Rakkauden tahrat paperilla, raapaleet 7/7, K11

[Kuurankukka]

Nimi: Rakkauden tahrat paperilla
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Auriga
Paritus: Monia, joka päivälle jotain erilaista
Sanamäärä(t): 200 + 200 + 200 + 300 + 250 + 200 + 200
Tyylilaji: Romance, draama, fluffy jaja angstia
Ikäraja: K11
Haasteet: Topic on perustettu nimenomaan Spurttiraapale II -haasteen 12. kierrokselle.
Vastuunvapaus: Kaikki Rowlingin, paitsi itse sepustamat juonet
A/N: Viikon mittaisella Helsingin reissulla nämä kirjoittelin kun aikaa oli, erittäin kätevästi sain haasteeseen yhdistettyä. Eka kerta kun raapaleita lähden julkaisemaan, joten jälki ei välttämättä ole sitä parasta mahdollista. Lukuiloa siitä huolimatta!

[Kuurankukka]

Paritus: Severus/Hermione
Ikäraja: S
Haaste: FF10 04. Yllätys

Suklaa mikä suklaa

Severus oli katuvainen, hyvin katuvainen.  He olivat Hermionen kanssa taas riidelleet, koska molemmat nyt vain sattuivat olemaan niin ylpeitä ja päättäväisiä, sekä periksiantamattomia.  Hermione ei ollut ottanut hammasharjaansa, eikä mitään muutakaan mukaansa, joten hän luultavasti palaisi. Kuten teki aina.

Mutta hänestä oli tullut muuttunut mies, joka hieman, tai itse asiassa enemmän kuin hieman, häpesi turhan kiivaita sanojaan. Ja viimeisimmän riidan syy nyt vain oli ollut yksi maailman turhimmista.

Anteeksi oli vieläkin vaikea ja harvinainen sana heidän suhteessaan ja aina joskus sitäkin tarvittiin. Koska ääneen hän ei osannut virheitään hyvittää, oli Severus päättänyt hyvittää asioita ostamalla Hermionelle jotain, mistä tiesi tämän pitävän. Kaikki naisethan pitivät suklaasta, eikö niin?

Mutta päästyään Hunajaherttuaan ja sen suklaaosastolle saakka, hän ei tiennyt oliko(olisiko) se tarpeeksi. Hermione ansaitsi kuitenkin parasta ja juuri parhaimman hän itsekin tarvitsi. Vaimentaen epäilyksensä mielestään hän nopeasti nappasi mukaansa sen isoimman ja kalliimman rasian mitä koko liikkeestä löytyi.

Myyjän silmät suorastaan levisivät, kun tämä tunnisti asiakkaan. Tylypahkan pahamaineisin professori ostamassa vaaleanpunaiseen rasiaan kiedottua suklaata, joka oikeastaan oli liian kallista hänelle, joka ei paljoa rahojaan tuhlannut.

Mutta vain paras kelpasi. Ja ennen pitkää juuri siitä suklaasta tuli heidän molempien suosikki. Eikä Severus minään elämänsä päivänä lakannut rakastamasta Hermionen temperamenttia tai heidän pieniä erimielisyyksiään.

[Kuurankukka]

Paritus: Remus/Sirius
Ikäraja: S

Se on vain kaksi viikkoa, rakas

”Remus… Et sinä todella ole niin julma, ethän?” James valitti ja esitti kovasti kärsivää.

”Taidanpa olla. Haluan tavata tätini, ja tiedäthän, nähdä maailmaa”, Remus vastasi.

”Kuutamo, ei joululomasta tule mitään kun ei näe kuinka sinä sammut jo kolmen tonttuviinipaukun jälkeen”, Sirius puolestaan vetosi. Mutta Remuksen päätä ei käännetty, ja loman alkaessa hän hyppäsi junaan, miettien Siriuksen kasvoilla näkynyttä pettymyksen leimaa.

Jo toisena päivänä hän tiesi tehneensä erehdyksen ja tajusi seuraavien kahden viikon olevan pelkkää piinaa ilman muita. Silkkistä ja näkymätöntä kidutusta ilman Siriuksen läsnäoloa.

Tädistä oli tullut vanha ja ikävä nainen, melkein tunnistamaton niiden kuuden vuoden aikana mitä viime tapaamisesta oli kulunut.

