kohtaan. Olihan minullakin voimakkaita tunteita häntä kohtaan, mutta tiesin, kun tai jos tämä kaikki päättyisi, Hermione oli se, joka jäisi yksin. Minulle jäi vielä vaimo, jota rakastin myös.
Jouluna näin, että Hermione olisi kovasti halunnut tulla seuraani. Hän oli levoton ja hän aikoi koko ajan sanoa jotakin, mutta aina joku tuli paikalle. Olin siitä harmistunut, sillä olisin kovasti halunnut tietää, mitä työllä oli mielessä. Itsekin olisin halunnut jutella Hermionen kanssa, sillä olin sitä mieltä, että meidän oli keksittävä jokin ratkaisu tähän erittäin vaikeaan tilanteeseen.
Huomasin, että Hermionen oli vaikeaa olla seurassamme, varsinkin jos Molly oli paikalla, enkä kyllä yhtään ihmetellyt. Ei minullakaan niin helppoa ollut. Halusin syleillä Hermionea mutta saman halusin tehdä myös Mollylle. Kirjaimellisesti olin kahden naisen loukussa, enkä tiennyt, mitä tehdä. Ainoa mitä tiesin, oli se, että olin itse syypää tilaani. En voinut ketään muuta syyttää, en edes Hermionea.
Viimein uskaltauduin sanomaan Hermionelle, että rakastin häntä. Hermione tiesi, että rakastin myös Mollya ja minun oli pakko alkaa miettiä, mikä olisi ratkaisu tähän hankalaan tilanteeseen. En halunnut kuitenkaan rikkoa perhettämme, mutta en myöskään loukata Hermionea. Mutta tiesin, että jommankumman joutuisin tekemään.
Ymmärsin Hermionen puheista, että hän todella alkoi hermostua päällä olevaan tilanteeseen. Missään vaiheessa hän ei suoraan puhunut, mutta oli helppo lukea rivien välistä se. Näin, että Hermione yritti kovasti kamppailla sen kanssa, mitä tekisi. Me molemmat tiesimme, että teimme väärin ja varsinkin minä, mutta en halunnut hänen syyllistävän itseään siitä. Minä suurimmassa vastuussa olin, ei Hermione.
Mitä enemmän aikaa kului, sitä uupuneemmalta Hermione näytti. Hänen kasvoillaan näkyi yleensä syyllisyys kun hän näki minut. En tiennyt katuiko hän suhdettamme, mutta tiesin, että alkoi olla jo ne hetket käsillä, että meidän pitäisi puhua. Mutta kumpikaan ei uskaltanut ottaa asiaa esille.
Toisaalta halusin lopettaa suhteen, mutta toinen puoli halusi edelleen jatkaa sitä. Vaikka nautin joka hetkestä Hermionen kanssa, syyllisyys painoi aina vain suurempana taakkana harteillani. Se kulutti minua henkisesti paljon. Välillä aina mietin, olisiko ollut järkevintä kertoa Mollylle, mitä olin tehnyt, mutta se olisi tuhonnut samalla, ei vain avioliittoani ja perhettäni vaan myös Hermionen ystävyyden Roniin. Enkä halunnut sitä
Viimein Hermione otti asian esille, joka oli molempia kalvanut jo viikkoja. Kuunnellessani häntä, en voinut olla tuntematta kuin suurta katumusta kaikesta. Ensimmäistä kertaa annoin itseni katua tapahtuneita. Olin hirvittävän pahoillani Hermionen puolesta, sillä tiesin, että tulisin loukkaamaan häntä ja pahasti. Mutta en voinut tuhota avioliittoani. Minun piti ajatella myös lapsiani. Ei ollut kyse pelkästään siitä, mitä minä halusin.
Yritin tehdä Hermionelle selväksi, että myös minulla oli aitoja tunteita häntä kohtaan, mutta minulla oli myös velvollisuuteni. Se oli heikko puolustus sille, mitä tein, mutta puolustus kuitenkin.
Hermione oli vielä nuori, hän tulisi löytämään oman ikäisensä pojan, jonka kanssa hän saisi sen mitä halusi. Minusta tyttö ei sitä luultavasti olisi saanut.
En tiennyt vieläkään, mitä minun olisi suhteesta pitänyt ajatella. Olin nauttinut joka hetkestä Hermionen kanssa, mutta toisaalta toivoin, etten olisi siihen ikinä ryhtynyt, sillä nyt joutuisi elämään ikuisen syyllisyyden kanssa, joka varmasti tulisi esiin aina kun näkisin Hermionen. En koskaan voisi suhtautua häneen luontevasti.
Tuo suhde sai minut ainakin suhtautumaan eri tavalla avioliittooni. Vaikka se olikin jo kaavoihinsa kangistunut eikä romantiikasta tai jännityksestä ollut puhettakaan, alkoi sitä kaikkea tasaisuutta arvostaa.
Oli kuitenkin hyvin selvää, vaikka olisinkin valinnut Hermionen, olisi siinäkin tullut arki vastaan jossakin vaiheessa. Olisi myös ollut erittäin todennäköistä, ettei kukaan olisi hyväksynyt suhdettamme, mitä en olisi edes ihmetellyt. Se olisi ollut suuren luokan skandaali.
Kuitenkin toivoin, ettei Hermione muistellut minua pahalla. En halunnut satuttaa häntä, vaikka niin kävikin. Halusin vain, että jonakin päivänä pystyisimme suhtautumaan luontevasti toisiimme.
