// Alaotsikko: Narcissa, angst&deathfic, K-13
Nimi: Epätoivoisten sielujen paratiisiKirjoittaja: Sleepless
Ikäraja: K-11
Varoitukset: itsetuhoisuus
Genre: Angst, deathfic
Disclaimer: Rowlingin omaa.
Summary: Narcissa on jäänyt epätoivonsa vangiksi.
"Ja silti peilistä häntä katsoi kaunis, arvonsa tunteva nainen, joka seisoisi loppuun asti omilla jaloillaan, aina siihen saakka kunnes ne pettäisivät." A/N: En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut Narcissasta, ja tälläistä tekstiä syntyi tällä kertaa. (Tarkemmin ajateltuna en ole koskaan kirjoittanut yhdestäkään Pottereiden naishahmosta, Lunaa lukuunottamatta.) Kommentteja, kaikenlaisia, kaipailisin.
***
Narcissa veti puisen, mutta virheettömän valkoiseksi maalatun laatikon auki ja otti sieltä hivenen vapisevin käsin pyöreän, kultaisen käsipeilin. Nainen kohotti leukaansa ja tarkasteli kasvojaan, kuljetti tummanpunaiseksi maalattua sormenkynttään hitaasti pitkin leukansa kaarta ja poskipäitä. Narcissa oli kaunis nainen. Hän oli liian vanha ollakseen raikkaan tuikkivasilmäinen ja ripsiään räpsyttelevä kaunotar, eivätkä hänen poskensa enää hehkuneet nuoruuden intoa, mutta hänen olemuksessaan oli nykyisin arvokkuutta, joka häivytti kaikki virheet naisen ulkonäössä. Hiukset olivat vaaleat ja valuivat pitkinä puoleenselkään, ne olivat Narcissan kauneuden alku ja juuri. Alusta alkaen häntä oli ihasteltu hänen hiustensa tähden; kapea vyötärö, pitkät sääret ja kauniit kasvot unohtuivat hopeanhohtoisiksikin sanottujen hiusten loisteessa. Ne eivät milloinkaan menettäneet hohdettaan, eivät edes silloin, kun kaikki muu niiden kantajassa oli jo aikapäiviä sitten kadonnut, sammunut kuin kevyt henkäys olisi käynyt kynttilän yli.
Narcissa oli ehostanut kasvonsa lähes täydellisiksi, särkymättömiksi. Sinisiä silmiä korostivat tummat rajaukset ja ripset kaartuivat pitkinä varjoina intensiivisen katseen ylle. Huulet oli maalattu punaisiksi, hehkuviksi. Meikki korosti naisen kauneutta ja peitti jopa silmien ympärille kerääntyneet viivat, jotka kertoivat omaa tarinaansa siitä, mitä ne silmät olivat nähneet ja kokeneet. Mutta kalpeuden Narcissa oli jättänyt kasvoilleen, hän ei ollut sivellyt poskiinsa punaa tai nipistellyt niitä saadakseen ne hohkaamaan tervettä väriä, niin kuin joskus nuorempana. Hän antoi kasvojensa jäädä sellaisiksi, ainoastaan kivun ja turtumuksen värittämiksi.
Narcissa nousi hitaasti kampauspöytänsä ääreltä ja asteli huoneen perälle, missä sijaitsi oudoin kiemuroin koristeltu kokovartalopeili. Hän tutkisteli itseään makuuhuoneeseen asetettujen kynttilöiden utuisessa valossa. Vihreä leninki korosti hänen hienostunutta vartaloaan, helmat laskeutuivat kauniisti ja korsetinnyörit kiristivät valmiiksi hoikan uuman entistäkin kapeammaksi. Narcissa tiesi olevansa liian laiha, liian hento. Luut työntyivät esiin hänen lantioltaan, nilkoistaan ja ranteistaan; solisluiden kuopat syvenivät päivä päivältä, eikä Narcissa muistanut, milloin hänen poskensa olisivat olleet yhtä kuopalla. Ja silti peilistä häntä katsoi kaunis, arvonsa tunteva nainen, joka seisoisi loppuun asti omilla jaloillaan, aina siihen saakka kunnes ne pettäisivät.
Narcissa katsahti ikkunasta ulos. Taivas oli luonnottoman sininen; naisen silmiä särki, kun hän kohtasi päivänvalon kirkkauden. Hän tiesi haluavansa odottaa vielä muutamia tunteja. Niin kauan, kunnes aurinko laskisi, kunnes pimeys nielisi kaiken.
