Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Kesän autius
Kirjoittaja: Picca
Beta: Arte
Paritus: Minerva/Hermione
Ikäraja: Sallittu
Genre: angsti, draama, fluff
Varokaa: isoa ikäeroa suhteessa
Summary: Mutta ei ollut mitään, mikä todistaisi, että rakkaus oli ollut todellista.
A/N Juhannuksena iski mieleen, että nyt voisi kirjoittaa kesäficin. Joten kirjoitin. Artelle kiitoksia tämän tarkastamisesta, jätin taas kerran osan kohdista korjaamatta, joten syyttäkää kaikesta oudosta minua. Otsikkokin muuttui hiukan, joskaan en ole varma siitä, mihin suuntaan.
FF100-haasteen sana 063. Kesä. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)
Kesän autius
Hermione katseli, kuinka autokoulun opettaja siirtyi kuljettajan paikalle ja veti oven kiinni. Hän kohotti kätensä hyvästiksi samalla, kun auto lähti liikkeelle ja pieneni pian varoituskolmioineen pisteeksi kadulla hiljakseen kulkevan liikenteen sekaan.
Ajotunti oli ohi ja Hermione oli selviytynyt hienosti saaden useita kertoja kehuja opettajaltaan. Se tuntui olevan olennainen osa häntä, se, että hän teki aina parhaansa ja hiukan enemmänkin, kaipasi tunnustusta kuin happea, jota hengitti. Silti sekään ei riittänyt poistamaan tyhjyyttä hänen sisältään.
Hän katsoi välinpitämättömästi etupihan hyvin hoidettuja kukkapenkkejä, jotka loistivat sinisinä, punaisina, keltaisina ja valkoisina nurmikon kirkasta vihreää vasten. Hänen äitinsä rentoutui mielellään puutarhatöissä kesän aikaan ja nytkin tämä saattoi olla takapihalla päässään leveälierinen hellehattu ja käsissään vaaleanpunaiset kumihansikkaat, kaivamassa ja kitkemässä niin, että sen katselemisestakin sai selän kipeäksi.
Laatoitettu pihapolku johti ovelle, jonka hän avasi astuen miellyttävän viileään eteiseen. Ulkona oli kuuma kuin helvetissä, mutta talon kiviseinät lämpenivät hyvin vastahakoisesti ja pitivät lämpötilan mukavana. Hän vilkaisi keittiöön ja olohuoneeseen näkemättä ketään, isä oli siis vielä töissä.
Yläkerrassa, missä Hermionen huone oli, oli hiukan lämpimämpää, mutta ei vielä tukahduttavaa. Hän ripusti käsilaukkunsa tuolin selkämykselle ja rojahti sängylle syvään huokaisten.
Kesä. Loma. Kesäloma.
Noiden sanojen olisi pitänyt olla suloisia kelle tahansa nuorelle, saati sitten sellaiselle, joka oli juuri päättänyt seitsemännen vuotensa Tylypahkassa loistavin arvosanoin, kerännyt ahkeran opiskelunsa hedelmät ja sai nyt todellakin levätä ennen kuin koittaisi syksy, jolloin hän kohtaisi uudet haasteet.
Hermione melkein vihasi niitä.
Hän olisi voinut mennä kesätöihin, mutta oli päättänyt kuitenkin jäädä kotiin. Kuluneiden vuosien aikana hän oli nähnyt vanhempiaan olemattoman vähän, ja syksyllä hän luultavasti muuttaisi heidän luotaan pysyvästi – hän oli päättänyt viipyä tämän kesän.
Lomasta oli kulunut alle kaksi viikkoa ja hänestä tuntui jo nyt, että hän lentäisi pian seinille tympäännyksestä. Hänen aivonsa eivät olleet tottuneet olemaan toimettomina ja nyt ne kiusasivat ajankulukseen häntä inhottavilla epäilyksillä ja mielikuvilla. Hän oli lainannut jästikirjastosta pari matkalaukullista luettavaa, mutta se ei riittänyt, ei millään. Sillä joutenoloa enemmän häntä vaivasi ikävä.
Kunpa edes tietäisin, että hänkin ikävöi minua. Mutta on kuin hän olisi unohtanut minut aivan kokonaan. Mitä jos se oli vain jonkinlainen ihastus, joka saattoi kestää vain niin kauan kuin kävin koulua? Mitä jos se loppui sillä hetkellä, kun lähdin pois?
Hermione tuijotti valkoiseksi maalattua kattoa, josta riippui sinikellon mallinen lamppu pitkän johtonsa varassa. Hän oli tainnut valita sen itse lahjakseen, kun täytti kymmenen vuotta. Silloin hän ei ollut vielä tiennyt, että oli noita, vaikka olikin ihmetellyt, kuinka oli muutaman kerran onnistunut sytyttämään lamppuun valon ollessaan oikein iloinen. Hän oli pitänyt niitä jonkinlaisen energiapiikin aiheuttamina tapauksina, mutta se selitys ei ollut koskaan tyydyttänyt häntä täysin.
