Author: Awy
Title: Olipa kerran myrskyävä meri
Beta: amorito ~<3
Rating: K-11
Genre: Fluff+angst+drama
Pairing: Herra x <3 Herra x
Summary: Ennen kuin poika edes tajusi, hän oli vaistonvaraisesti kauhonut pintaan.
A/N: Tää piti kirjottaa kouluaineena ja innostuin kirjottamaan jotai erilaisempaa kun ystäväki kirjotti. Slashia en viitsinyt laittaa suoranaisesti vaikka slashisti tän ajattelin XD Pelkäsin kai että opettaja lukisi ääneen........
amorito betasi !
Olipa kerran myrskyävä meri
Tuuli ulvoi ja majakan valot lakaisivat myrskyävää merta. Hän kaatui mahalleen veteen hapenpuutteen sumentaessa silmät. Keuhkot tuntuivat rusentuvan kasaan kuin iso käsi murskaisi niitä. Vesi ympäröi hänen kehonsa ja vaatteet vetivät pohjaa kohti. Hänestä tuntui kuin silmät räjähtäisivät tai pullahtaisivat ulos minä hetkenä hyvänsä. Kipu oli sietämätön, tuska täytti koko maailman. Sitten se oli ohi. Hetken hän vain kellui hämmentyneenä kivun äkillisestä poistumisesta veden tuudittavassa sylissä. Hän nosti kädet poskilleen ja ne uppoisivat pehmeisiin viiltoihin. Kidukset?
Tumma, hupun sisään piiloutunut nuori mies harppoi pitkin veden kastelemia, pimeitä katuja. Muutama kulkukissa tonki peltisistä roskakoreista kalakauppiaiden myymiä kaloja, jotka olivat kuuman päivän mittaan pilaantuneet. Harppova mies oli selvästi turhautunut, hänen suunsa vetäytyi viivaksi. Majakan valot viistivät pitkin sataman rantaa, kuten tavallista. Mies istui laiturille ja katseli edessään olevaa venettä, kuitenkaan sitä näkemättä. Hän sulki silmänsä, jotka oli rajattu tummiksi. Laivat pitivät pientä loiskuntaa keinahdellessaan vedessä. Mies - tai pikemminkin poika - laski huppunsa ja sen alta paljastuivat nuoret kasvot, hän oli enintään 16-vuotias, vaikka juonteet otsalla yrittivätkin väittää muuta. Hän oli niin väsynyt satamakaupungin vanhoillisuuteen…
Poika laski jalkansa veteen ja huokaisi. Hetken hän vain istui siinä, aaltojen hyväillessä hänen jalkojaan. Äkkiä hän tunsi kosketuksen vasemmassa jalassaan. Nuorukainen heräsi transsistaan ja valpastui. Eihän meressä pitäisi olla mitään vaarallista! Jokin nykäisi hänen jalkaansa ja oli lähellä, ettei poika luiskahtanut laiturilta veteen. Tuntui kuin ihmiskäsi olisi tarrannut kiinni. Adrenaliini jyskytti pojan suonissa. Hän oli nousemassa jaloilleen, mutta liian myöhään. Kolmas nykäys sai hänet putoamaan puoliksi veteen ja vaikka poika yritti ottaa laiturista kiinni, sen seurauksena laiturin kulma iski häntä vain kivuliaasti silmäkulmaan ja väistämättä hän molskahti veteen. Ennen kuin poika edes tajusi, hän oli vaistonvaraisesti kauhonut pintaan. Vesi keinutti pojan hentoa vartaloa, mutta ei silti aikonut pitää tätä pinnalla, vaan heitteli aaltoja tämän niskaan. Pojan hiukset valuivat entistä pahemmin tämän silmille, liimautuen inhottavasti kasvoihin. Mutta hän ei ajatellut sillä hetkellä hiuksiaan, vaan äskeistä tapahtumaa. Mikä hänet oli repinyt väkipakolla laiturilta alas? Hai se ei voinut olla, koska hän olisi muuten jo kuollut. Pojan mieleen pälkähtivät delfiinit, mutta niilläkään ei ollut käsiä, vaikka viisaita olisivatkin ja hän oli selvästi tuntenut käden jalassaan kiinni.