Lucius saapuisi kotiinsa yömyöhään. Narcissan sydäntä kirveli; kuin joku olisi valuttanut sitruunaa hänen haavoihinsa. Lucius ei ollut hyvä mies. Hän oli kylmä ja kankea, kuin susi, joka kerran palelluttuaan ei enää osaa pysytellä lämpimänä, vaan kasvattaa itselleen turkin, jonka läpi eivät pääse kylmyys tai viima. Lucius oli kaikkea, eikä kuitenkaan mitään. Hänen vaaleat, mustalla nauhalla solmitut hiuksensa, kuninkaalliset piirteensä ja jyrkät sanansa tekivät hänestä joidenkin mielestä komean ja ihailtavan, mutta Narcissaa se kaikki iljetti. Ensin hän oli uskotellut itselleen rakastavansa miestään, olevansa kaiken tämän erikoiskohtelun ja ihailun arvoinen. Myöhemmin, vuosien kuluessa, Dracon synnyttyä, Luciuksen lahjat ja romanttisuus vaihtuivat selittämättömään välinpitämättömyyteen, kuin joku olisi nostanut naamion miehen kasvoille. Kaikki entinen unohtui, mutta Narcissan sydän ei särkynyt. Sillä hän ei ollut koskaan todella rakastanut Luciusta, eikä sellainen sydän, jossa ei ole sijaa tunteille, voi särkyä.
Oli ollut hetkiä, joina Narcissa oli vihannut miestään syvästi ja katkerasti, mutta nykyisin hän ei enää osannut tuntea kuin väsynyttä sääliä miestään kohtaan, joka ei ollut koskaan osannut tehdä oikeita siirtoja elämässään. Oli julmaa, että Lucius luultavasti kuolisi ymmärtämättä, mikä elämässä todella oli tärkeää. Hän kuolisi, hänet haudattaisiin loisteliaasti ja ikuisella kunnioituksella, mutta kuinka moni todella arvosti Luciusta niiden korusanojen takana? Ei yksikään.
Niin, Narcissa sääli miestään, mutta tiesi, ettei voisi pelastaa tätä. Liian kauan aikaa oli jo kulunut. Aivan liian kauan siitä, kun Lucius vielä oli ollut saavutettavissa. Nyt oli liian myöhäistä.
Narcissa ei ollut voinut pelastaa miestään, mutta se, ettei hän ollut onnistunut pelastamaan poikaansa, satutti häntä eniten. Draco oli hänelle niin rakas. Ainoa ihminen maailmassa, jota Narcissa rakasti puhtaasti ja vilpittömästi, koko sydämestään. Lucius oli myynyt sydämensä Voldemortille, mutta Narcissa ei koskaan. Hänen sydämessään ja ajatuksissaan oli ollut aina tilaa vain yhdelle; hänen rakkaalle pojalleen. Kauniille, suloiselle Dracolle, jonka lapsuus oli ollut Narcissan elämän onnellisinta aikaa.
Varjot väistyivät hetkeksi Narcissan kasvoilta, kun hän hymyili muistellessaan kaikkia niitä kultaisia päiviä. Dracon jalanjälkiä kuumalla hiekkarannalla, kömpelöin käsin piirrettyjä maalauksia, joita hän oli esitellyt äidilleen, kasvot loistaen kirkkaammin kuin tuhat aurinkoa. Viileitä iltoja, joina he olivat istuneet sylityksin nurmikolla ja katselleet puutarhaan. ”Katso äiti, nuo ruusut aivan säihkyvät!”, oli Draco sanonut, ja Narcissa oli nauranut, puristanut poikansa tiukasti itseään vasten. ”Sinä olet niitä kaikkia säihkyvämpi, kultaseni.”
Niitä hetkiä ei edes Luciuksen varjo ollut voinut pimentää. Ei Voldemort, eivät Kuolonsyöjät, ei synkkenevän maailman kuristava silmukka. Narcissalla oli ollut jotain, joka piti hänet ehjänä, rakastavana. Hänellä oli ollut Draco.