Kirje Tylypahkasta oli muuttanut hänen elämänsä kaikin tavoin, ja vaikka hän yritti kuulua tähän taloon jästivanhempiensa luo, se ei ottanut onnistuakseen. Sähköhella tuntui kömpelöltä ja hitaalta kannettavaan nuotioon verrattuna, sähkövalot olivat liian räikeitä ja sieluttomia, ja moneen kertaan hän oli tuskaillut sitä, ettei talossa ollut takkaa, jonka olisi voinut kytkeä hormiverkkoon. Ilmiintyminen oli paras tapa siirtyä paikasta toiseen ja hän oli suostunut hankkimaan ajokortin vain siksi, että sai kesäksi jotakin tekemistä opetellessaan ajamista.
Joskus hänestä tuntui, että hän oli vain kuvitellut koko Tylypahkan, että se oli vain erityisen hyvä ja värikäs uni, ja että se oli nyt ohi eikä hän pääsisi enää koskaan takaisin. Hän olisi loukossa tässä tavallisessa maailmassa, joka oli täynnä videonauhureita, pakasteruokia ja muovista tehtyä koristelunta. Silloin hän etsi käsiinsä koulukirjansa, Koukkujalan tai taikasauvansa, ihan vain varmistuakseen siitä, että ne olivat todellisia.
Mutta ei ollut mitään, mikä todistaisi, että rakkaus oli ollut todellista. Heidän oli ollut pakko pitää se salaisuutena, he olivat varoneet, etteivät jättäneet kenellekään yhden ainutta vihjettä. Eivät edes itselleen.
Hermione rutisti tyynyä rintaansa vasten ja keikkui itkun partaalla, pohti, huojentaisivatko kyyneleet vai tulisiko hänelle siitä vain tukkoinen ja kurkkukipuinen olo. Koputus ikkunaan havahdutti hänet siitä autiudesta, johon hän oli pudonnut.
Hänen sydämensä hypähti, kun hän näki pöllön ikkunan takana. Ehkä sillä olisi kirje Harrylta tai Ronilta, ehkä siinä olisi mukavia uutisia, jotka piristäisivät häntä ja saisivat auringon paistamaan hänellekin, kuten kaikille muille. Hän kiirehti avaamaan ikkunan ja ottamaan kirjeen pöllön ojennetusta jalasta.
Siinä oli Tylypahkan sinetti vahaan painettuna, ja äkkiä hän oli täynnä pelkoa ja toivoa. Kirje saattoi merkitä kahta asiaa... Joko se koskisi hänen työhakemustaan, tai sitten se voisi olla... voisi olla...
Hänen kätensä tärisivät hiukan, kun hän mursi sinetin ja taitteli pergamentin auki.
Se oli! Kun hän näki käsialan, hänen olisi tehnyt mieli pomppia ympäri huonetta.
Rakas Hermione,
olen pahoillani siitä, etten ole kirjoittanut sinulle aiemmin. Tahdoin odottaa, että saisin tiedon työhakemuksesi kohtalosta, jotta voisin kertoa kaiken kerralla, mutta sen käsittely viivästyi, kun professorit Lipetit ja Verso sairastuivat gäätäkuumeeseen eivätkä jaksaneet ottaa asiaan kantaa. Silloin minun olisi pitänyt muistaa sinua, mutta olin kiireinen etsiessäni tartunnan aiheuttanutta eläintä Hagridin kanssa.
Hermione tunsi lämmön leviävän rintaansa. Häntä ei ollut unohdettu, se oli ollut vain kiirettä, miten hän oli edes voinut epäillä? Hymyillen hän jatkoi lukemista.
Olen kuitenkin ikävöinyt sinua joka päivä. Tylypahka ei tunnu samalta, kun et ole täällä tutkimassa sen tarjoamia loputtomia tiedonjyviä silmissäsi se ilme, jota rakastan – silmäsi suorastaan säteilevät, kun imet itseesi kaiken saatavilla olevan tietämyksen, ja kun palat asettuvat mielessäsi paikoilleen, on kuin niissä loistaisivat tuhannet tähdet.
Hermione ajatteli rakastaan kirjoittamassa tällaisia imelyyksiä eikä voinut olla virnuilematta mielikuvalle. Olisiko tavallisesti tiukkailmeisillä kasvoilla haaveksiva ilme, valuisivatko hiukset harteille vapaina nutturan kahleista?