Kärsiessään rajatonta ja äänetöntä ikävää kolme ystäväänsä kohtaan hän ahmi mahdottomat määrät salmiakkia ja suklaata. Ja vain tuijotti kapeastaan sängystään Irlannin harmaata taivasta ja tylsää vihreyttä. Ihan erilaista mitä Tylypahkassa, jossa sentään satoi lunta.

Käveltyään, ja käveltyään vielä lisää, Remus löysi itsensä lähikirjaston dekkariosastolta. Hän ihastui jännityskirjallisuuteen pysyvästi, ja sukelsi sukkiaan myöten kiehtovien murhien pyörteisiin.

Mutta miksi teeskennellä, jästiromaanit olivat kuitenkin vain keino pitää hänet edes puolijärjissä puoliksi järjissään siellä ahtaassa harmaudessa.

”Aina oppii jotain uutta, tiesitkös”, hän sanoi Siriukselle palattuaan. Ja hiljaa kuiskaten hän kertoi, että tiesi nyt, että kaksi viikkoa ilman Siriusta oli ollut aivan liikaa.

[Kuurankukka]

Paritus: Fred/George
Ikäraja: S
Varoitukset: insesti

Leijonaa mä metsästän

”Fred, Fred! Nyt minä tiedän, mitä teemme huomenna”, George huudahti innostunut ilme kasvoillaan syöksähtäessään takahuoneeseen kaupan puolelta.

”Teemme varmaan töitä”, Fred sanoi kevyesti virnistäen samalla kun laski sen päivän kassaa.

”Ehei. Kaupassa on jo pitkään mennyt niin hyvin, että meillä on varaa pitää vapaapäivä. Mennään eläintarhaan!”

”Mutta eihän täällä ole eläintarhaa”, Fred mutisi epäuskoissaan.

”Lontoossa on,” vakuutteli George.

Kun eläintarhaan päätettiin lähteä, Fred tunsi olonsa iloiseksi eikä hautonut enää töihin liittyviä murheitaan.

Ja eläintarhaan he todella menivätkin, aurinkoisena tiistaina. Aivan kahdestaan, kaksi velhoa yksin jästien keskellä. Ei käsi kädessä, mutta kuitenkin sanaton yhteys koko ajan välillään.

Eikä Fred olisi vähempää kestänytkään. He olivat toistensa puolikkaat, tyhjiä ilman toista osastaan. Täysin erottamattomat, melkein kuin kaksi yhdessä kehossa, henkiveljekset.

He kiersivät siellä täällä katsomassa saukot, kamelit, käärmeet, kotkat, paviaanit, tiikerit ja aivan erityisesti leijonat. Leijona-aitauksen luona veli kosketti reittä, hipaisten, pidempään. Eikä se haitannut yhtään, se että tiesi tarkalleen mitä Georgen teki mieli.

Suudelma lämmitti kylkiluiden alla. Tuntui juuri heille oikealta antaa ihmisille jotain muutakin katsottavaa kuin parit leijonanpennut. Fred tarvitsi Georgea, George häntä. Elämän yksi perusfaktoista, eikä mitään muuta tarvittukaan.

Todellisen leijonan, kultapunaisen rohkelikon Fred halusi. Nautiskellessaan päärynän makua veljensä huulilta vessankoppien takana, hän tunsi, ja tiesikin, olevansa oikeassa paikassa.

[Kuurankukka]

Paritus: Lily/James, Lily/Severus
Ikäraja: S
Haaste: FF10 08. Sanat

Pelkkää museokamaa

Lily oli surullinen, ikävystynyt ja vielä enemmän ikävissään. Tuntui oudolta, tyhjältä kun James ei ollut jakamassa vuodetta hänen kanssaan. Päivät matelivat nöyrästi eteenpäin, ja ohimennen Lily huomasi laihtuneensa ja olevansa kalpeampi kuin aiemmin. Kaikki oli niin hiljaista ja harmaata ilman rakasta aviomiestä.

James olisi kaksi viikkoa jollain kaukaisella, tärkeällä työmatkallaan aivan Romanian korpimetsissä saakka. Mielen pimeämpi puoli kuiskutteli, mutta niitä ääniä Lily osasi olla kuulematta. Tietenkin James palaisi, miksi hän ei tulisi takaisin?

Kunnes sitten toisena nimettömänä, sumuisena tiistaina Lily sai ajatuksen. Hänhän voisi tavata Severuksen, ensimmäisen todellisen ystävänsä. Nyt kun ajatteli, hänellä oli myös luihuispoikaa melkoinen ikävä.

