Alaotsikko: Grindelwaldit, angst, drama, perheväkivaltaa ja kiroilua
Nimi: Kasvattajan taakka
Kirjoittaja: Taki
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Gellert Grindelwald ja vanhemmat
Tyylilaji: Angst, drama, general, oneshot
Varoitukset: Lapseen kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, kiroilu
Sana (FF100): #027, Vanhemmat
Vastuuvapaus: J.K. Rowling omistaa maailman, josta kirjoitan. Berthold ja Wilhelmina ovat omia hahmojani.
Tiivistelmä: "Mitä me olemme tehneet väärin?"A/N: Tälläinen idea tuli, kun mietin, millaista olisi kasvattaa villiä lasta 1800-luvun lopulla.
* * *
1887 Heidän pojassaan oli jotain pahasti vialla. Siitä Berthold Grindelwald oli vakuuttunut kuultuaan, että pikku Gellert oli pussaillut toisen pojan kanssa Krügbergien luona kyläillessään.
"Kieroutunut, sairas, perverssi poika!" Berthold huusi ja ravasi ympäri huonetta ahdistus kasvoillaan. "Seuraavaksi se alkaa tietysti käyttää mekkoja! Helvetti!"
"Hyi kamala, älä nyt hulluja puhu!" hänen vaimonsa Wilhelmina itkeskeli epäuskoisena. "Poika on vasta neljä, tuskin hän ajatteli mitään..."
"Vastaisuudessa saa luvan ajatella!" mies raivosi. "Minä en tässä talossa homoa kasvata! Ja pidäkin huoli siitä, että Gellert ei enää ikinä liiku niiden Krügbergien kanssa, ehkä se vika onkin niiden pennuissa, vaarallisia vaikutteita..."
"Krügbergit ovat Gellertin ainoita ystäviä", Wilhelmina nielekseli, "ja sinä rankaisit häntä jo... emme me voi eristää häntä muista lapsista..."
"Varmasti voimme jos minä niin sanon!" Berthold pauhasi ja asia oli loppuunkäsitelty.
1889 Kissa oli saanut poikasia. Kuusivuotias Gellert oli tosin jo onnistunut vahingossa tappamaan niistä kaksi ja nyt Wilhelminan piti vahtia koko ajan, ettei poika menisi kissojen lähellekään.
"Äi-tii! Päästä ilti nyt heti!" Gellert huusi ja rimpuili.
"En varmasti päästä, sinä olit taas menossa kissanpoikasten luokse. Usko nyt, ettet sinä osaa pitää niitä kunnolla!"
"Osaan! Valmasti osaan! Minä tahdon leikkiä niillä!"
"Eivät ne ole mitään leluja, hyvänen aika sentään, ne ovat eläviä kissoja", Wilhelmina kiivastui. "Leiki vaikka niillä lentävillä käpylehmillä, joita isi teki viime viikolla..."
Samassa ovesta vilahti jotain harmaata. Yksi pennuista oli taas karannut pesästään.
"Hei!" Gellert huusi innoissaan ja yritti riuhtoa itseään vapaaksi äidin otteesta. Kissa pelästyi ja sujahti pöydän alle. "Tule tänne, senkin kalkaileva kuliton kakala! Minä annan sinulle selkään niin että itket, helkutin nulikka!"
Wilhelmina kuunteli järkyttyneenä ja pudisteli päätään.
"Kultapieni, ei noin puhuta eläimille! Mistä sinä tuollaistakin kielenkäyttöä olet oppinut?"
"Isiltä", Gellert sanoi ja katsoi sitten äitiään ymmällään. "...Miksi kissalle ei saa sanoa noin, jos minulle saa?"
1891 "Nyt tulet alas sieltä, tai kaadan koko puun!" Berthold uhosi ja heristi nyrkkiään omenapuussa keikkuvalle kahdeksanvuotiaalle. Oli nukkumaanmenoaika, eikä mokoma suostunut tulemaan alas. Sitä paitsi pojalla ei ollut lupaa kiipeillä puussa ensinkään, jotenkin hän silti aina onnistui livahtamaan sinne vanhempien huomaamatta.