Tänään työhakemuksesi käsiteltiin ja uskon, että se hyväksytään. Se on jo melkein tehty. Arvosanasi ovat loistavat, minkä tietysti tiedät itsekin. Olet vain vielä kovin nuori, ja sen vuoksi sinulta tahdotaan vielä haastattelu, jossa osoitat, että osaat tehdä muutakin kuin kirjoittaa täydellisiä esseitä.
Innostunut hihkaisu yritti väkisin karata Hermionen suusta. Melkein varmaa!
Sanoin muille, ettei olisi mukavaa sinua kohtaan, että joutuisit tulemaan tänne saakka haastateltavaksi, ja he myöntyivät siihen, että haastattelija tulee tapaamaan sinua kotiisi. Ole valmiina huomenna puolilta päivin.
Katsokin, että läpäiset, tahdon sinut tänne syksyllä. Ikuisiksi ajoiksi.
Sinun,
Minerva
Hermione suuteli kirjettä tunnekuohun vallassa, luki sen sitten uudelleen ja uudelleen, ja illalla nukkumaan käydessään hän työnsi sen tyynynsä alle.
*
Kellon lähestyessä kahtatoista seuraavana päivänä Hermione tutkaili kuvajaistaan hiukan hermostuneena. Oli ollut vaikea päättää, mitä pukisi ylleen haastattelua varten. Jästivaatteet saattaisivat tehdä väärän vaikutuksen, mutta koulupuku oli myös poissa laskuista, sillä hän ei halunnut näyttää oppilaalta. Ja velhonkaapu taas oli aivan liian kuuma ulkona hautovaan helteeseen, hän tukehtuisi, jos yrittäisi esiintyä sellaisessa.
Hän päätyi lopulta kuitenkin jästivaatteisiin valiten valkoisen paidan sekä polvipituisen vekkihameen. Hiukset hän pakotti siistiin nutturaan, jonka toivoi näyttävän asialliselta ja aikuismaiselta.
Koputus oveen hätkähdytti hänet hermostuneista mietteistään. Hänen olisi tehnyt mieli rynnätä avaamaan, mutta hän pakottautui kävelemään reipasta tahtia ja toivoi, että tekisi maltillisen vaikutelman.
Hermione oli miettinyt päänsä puhki, kenet oli lähetetty häntä haastattelemaan. Hän oli yrittänyt kuvitella kaikkia vaihtoehtoja ja sitä, miten kenenkin kanssa pitäisi käyttäytyä tehdäkseen mahdollisimman hyvän vaikutuksen. Mutta siihen, joka häntä oven takana odotti, hän ei ollut valmistautunut.
Minerva oli pukeutunut violettiin kaapuun ja hänen hatussaan oli ruiskaunokki. Huulilla oli ohut hymy, mutta silmät olivat täynnä lämpöä, kun hän näki Hermionen.
Hermionen ensimmäinen ajatus oli rynnätä Minervan syliin, mutta hän muisti heidän tilanteensa sekä sen, että hänen vanhempansa kurkkivat uteliaina peremmältä eteisestä.
”Tervetuloa, professori”, hän henkäisi ja ojensi kättään kohteliaasti. Minerva puristi sitä lujasti ja silitti sitä samalla peukalollaan.
Hermione pakottautui esittelemään Minervan vanhemmilleen, jotka kättelivät noitaa innokkaasti ja kysyivät, saisiko olla teetä. Minerva hyväksyi tarjouksen nyökäten ja antoi Hermionen äidin johdattaa heidät olohuoneeseen.
Teen tarjoileminen tuntui kestävän ikuisuuden, mutta Hermione oli hyvillään saatuaan oman kupin, jolloin hän saattoi sekoittaa juomaansa ja pitää siten levottomat kätensä kurissa. Hän istui sohvannurkassa ja Minerva puolestaan sitä vastapäätä olevassa nojatuolissa, heidän välissään oli lasipintainen sohvapöytä, jolla oli kukkia maljakossa.
Hermione toivoi, että hänen vanhempansa lähtisivät ovensuusta, mutta he vain katselivat ja näyttivät niin uteliailta, että lopulta Minerva pyysi heidätkin istumaan. He noudattivat kutsua hiukan ujosti, isä asettui keinutuoliin ja äiti sohvan toiseen päähän.
”Näytätte siltä, että tahtoisitte kysyä jotakin”, Minerva totesi.
”No, kyllä, tuota, rouva... öh, professori”, Hermionen isä sai sanottua. Hän keinui tuolissa hermostuksissaan hiukan lujemmin kuin olisi pitänyt ja sai sen natisemaan uhkaavasti. ”Olenko ymmärtänyt oikein, että tyttäremme on hakenut opettajan paikkaa siinä koulussa, jossa opiskeli?”