Hetkeksi kynänterä pysähtyi, ja hän jäi tutkimaan ajatusta tarkemmin päänsä sisällä.  Tavatako toinen vai ei? Jos hän olisi tavannut Severusta useammin, hän olisi tiennyt toisen muuttuneen eikä olisi edes harkinnut kirjeen kirjoittamista. Mutta Lily ei tiennyt, ja lähetti pöllönsä matkaan.

Niin he tapasivat jo seuraavana päivänä, vähän alkukankeina, mutta silti vielä ystävinä. He kaksi vanhaa ystävää, jo kauan sitten menneisyydessä kohdannutta kävivät kahvilassa, puistossa keskustelemassa maailmojensa menosta ja erityisesti museossa.

Jo ennen museoon menoa Lily oli huomannut etäisyyttä, turhaa jännitettä ja liian pitkää hiljaisuutta, mutta niistä he eivät puhuneet. Hän tahtoi vain kaiken olevan niin kuin ennen vanhaan, kun heidän välillään ei ollut ketään muita. Ainakin hän yritti sitä kovasti.

”Harkitsin pitkän aikaa itsemurhaa. Sitten tajusin sellaisen olevan aika säälittävää”, Severus tunnusti kuin ohimennen, eikä Lily osannut kuin hikoilla kylmiä pisaroita otsalleen.

Sitten, sisäänkäyntien kohdalla, mustahiuksinen sanoi sen pahimman, edelleen niin petollisen tyynenä. Tahtoen sillä hetkellä täysin tietoisosena teoistaan satuttaa Lilyä aivan yhtä kipeästi, mitä tämä oli häntä satuttanut.

”Museo oli oikein hyvä paikka käydä. Sillä sitä sinä enää minulle olet, pelkkää historiaa, helvetin pakoilua, jonka haluan ja aion unohtaa. Hyvästi Lily.”
 
Se sattui, sattui niin kovin kipeästi, mutta onneksi oli sentään Remus, jonka lohtu oli kömpelöä, mutta silti se teki hyvää.

[Kuurankukka]

Paritus: Ginny/Luna
Ikäraja: S

Vihreällä vaunulla taivaisiin saakka

”Se tekee 30 puntaa, kiitos”, lipunmyyjä sanoi ja Ginny ojensi tälle tarvittavat rahat, maksaen samalla myös Lunan lipun. Tytöt saivat vihreät rannekkeet käteensä ja hymyilivät molemmat.

Oli Lunan syntymäpäivä, ja Ginny oli päättänyt ilahduttaa ystäväänsä. Vaikkei rahaa oikeasti ollut huvipuistokäynteihin, hän kuitenkin käytti ne aivan mielellään Lunaan. Mihinkään syötävään ei ollut varaa, mutta Luna ei välittänyt, sillä hän piti paljon enemmän teestä ja pikkuleivistä kuin limsoista.

Korpinkynnen tyttö tanssahteli riemukkain askelkuvioin ihmisjoukkojen keskellä ja veti Ginnyn mukanaan jokaiseen laitteeseen. Kerran rohkelikon oli pakko rynnätä vessaan oksentamaan, ja sillekin Luna vain nauroi.

Tikkarin ostettuaan tämä painoi poskelle märän sokerisuukon. Saman myös huulille, kahdesti. Eikä kukaan oikeastaan edes huomannut, tai ehkeivät vain halunneet nähdä. Parempi niin, tuntui hyvältä olla kahdestaan näkymättöminä muille.

Maailmanpyörään he menivät viimeisenä. Se oli riemusta meluisan päivän, parin suukon ja sokerihurmoksien päätös. Jono oli pitkä, mutta he odottivat.
Lopulta vihreä vaunu pysähtyi ja he nousivat kyytiin. Kierroksen huipulla Luna levitti kätensä siiviksi, ja huulilta syöksyi ulos kimeä naurunkikatus. Ginny ei nauranut ääneen, mutta oli silti iloinen.

Toisella kierroksella he tarttuivat toisiaan kädestä, rohkelikko pitäen tiukasti kiinni, tuntien Lunan käden linnunluut oman kätensä alla. Niin hennot, aivan kuin tyttö itsekin. Voisi helposti murskata, mutta ei Ginny sitä halunnut. Ei koskaan.