Oli ollut yhtä tuskaa nähdä oman poikansa kärsivän. Jokainen päivä sen jälkeen, kun Draco oli saanut tehtävän, oli Narcissan elämä ollut selviytymistaistelua, jatkuvaa pyristelyä ulos vankilastaan, kartanosta, johon Lucius oli hänen sulkenut. Hänet oli suljettu pois ulkomaailmasta, jätetty yksin riutumaan pelon ja surun kourissa. Jo kuuden kuukauden ajan hän oli herännyt sängystään siihen kirvelevään, rinnan ympärille puristuneeseen tunteeseen,
minun poikani on tuolla aivan yksin, hän saattaa kuolla enkä minä voi auttaa häntä. Narcissan viha Luciusta kohtaa leimahti uudelleen liekkeihin, ja viimeisenä, epätoivoisena keinonaan hän karkasi Severuksen luo, anomaan apua. Pelko Dracosta sai hänet nöyräksi, hän oli valmis tekemään mitä tahansa poikansa puolesta. Mutta se ei ollut riittänyt, mikään ei ollut riittänyt.
**
Oli aika. Taivas ulkona oli alkanut tummeta, aurinko kerätä säteitään pois maailman nurkista ja koloista. Se keräsi ne yhteen, yhteiseksi, valtavaksi valopalloksi ja laskeutuessaan nukkumaan se vangitsi katseet punertavalla loistollaan, joka ei milloinkaan sammuisi. Ja vaikka Narcissa oli uskotellut itselleen muuta, hän oli aina rakastanut aurinkoa. Enemmän kuin kuuta, enemmän kuin pimeyttä.
Narcissa asteli uudestaan kampauspöytänsä luo, avasi laatikon ja paljasti sen kätköistä pienen, mustan kristallipullon. Myrkyn, jota hän oli säilyttänyt itseään varten. Myrkyn, joka lopulta vapauttaisi hänet. Hän oli viivytellyt, karttanut, yrittänyt unohtaa. Mutta siellä se aina oli odottanut häntä, odottanut tätä hetkeä. Ja nyt Narcissa oli valmis kuolemaan. Hän oli enemmän kuin valmis, hän janosi sitä.
Narcissa tiesi, että jos Draco selviäisi, tämä oppisi elämään ilman äitiään. Ja jos ei selviäisi, Narcissa joisi myrkyn silmänräpäyksessä.
Mutta yhtä kaikki, hän oli väsynyt. Aivan liian väsynyt.
Viimeisenä Narcissa laittoi Dracolle kirjoittamansa kirjeen kampauspöytänsä alimmaiseen laatikkoon. Hän tiesi, että vain Draco voisi löytää sen. Hän oli varmistanut asian. Luciukselle hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
Narcissa laskeutui varovasti suurelle katosvuoteelleen makaamaan. Hän oli asetellut sängylle punaisten ruusujen terälehtiä, sillä hän rakasti ruusujen tuoksua. Hän halusi nukahtaa niiden tuoksuun. Vihreän leninkinsä Narcissa oli vaihtanut vaaleaan silkkimekkoon, sillä se oli hänen vanhin mekkonsa. Se oli muisto hänen nuoruutensa ajoilta, muisto kesästä ja onnellisuudesta.
Kaikki oli valmista. Narcissa huokaisi syvään, katseli vastapäistä seinää, jolla laskevan auringon säteet kisailivat, ja kuunteli hengitystään, keuhkojensa tasaista nousua ja laskua. Kaikki olisi kohta hyvin. Silti kyyneleet valuivat Narcissan silmistä, tahrasivat valkoiset tyynyt, eikä hän tiennyt miksi. Pelkäsikö hän sittenkin kuolemaa?
Vain hieman tärisevin käsin Narcissa avasi mustan pullon korkin. Hän tiesi, että piti käsissään elämänsä viimeistä, ohutta oljenkortta, eikä hän epäröinyt tarttua siihen. Narcissa kohotti pullon huulilleen ja antoi myrkyn valua suuhunsa; se poltti ja kirveli, mutta hän tiesi, ettei sitä kestäisi kauan.
Kun myrkky alkoi vaikuttaa ja huone Narcissan silmissä sumentua, hän hymyili ja toivotti kuoleman tervetulleeksi. Hän ei ollut yksin, hän oli pääsemässä vapaaksi. Sulkiessaan jo sokeutuneet silmänsä Narcissa kuvitteli mielessään Dracon, enkelikiharaisen poikansa, jonka kanssa hän vielä joskus leikkisi vihreässä puutarhassa auringon alla.
Kun sydämen syke hidastui ja lopulta pysähtyi, ei onnellisuus Narcissan kasvojen juonteissa ollut enää teeskentelyä.
**
A/N: Kommentteja? (Poistin omasta mielestänikin erittäin kamalan loppulauseen tästä ficistä, se tuntui minusta irralliselta ja tämä on mielestäni nyt parempi näin.)