"Etkä kaada!" Gellert kiljui. "Tämä on minun lempipuuni!"
"Varmasti kaadan, räjäytän koko puun silpuksi ellet tule tällä punaisella sekunnilla alas!"
"Minä en tule täältä
ikinä pois, senkin ääliö, minä vihaan sinua!"
Wilhelmina katseli vierestä ja tunsi olonsa ahdistuneeksi. Hän olisi halunnut vaientaa miehensä, lopettaa sen huutamisen ja riehumisen, ei pientä poikaa saa sillä tavalla pelotella.
"Noinko sitä puhutaan vanhemmille, täh?" karjui Berthold ja ravisteli kaikella raivollaan omenapuun paksua runkoa. Gellert ei hievahtanutkaan vaan näytti isälleen kieltä.
"
Palajo!" Kun runko hulmahti liekkehin, säikähtänyt poika hyppäsi alas ja isä retuutti hänet sisälle. Huoneensa ikkunasta Gellert katseli, kuinka tuli korvensi hänen puutaan. Vasta kun pihalla ei ollut muuta kuin pelottava liekkimeri, isä kävi sammuttamassa palon ja nauroi sille, mitä puusta oli jäljellä.
1893 Seuraavana vuonna Gellert lähtisi kouluun ja tähän suureen tapahtumaan piti valmistautua. Durmstrang oli monikansallinen koulu, jossa opetettiin englanniksi, joten Wilhelmina, jonka suku oli Englannista, piti pojalleen yksityistunteja. Ikävä kyllä Gellert ei pystynyt kovin kauaa istumaan paikoillaan vaan kävi levottomaksi ja alkoi jutella omiaan tai tutkailla ötökkäkokoelmaansa.
"Kulta, keskitypä nyt", Wilhelmina kehotti jälleen kerran ja otti purkillisen heinäsirkkoja pojan kädestä.
"Yök, en minä ole mikään kulta", Gellert väitti. "Minä olen jo liian iso tuollaisiin ällöihin nimittelyihin."
"Ole sitten, mutta nyt täytyy keskittyä opiskeluun... sano jotain englanniksi", hän kehotti. Gellert oppi parhaiten, kun sai käyttää luovuuttaan.
"I hate my dad and I kill him", poika lausui ilmeenkään värähtämättä. Wilhelmina kauhistui.
"Herranjumala sentään, Gellert! Katso nyt mitä puhut! Tappaminen on vakava asia, miten sinä saatat puhua siitä tuolla tavalla..."
Vaaleatukkainen kymmenvuotias vain kohautti olkiaan ja tuijotti äitiään leuka pystyssä.
"Will", äiti huokaisi sitten alistuneena. "I
will kill him. Niin se kuuluu sanoa."
1895 Gellert oli käynyt vasta puolitoista vuotta Durmstrangia, kun Wilhelmina jo sai lukea kirjeen, jossa kerrottiin pojan saaneen ensimmäisen varoituksen koulusta. Kiusasi kuulemma pienempiään, käytti ilkeitä kirouksia ja pelotteli, käyttäytyi aggressiivisesti opettajiakin kohtaan. Suurempaa järkytystä ei olisi voinut olla, eiväthän he, välittävät vanhemmat, muuta olleet toivoneet kuin että Gellert olisi oppinut käyttäytymään vähän kasvettuaan. Wilhelmina kantoi sydämessään pelkoa siitä, mitä hänen pojastaan tulisi vielä, mutta vakuutteli itselleen että Gellert oli lahjakas, kyllä hän vielä jononkin arvostettuun ammattiin päätyisi ja lopettaisi moiset hölmöilyt.
Kun Gellert palasi kesäksi kotiin, Berthold paiskasi hänet suoraa päätä kellariin ja lukitsi oven.
"Siellä pysyt koko kesäloman, niin ehkä alat oppia jotain siitä, miten käyttäydytään!" hän huusi oven läpi. Gellert potki ja hakkasi puuta, mutta se ei antanut periksi. Poika kiroili kuin isänsä, kahdentoista vasta, ja väitti että hänen pitäisi päästä lentämään jotta pääsisi huispausjoukkueeseen seuraavana vuonna.