- Mitä sinä mietit, tumma unelma? Ohut ja hieman käheä, karhea kuin hiekkapaperin syönyt ääni kuiskasi aivan tummahiuksisen pojan takaa.
Tämä pyörähti vaistomaisesti ympäri, mutta vedessä se ei onnistunutkaan yhtä helposti kuin maalla. Poika vetäisi vettä henkeensä ja säikähdyksissään upposi pinnan alle. Hän kolautti taas päänsä johonkin pyrkiessään pintaan; luultavasti se oli laituri. Oli pimeää ja poika ei tiennyt, pitikö silmiään kiinni, vai peittikö laituri kuun valon. Pehmeä ote tarttui tummahiuksista käsivarresta kiinni ja veti tätä kohti itseään. Loputtomalta tuntunut paine keuhkoissa hellitti kun pojan pää nousi pinnalle. Poika veti syvään henkeä, keuhkot tuntuivat kirkuvan ilosta.
- Heti sitä yritetään hukuttautua, kun minä haluaisin tehdä tuttavuutta, pirteä ääni naurahti vierestä, hiekkapaperi tuntui poistuneen äänen suusta ja se oli menettänyt käheyden ja karheuden.
Poika käänsi päätään ja olisi vetäissyt uudelleen vettä henkeensä, ellei toinen olisi ennakoinut tätä, pidellen lujasti kiinni. Tummahiuksisen silmät levisivät järkytyksestä. Häntä piteli kiinni jonkinlainen ihmisen ja kalan risteytys, joka virnuili ilkikurisesti. Pojan katse lipui sinisistä pitkistä hiuksista syvien silmien ja terävien kasvojen kautta laihaan yläruumiiseen ja siitä alaspäin. Siinä missä jalkojen olisi pitänyt olla, oli sinivihreäsävyinen pyrstö, jonka päällä kiiltelivät suomut. Poika värähti inhosta ja kavahti kauemmas pyrstön evien koskettaessa hänen jalkojaan.
- Se on limainen! hän älähti.
Kalaolento pyöräytti silmiään loukkaantuneena.
- Tietysti se on.
Hetken tummahiuksinen poika vain tuijotti toisen syvänsinisiä silmiä, joista katse harhaili väistämättä pyrstöön. Hänen aivonsa eivät suostuneet hyväksymään edessä olevaa näkyä.
- Mikä sä olet? poika sai kysyttyä hämmentyneenä.
Pyrstön omaava olento vastasi ärtyneenä: - Minä tiedän tästä yhtä vähän kuin sinäkin, mutta olin kerran ihminen. Sillä ei mielestäni kuitenkaan ole väliä, mikä on, eikä miksi asiat tapahtuvat, vaan että sopeutuu tämänhetkiseen tilanteeseen ja yrittää olla kärsimättä.
Tämä katsoi poikaan merkitsevästi ja hän tajusi hymähtävänsä. Äkkiä, lainkaan varoittamatta olento roiskaisi pyrstöllään vettä mustahiuksisen päälle. Mustatukkainen kiljaisi veden kastellessa hänet uudelleen. Hän ei ehtinyt katsoa pitkään toisen pyrstön kimallusta kuun valossa, kun sai toistamiseen vesiryöpyn päälleen. Rypyt pojan otsalla silisivät tämän syöksyessä nauraen roiskuttamaan uuden ystävänsä päälle vettä.
Tuokion jälkeen mustatukkaisen täytyi ottaa laiturista kiinni ja hengähtää. Merenolento jäi keinumaan veteen.
- Onko sulla nimeä? huoahtamaan jäänyt poika kysyi äkisti.
- Olen unohtanut nimen, joka minulla oli joskus… toinen vastasi hieman surullisesti.
- Oh… Poika äännähti osaaottavasti.
- Niin, merilevät ovat varmaan sekoittaneet pääni, merenolento naurahti ottaen takaisin pirteytensä ja roiskautti vettä pojan päälle aloittaen vesileikin uudelleen.
***
- Edvard! Mihin sä menet aina, onko sulla joku toinen, jota käyt tapaamassa siellä satamassa? punahiuksinen Iiris kysyi ärtyneenä.
- Oon selittänyt sulle miljoona kertaa sen, kun tapasin vedenolennon, Edvardiksi kutsuttu poika murahti astellessaan Iiriksen ja tämän ystävän vieressä koulusta ulos.