”Näin on asia, herra Granger.”
”Hmm.” Hermionen isä raaputti leukaansa ja näytti olevan hiukan eksyksissä. ”Tiedän, että asiat ovat hiukan erilaisia siellä... teidän puolellanne, niin sanotusti, mutta eikö hän ole kuitenkin hiukan nuori opettajaksi?”
”Siitä minä olen täällä ottamassa selvää”, Minerva vastasi hivenen terävästi. ”Mutta hän on ollut koulumme tähtioppilas ja luotan täysin siihen, että hänen taitonsa riittävät virkaan.”
Hermione kuunteli vaivaantuneena, kuinka hänestä puhuttiin kuin hän ei olisi ollut paikalla lainkaan. Kunpa hän olisi voinut kutistua olemattomiin. Kunpa hän olisi voinut loitsia lattiaan reiän ja ryömiä siihen.
”Millaisesta virasta tarkkaan ottaen olisi kysymys?” kysyi puolestaan Hermionen äiti.
”Kyse ei ole minkään oppiaineen opettajan virasta, vaan eräänlaisena apuopettajana toimimisesta. Meillä ei ole vuosikausiin ollut sellaista, ja sitä on harmiteltu pitkään, joten päätimme laittaa viran tänä vuonna hakuun. Tehtäviin kuuluu sijaisena toimiminen, jos joku professoreista on poissa tai sairaana, tehtävien tarkastusta, kokeiden valvomista, tukiopetusta ja vastaavaa.”
Vanhemmat nyökyttelivät päätään ja yrittivät näyttää älykkäiltä.
”Tästä pestistä saatavan kokemuksen turvin hän voi varmasti ryhtyä myös jonkin aineen professoriksi, mikäli opetustyö sen jälkeen vielä kiinnostaa”, Minerva sanoi.
Hermione siirsi jalkansa ristiin toisin päin. Häntä kiemurtelutti, ei olisi millään pystynyt istumaan aloillaan, mutta oli pakko.
”Kiitoksia kärsivällisyydestänne”, Hermionen isä sanoi ja nousi äkisti tuolistaan. ”Kenties me sitten jätämme teidät haastatteluunne.”
Oli vaikea pidätellä helpotuksen huokausta, kun Hermione näki vanhempiensa poistuvan ja siirtävän olohuoneen liukuoven kiinni, jotta he saisivat olla rauhassa. Kun oven suhina oli hiljentynyt ja askeleetkin vaienneet, Minerva asetti teekuppinsa sohvapöydälle, nousi seisomaan ja kiersi itsekin sohvan luo. Hän istuutui aivan Hermionen viereen niin, että heidän reitensä painuivat vastakkain.
Hermionen kädet lennähtivät Minervan kaulaan ja pitkään hän vain rutisti naista painaen kasvojaan vasten tämän olkapäätä. ”Minulla oli niin ikävä”, hän mumisi. ”Niin ikävä...” Tyhjä kohta hänen rinnassaan täyttyi rakkaudella niin äkisti, että se teki kipeää. Aiemman onttouden kaiku jäi vielä sykkimään jonnekin taustalle sekoittuen hämmentävästi tähän uuteen suloiseen tuskaan.
Minerva silitti Hermionen niskaa, joka oli paljaana kampauksen vuoksi. Kosketus oli lempeä, mutta sähköistävä. Siitä tuntui olevan ikuisuus, vaikka aikaa oli kulunut vasta kaksitoista päivää.
”Miten minä selviän loman loppuun?” Hermione parahti.
”Auttaisiko, jos järjestäisin niin, että sinun olisi tultava osaksi aikaa Tylypahkaan tutustumaan opettajakunnan käytäntöihin?” Hymyn Minervan äänessä saattoi kuulla, vaikka silmät olivat kiinni.
”Oi, kyllä! Mutta – mutta entä se haastattelu?”
”Älä siitä huolehdi. Minun on kerrottava muille, kuinka se sujui, ja tietenkin sanon sinun suoriutuneen hyvin.”
Hermione painoi huulensa vasten Minervan suuta, joka raottui välittömästi. Tuntui kuin olisi tullut kotiin, kokonaiseksi, eläväksi, mitä vain ihanaa. Ilman sitä tunnetta kesäkin oli vain pitkä ikävien, tukahduttavan helteisten päivien jatkumo, jonka pää oli liian kaukana nähtäväksi. Vain pitkä ja pölyinen tie, jonka varrella ei ollut ainuttakaan huoltoasemaa.
Nyt raikas kesäinen sadekuuro oli kuitenkin pyyhkäissyt hänen ylitseen ja hän jaksaisi taas ottaa muutaman askeleen. Hän hymyili Minervan huulia vasten ja veti heidät lähemmäs toisiaan.