Lunan vaaleat hiukset liehuivat, ja usein niin usvaiset silmät olivat nyt täysin kirkkaat. Kauniit. Heidän yhdessäolossaan oli jotain jotakin merkillistä, mutta hyvää. Ystävyys laajentuneella mittakaavalla, kuva heistä kahdesta.

Ja vasta illalla Ginny löysi laukustaan Lunan taitteleman paperijoutsenen, jonka siiven alla luki vinosti kiemurtaen ja kaartaen: ”Vihreä on nyt lempivärini.”

[Kuurankukka]

Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: S

Mitä Potter maalaisi?

Harry ei tajunnut Dracoa, ei sitten millään. Ainakaan kokonaan, mutta se olikin parasta. Aina piti olla jotakin salaperäistä ja tutkittavaa, perehtymistä toiseen.

Ulkona satoi ja myrskysi, rajusti. Tuuli ulvahteli nurkissa, koputteli näkymättömin sormin ikkunoita. Mutta sen sijaan että he olisivat kuluttaneet päivänsä lämpimästi peittojen alla, Draco oli raahannut hänet Irvetan viereen ilmestyneeseen taidenäyttelyyn.

Ei hän itse tajunnut tauluista tai niiden tekemisestä mitään, toisin kuin Draco, joka tuntui tietävän jokaisesta maalauksesta jotakin. Harry käveli ja käveli, laahusti poikaystävänsä perässä kädet tiukasti taskujen uumenissa, näyttäen etäisesti kiinnostuneelta, vaikkei jälkeenpäin mitään muistanutkaan.

”Puhdasverinen velho ei ole mitään, jollei tunnista tauluja toisistaan”, Draco perusteli virnistäen ja jatkoi maalausten tuijottamista kirkkain silmin.

Näyttelyssä oli muitakin, noitia ja velhoja, eikä Harryn ollut ollenkaan vaikea tuntea katseita selässä. Velhomaailman yhdet kiistanalaisimmista henkilöistä taidenäyttelyssä: juorulehtien päivän pelastus. Luulisi että sellaiseen tottuisi ajan kanssa, mutta ei Harry tottunut.

Hän pakeni lopulta läheiseen puistoon odottamaan, ja viimein Dracokin tuli ulos, tyytyväinen hymähdys huulillaan. Myöhemmin, useiden tunninpätkien mentyä, Harry käänsi itsensä kyljelleen ja katseli ahnaasti Dracoa.

”Tiedätkös, jos saisin itse valita, minusta tulisi taidemaalari. Silloin muutkin näkisivät kuinka upea olet alasti."

”Muuten hyvä, Potter, mutta olet surkea maalaamaan.”

”Niin, mutta voin aina mennä kurssille opettelemaan.”

”Kuinka Malfoy maalataan alasti?”

”Totta kai!”

[Kuurankukka]

Paritus: Sirius/Severus
Ikäraja: K11
Haaste: FF10 02. Sirpale

Sormukseen talletan hyvästit

Severus oli pelkkää kylkiluiden ja rintalastan alla kytevää salaisuutta. Sirius tunsi tuon salaisuuden myös, salaisuuden, jota usein rakkaudeksi kutsuttiin. Sitä samaa salaisuutta hän itsekin kannatteli, varoen kertomasta muille. Salaisuutta olivat rajut suudelmat, Sirius painamassa luihuispoikaa tiiliseinää vasten, yhdessä poltetun tupakan jämät ja hankaavat lakanat. Mutta rakkaus oli salaisuuksista suurin, eikä sitä tarvinnut ääneen sanoa. Outolintuja he olivat, mustia siipirikkoja toinen toisilleen, tuntemattomia ulottuvuuksia, pelkojakin.

Severus ymmärsi miksei Sirius halunnut palata kotiinsa. Ja samaan aikaan James hehkutti huispauksestaan, sekä rakkaasta Lilystään.

Salaisuus sai Siriuksen juopumaan onnesta, mutta samalla myös onnettomuudesta. Ei Severus ollut helppo, eihän hänkään.

”Hei Ruikuli, oletko retkahtanut johonkin kun näytät tuolta?” Se oli kulissia, kestäväksi luultua. Mutta silti nopeasti romahtavaa. Tarvittiin vain hippu uteliaisuutta Jamesilta, niin koko kelmijoukko tiesi.

Hänet jätettiin yksin, yksin kehnon viiniin ja vanhan tupakan, tekemättömien läksyjen kanssa. Severus tuli pyytämättä, löysi hänet ensimmäisenä sekavissa tunteissa rypevänä. Kaivoi taskustaan jotain, se oli sormus.