- Älä viitsi jankata tuota samaa juttua, sua luullaan jo hulluksi. Ellet sitten ole jo sitä, Iiris mutisi itsekseen lopun matalammalla äänellä.
Mustaan, väljään t-paitaan ja samanvärisiin housuihin pukeutunut Ed tuhahti ja lähti harppomaan koululta satamalle päin koululaukku olallaan.
- Sillä on ihan varmana joku toinen, Iiriksen paras ystävä kuiskasi tämän korvaan.
- No, tänään me selvitämme sen! Iiris kivahti ja nykäisi ystäväänsä hihasta satamaa kohti.
Satamaan harppova poika jatkoi matkaansa autuaan tietämättömänä perässään kulkevasta tyttöystävästään ja tämän kaverista. Hän kiiruhti sataman toisella laidalla olevalle hiekkarannalle ja hyppi sen reunalla olevilla liukkailla kivillä, päätyen sileälle kalliontasanteelle. Hän kävi sille makaamaan pienesti huokaisten. Aallot löivät kuumalle kalliolle, mutta poikaan ne eivät yltäneet, tämä oli valinnut makuupaikkansa sen verran kaukaa.
- Pääsit sitten perille, Edin sinihiuksinen ystävä totesi sarkastisesti sukeltaessaan veden pinnan läpi.
Tämän kasvoille levisi hymy.
- Moi.
Olento liukui sulavasti kalliolle ja kosketti sormillaan pojan otsaa, silittäen sillä olevat rypyt.
- Koulussa taitaa olla rankkaa, näytät vähän rasittuneelta, tämä virnuili.
Tummahiuksinen naurahti ja otti toisen silittävistä sormista kiinni.
Kauempana sataman rantaan päässyt Iiris katseli järkyttyneenä edessään olevaa näkyä.
- Se on hullu, tyttö sopersi ystävälleen, joka näytti yhtä järkyttyneeltä.
Toinen kuitenkin heräsi nopeammin ja nykäisi Iiristä hihasta. - Tästä tulee kuuma juoru! Tyyppi koskettelee ilmaa ja puhuu itsekseen!
Iiris loi säälivän katseen nyt varmasti entiseen poikaystäväänsä, jonka näki yksin kalliolla. Sitten hän veti kasvoilleen virneen ja lähti juoksemaan ystävänsä perään.
Juoru levisi kuin kulovalkea ja ne vähätkin, jotka eivät olleet karttaneet Ediä vielä, alkoivat nyt pakoilla tätä peloissaan. Ed varmistui pienen kaupungin vanhoillisuudesta ja vaikka toisin olisi ehkä luullut, hän alkoi viettää enemmän aikaansa uuden ystävänsä kanssa. Hän ei välittänyt, vaikka muut ajattelisivat hänen olevan hullu, koska tunsi pitävänsä olostaan merenolennon seurassa.
***
Oli lämmin yö ja tähdet loistivat kirkkaina tummuvalla taivaalla. Edvard makasi makuupussissa kalaolento vieressään vedessä.
- Mua häiritsee, että en voi kutsua sua millään nimellä, Ed sanoi äkkiä haukotellen pienesti.
- Nimet ovat turhia, olento hymähti ja vaihtoi asentoa pyörähtäen meressä.
- Mutta silti. Sulla pitää olla jokin nimi, Ed tokaisi ja jäi miettimään hetkeksi.
- Inspiration! Ed huudahti saaden ystävänsä hätkähtämään.
- Inspiration, sopivan erikoinen sulle ja kuvaava, koska inspiroit mun elämääni, mustatukkainen mumisi.
- Hyvä on sitten… Olento - tai Inspiration - hymähti kuin asia olisi samantekevä hänelle.
Valo, joka loisti Inspirationin silmistä, kertoi kuitenkin, tämän olevan onnellinen. Ed ojensi kätensä maalta halatakseen vedessä kelluvaa ystäväänsä. Inspiration vastasi halaukseen hymyillen nyt avoimesti.
Sataman tyrskyt lakaisivat rannalla halaavaa kaksikkoa yhä uudelleen ja uudelleen.
A/N: Amorito ehdotti et kirjottaisin tähän viel jatkoa ja se olis kyl ihan kivaa koska hahmot kiinnostavat ^^~