"Lentämään?" isä pilkkasi. "
Lentämään? Koitapa vain lentää näillä risuilla!"
Ja niin hän katkaisi käsin Gellertin uuden luudan, repi sen moneen pieneen osaan ja paiskasi palaset päin suljettua ovea.
1897 Toinen varoitus ei enää paljoa hätkäyttänyt. Vaikkei hän halunnut myöntää sitä edes itselleen, Wilhelmina oli pikkuhiljaa luopumassa toivosta Gellertin suhteen. Oli hän puolihuolimattomasti kirjoittanut kirjeen, jossa sanoi tukevansa poikaansa, haluavansa vain kuulla mikä tätä vaivasi ja miksi hän joutui niin moniin hankaluuksiin, mutta eihän Gellert siihen vastannut. Äidin sydäntä raastoi ajatella, että hän oli etääntynyt pojasta, jota oli yrittänyt niin kovin suojella ja rakastaa, mutta ehkä niin todella oli parempi; eihän nuori Gellert enää muuta ollut kuin harminlähde, todellinen kasvattajan taakka. Liika kiintymys olisi vain lisännyt painolastia.
"Mitä me olemme tehneet väärin?" Wilhelmina kysyi heikosti pyöritellen kahvikuppia käsissään.
"Vielä kysyt!" Berthold huusi. "Sinä olet hänet hemmotellut piloille armollasi, minähän sanoin että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Sinun vikasi tämä on, typerä naikkonen, sinä olet kasvattanut meille pojan, joka ei kunnioita vanhempiaan eikä ketään muutakaan! Olisit antanut minun vain hoitaa kaiken!"
Mutta Wilhelmina tiesi, ettei se ollut totta. Harvoinhan hän todellisuudessa oli onnistunut estämään miestään lyömästä poikaansa, vaikka kuinka oli yrittänyt. Itsensä hän vain oli sillä altistanut väkivallalle ja tulos oli aina ollut sama; sekä poika että vaimo mustelmilla. Jos muut pojat, joita todennäköisesti kuritettiin vähemmän, osasivat käyttäytyä, ei vika voinut olla vitsan säästämisessä. Wilhelmina ei kuitenkaan halunnut syyttää miestään, vaan ajatteli mieluummin, että se oli geeneissä -
emme me epäonnistuneet, poika syntyi sellaiseksi.1899 Berthold löi nyrkin pöytään ja kirosi. "Nyt se saamarin riiviö on kyllä tehnyt viimeisen ilkityönsä! Tänne hän ei enää tule, helvetti soikoon, kaikista varoituksista huolimatta ei millään mene oppi jakeluun..."
Wilhelmina itki. Hänen ainoa poikansa oli erotettu koulusta,
epäonnistunut, eikä hän uutta enää tekisi kun esikoinen oli aiheuttanut niin paljon surua ja huolta. Hän mietti itsekseen, että kaikki se myötätunto jonka hän oli yrittänyt antaa pojalleen oli turhaan ammennettu, hukkaan valunut. Ei Gellert siitä välittänyt. Läpeensä paha se poika oli, eikä Wilhelmina olisi kestänyt enää nähdä häntä silmissään.
"Olenko minä paha ihminen", Wilhelmina kuiskasi silmät kiinni ja keinutti laihaa vartaloaan, "jos haluan Gellertin pois elämästäni?"
"No ei sitä kuule vanhemmankaan tarvitse kaikkea sietää. Lähetetään se huligaani kasvatuslaitokseen Englantiin, siellä ne osaavat sentään pitää kuria..."
"Ei, ei laitokseen", hän rukoili. Tämä olisi viimeinen asia jonka hän koskaan tekisi poikansa vuoksi. "Annetaan hänet minun tädilleni, Bathildalle, olet sinä hänet tavannutkin. Hänhän on monesti puhunutkin, että olisi halunnut lapsia..."
"Aivan sama minulle", Berthold murahti. "Kunhan pysyy poissa täältä."
Kun Bathilda suostui ottamaan Gellertin luokseen, Wilhelmina huokaisi helpotuksesta. Vihdoinkin hänen sydämensä saisi levätä.
* * *
A/N2: Kommentit olisivat kivoja