”Sinulle”, Severus sanoi ja käveli pois, yhä vain kauemmaksi hänestä. Sanoen äänettömästi hyvästi.

Sirius sai ystävänsä takaisin, vaikkakin kovin hinnoin. Hopeisesta sormuksesta hän teki kaulaketjun itselleen, ja mietti tulisiko Severus sitä vielä joskus takaisin pyytämään. Ei tullut, sormus salaisuuksineen seurasi häntä hautakunnaille, maan alle asti.

Heidän lankansa katkaistiin, molempien maailmat hajosivat sirpaleiksi.

[Scork]

Oww, näistä jokainen oli ihania Olit hyvin tehnyt ne, ja kaikki olivat saman tasoisia ikärajaltaan (hyvä juttu.)
Kirjoitusvirheitä tai mitään sellaisia en huomannut. Oli mukavaa luettavaa. Suosikkini olivat H/D ja F/G.

[flehi]

Olen uskollinen raapaleiden ystävä ja olinkin jo etsiskellyt vähänaikaa sopivan kevyttä luettavaa kahvipöytään. Sitten löysin nämä kaverit kommenttikampanjasta ja rohmusin heti itselleni. Muah (kaikki mun kommentit alkaa ihme mölinällä...)
Aijon kommentoida nyt kaikkia yhteisesti, koska kaikissa raapaleissa oli jollain tavalla jotain niin yhteistä ja samaa, että hahmomuutoksilla ne olisivat voineet olla otteita kokonaisesta ficistä, mutta samalla ne olivat kaikki ihan erilaisia omia itsejään.

Joukosta lytyi sellaisia mukavia paritushelmiä kuten Sirius/ Severus ja Ginny/ Luna joihin ainakaan itse en ainakaan ole kovin monesti törmännyt. Ehkä sen takia tykästyinkin kaikkein eniten tuohon vikaan yksilöön. Alkupuolen raapaleissa (erityisesti ekassa) oli pari pilkutukseltaan ja pistekohtien puolesta outoja lauseita. Esimerkkinä vaikka nämä

...muuttunut mies, joka hieman, itse asiassa enemmän kuin hieman, häpesi turhan kiivaita sanojaan. Ja riidan syy...

sekä

Anteeksi oli vieläkin vaikea ja harvinainen sana heidän suhteensa, ja aina joskus sitäkin sanaa tarvittiin.

Ekassa kohdassa ajatusviivojen käyttö, tai merkit kuten ; : olisivat sopineet ehkä pilkkuja paremmin. Erästä suomalaista kirjailijaa kuitenkin lainaten jokainen vastaa omista pilkuistaan. Toisesta taas sen verran, että yleensä ja -sanaa ennen ei käytetä pilkkua missään tilanteessa. Ajatusviivaa? Mutta olisi taas ehkä sopinut paremmin... jokainen kuitenkin vastaa omista pilkuistaan, minä vaan tykkään raiskata pilkkuparkoja :')

Kovin onnistuneita nämä raapaleet kuitenkin olivat. Tykkäsin kerrontatyylistäsi. Se ei jättäny kovinkaan kylmäksi ja toi esiin kaiken tarvittavan kiertelemättä. Joissain kohdissa pelkistettyä tekstiä oli mukavan helppo lukea, kuin suoraa ajatuksen virtaa. Harry ja Malfoy pistivät hihittämään, Sirius ja Severus virnistelemään ilkeästi sekä Fred ja George hymyilemään hölmösti. Hölmö rakkaus on selvästi suosittu aihe nykyään ja olen varsin yllättynyt miten mukava sitä onkaan lukea, vaikken fluffyn ystävä yleensä olekkaan.

Kuvailu oli luontevaa ja dialogikin pyöri sopivaa, vaikka puheissa pari pilkkua oli väärässä kohdassa lausetta. Ihan pieniä lyöntivirheitä vain. Eivät onneksi haitanneet ollenkaan lukemista. Näistä pikkuisista tuli hyvä fiilis ja lepponen tunnelma. Otsikot oli myös hauskasti keksitty. Kiitoksia näistä, tykkäilin kovasti.

Lide kiittää ja kumartaa.

[Beelsebutt]

Karmaterttua keräämässä \o/

Suklaa mikä suklaa
Hmm. Mä en sano, että Severus on OoC tässä, koska ei canon meille kerro, millainen Severus on kahdenkesken tai yleensäkään ollessaan suhteessa. Ajattelin tosin ensin, että ehkä Severus olisi mennyt jonnekin muualle asioimaan kuin paikkaan, jossa hänet tunnistetaan varmasti. Mutta sitten aloin miettiä, että niinköhän sittenkään? Ehkäpä Severus ei joko asiaan kiinnittänyt huomiota tai sitten ajatteli, että paskat muista. Hän menee minne haluaa Tykkään tuosta, kun Severus tunnistaa itsestään ja käytöksestään vikoja Ja sen, että hammasharjan jääminen on palaamisen merkki, aww <3 Tuossa toisessa kappaleessa käytetty "hänestä" tuo sekavan fiiliksen, koska viimeisin nimeltä mainittu on Hermione. Muutenhan teksti on vallan virheetöntä ja sujuvaa lukea \o/

Se on vain kaksi viikkoa, rakas
Aww, tää oli söppeli Tavallaan koko raapaleen matka kaikkea muuta ja sitten siirappipommi lopussa <3 Suklaata ja salmiakkia : D ja dekkareita : DD Mun Remus lukee aina rakkausromaaneja, usein ranskaksi Haa, bongasin vihreen: "Ihan erilaista mitä Tylypahkassa" <- murretta, oikeasti menisi: "Ihan erilaista kuin Tylypahkassa"

Leijonaa mä metsästän
Ahhaa, raapaleen nimi on aivan valtavan ihana, alkoi heti soida päässä Fröbelit Kivasti ja kevyesti tuotu rohkelikkoteema mukaan ja sekoitettu eläintarhavisiittiin Ja ah, "suudelma lämmitti kylkiluiden alla" <333 Mut pitäiskö tän: "melkein kuin kaksi yhdessä kehossa" kuitenkin olla: "melkein kuin yksi kahdessa kehossa"? o.0

Pelkkää museokamaa
Hmm. Luihuispoika pikkasen särähti korvaan, koska jos Lily on jo naikussa, niin eikös ne oo jo suhteellisen aikuisia? Toisaalta, jos on tuntenut Severuksen 10-vuotiaana, kolopolvisena jolppina, ehkä se pysyy aina poikana, oli fyysistä ikää miten paljon tahansa Mutta ohhoh. Olipas Severus jyrkkä :E No, ymmärtäähän sen. Tässä oli taas silleen jännästi ohitettu varsinainen tapahtuma parilla sanalla, lauseella kovan pohjustuksen jälkeen. Sellainen vähän maton jalat alta repäisevä efekti tulee tälleen, jännä Niin ja: tietoisosena -> tietoisena

Vihreällä vaunulla taivaisiin saakka
Pointsit heti paritukselle! Aww. Tiäks, olin tuossa vihreän vaunun kohdalla, että "eikös ne rannekkeet olleet vihreät?" ja sitten lopussa huomasin, että olihan ne Mahtava termi: "Ystävyys laajentuneella mittakaavalla" <3

Mitä Potter maalaisi?
Harry tuossa alussa kiteyttää sen Suuren Totuuden, että suhteessa ei tarvi kertoa kaikkea menneisyydestä aivan heti, ei purkaa itseään esille kokonaan. Ei heti, koska viivästyksellä se on kivempaa — tai jotain sinnepäin Lollaus tuolle lopulle x) Ja joo, huraa sille, että muu maailma oli otettu mukaan raapaleeseen. Harry ei varmasti voi kävellä, ainakaan kovin pian sodan loppumisen jälkeen, julkisuudessa ilman, että häntä huomattaisiin. Ja pointsit siitäkin, ettei Harry yhtäkkiä hogannut, että "hei, näähän olikin kivoja!" vaan piti oman päänsä ja läks pihalle odotteleen

Sormukseen talletan hyvästit
Uij, mikä paritus! Eka kappale on aivan tautisen vahva, tää raapale ryykäsi suoraan ykköseksi koko kokoelmasta heti kylkiluiden ja rintalastan ansiosta \o/ Mutta muutenkin erityisesti tossa ekassa kpl:ssa on vaikuttavia sanoja, kuten hankaavat lakanat, outolinnut <333 Nam! Mutta yhyy, ei se nyt noin voi loppua


Joka tapauksessa, angstisesta, suun mutruun vetävästä lopetuksesta huolimatta: kiitos!
-B