Title: Kuka minä olen?
Author: Utukuva
Rating: S
Genre: angst, one-shot
Disclaimer: Hahmo(t) + maailma kuuluvat tietysti Rowlingille, enkä saa minkäänlaista taloudellista korvausta tästä.
Summary: Tom Valedrolle esitetään hankala kysymys, joka saa hänet pohtimaan omaa olemustaan.
A/N: Eli olen kirjoitellut muille ficejä jo parisen vuotta muille foorumeille, mutta tänne en ole ennen postannut ainuttakaan ja päätin aloittaa tällä one-shotilla. Siis yhm... hei kaikki, ja olisi hauska saada kommenttia
.
-Utukuva
Kuka minä olen?“Kuka sinä oikein olet?”
Kuka minä olen? Mietin sitä itsekin, mutta nyt kun
hän asettaa sen noin silmieni eteen, en voi jättää pysähtymättä ajattelemaan. Helppo vastaus olisi Tom Lomen Valedro, sillä se on minun nimeni. Tuo nimi ei kuitenkaan kuulu minuun lainkaan sen enempää kuin vaatteet, joita kannan ylläni tai esineet, joita kosketan. Enhän minä enää voi olla Tom Valedro, sillä Tom Valedro on kuollut. Hän kuoli sillä hetkellä, kun sai kuulla olevansa pelkkä lemmenjuoman sivutuote, hedelmä rakkaudesta, jota ei koskaan ollutkaan. Ei, minä en ole Tom, vaikka
hänkin kutsuu minua yhä sillä nimellä.
Kuka olen? Eräs vastaus minulle opetettiin jo lapsena. Sana, joka on tarkoitettu lapselle, jolla ei ole vanhempia: orpo. Minä olen orpo. Isäni hylkäämä, äitini jättämä. Olen juureton ja turvaton, yhteiskunnan alinta luokkaa. Minua on helppo sääliä, surkuttelevat katseet ovat minulle suorastaan arkipäivää, mutta olen tuon sanan mukana myös jotakin muuta: minä olen vapaa. Minulla ei ole ketään, johon kiinnittyä, enkä tahdokaan sellaista. Minun elämässäni ei ole esteitä, ei sitoumuksia, joita minun pitäisi rikkoa. Kai minä olen orpo, mutta en siksi että muut olisivat hylänneet minut, vaan siksi että minä olen hylännyt heidät. Vai tarkoittaako tämä päätelmä, että olenkin jättäjä enkä jätetty? Jos niin on, en kai siis olekaan orpo.
Kuka minä siis olen? Voisin vastata lyhyesti olevani velho, sillä se olisi ainakin totta. Olen velho yhtä varmasti kuin taivas on sininen ja vesi märkää. En silti tahdo määritellä itseäni tuolla taikuuden taitajaan viittaavalla sanalla, sillä meitä on useita, enkä minä ole kuka tahansa. Minä olen velho, taikuri, maagikko, millä sanalla ikinä haluatkaan kutsua, mutta se ei ole koko totuus. Olen myös jotakin enemmän.
Niin, kuka minä olen? Opettajani määrittelevät minut koulun lahjakkaimpana oppilaana, mikä on sekin totta. Se on minulle itseoikeutetusti kuuluva arvo, sillä tuskinpa taitavampaa velhoa on ollut tässä koulussa ennen minua, ja tuskinpa sellaista tulee jälkeenikään. Minä päihitän jo nyt kuudesluokkalaisena monet opettajat taikani mahdissa ja istun tympiintyneenä oppitunneilla seuraten opetusta muka-kiinnostuneena, kasvoillani sellainen ihailua kuvastava ilme, jollaisista tiedän opettajien nauttivan. Lahjakas oppilas kuulostaa kuitenkin mitättömältä kuvaukselta minun kaltaiselleni pojalle, enkä mielelläni käytä sitä määritelläkseni omaa olemustani.
Kuka minä olenkaan? Yksi vastaus - vastaus, joka on myös tosi, mutta jota en voi
hänelle antaa - olisi että minä olen rikollinen ja vieläpä pahimman sorttinen. Että minä olen murhaaja. Minä olen aiheuttanut ihmisen kuoleman, en ehkä täydellisen suunnitellusti, mutta täydessä ymmärryksessä ja tieten tahtoen. Ja se oli jotakin, josta minä pidin. Jos kertoisin tämän,
hän sanoisi minun olevan mielipuoli, hullu, sairas tai sekopää. Mielenterveydessäni ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Minä tapoin, koska halusin ja koska minun täytyi. Niin, minä olen murhaaja, mutta se ei ole vastaus, jota tämä kysymys kaipaa.
Vielä kerran, kuka minä olen? Vastaus, josta saattaisin olla ylpeä, kuuluisi itsensä Salazar Luihuisen perillinen, sillä hänen sukuunsa minä kuulun, hänen vertaan minun suonissaan virtaa. Hänen erikoinen taitonsakin on kulkeutunut aina minulle asti läpi sukupolvien. Selvästikin minä olen hänen perillisensä, valittu hänen jälkeläistensä joukosta toteuttamaan tuon suurmiehen ajatukset eräänä päivänä tavalla tai toisella. En vastaa tuohon filosofiseen kysymykseen tälläkään tavoin, sillä en katso olevani ainoastaan toisen ihmisen elämäntyön jatkaja, jolla ei ole itsellään mitään arvoa. Minä kyllä tiedän oman arvoni.
“Kuka sinä oikein olet?”
“Voldemort.”
Ja minä tiedän että tämä vastaus on kaikin tavoin oikea. Se ei ole varsinaisesti nimi, eikä arvo. Se ei ole vain kunniamerkki tai joukko viehättäviä kirjaimia, vaan myös paljon muuta. Se on totta ja ennen kaikkea minun omani. Nuo yhdeksän kirjainta kertovat kaiken siitä mitä minä olen, mitä olen ollut ja mitä tulen olemaan. Niihin minä saatan vuodattaa sieluni, ajatukseni ja unelmani. Niiden varaan minä luottaisin elämäni.
Voldemort on minä ja samalla hän on vielä täysin tuntematon minulle. Hän on toinen persoonallisuus, ulkoasu, luonne ja elämä, joka on kasvanut minusta ja jota kohti minä kehityn. Hän on uusi tuttavuus ja samalla hän on ollut minussa aina. Hän pääsi vasta hiljattain ensi kertaa esille, eikä ole tuon ensiesiintymisensä jälkeen tahtonut poistua. Minäkään en tahdo hänen lähtevän, sillä hän on kaikki se mitä minä olen koskaan ollut tai tahtonut olla. Tiedän että se mikä ei ole mahdollista minulle on helposti hänen saavutettavissaan. Hän on minun ja minä olen hänen.
Hän puistaa päätään vastaukselleni ja näyttää surulliselta. Toisaalta, mitäpä
hän voisi ymmärtää?
Hän ei ole kuten minä,
hän ei tunne Voldemortia, eikä siksi voi koskaan saavuttaa ajatuksenjuoksuani. Jokin
hänen silmissään saa minut kuitenkin epäröimään, aivan kuin
hän näkisi minusta jotakin muuta kuin ne sanat, joilla olisin voinut
hänen kysymykseensä myös vastata.
“Kuka minä sinusta sitten olen?”
Tietenkin minä olen utelias. Haluan tietää millainen versio
hänellä on olemuksestani tarjottavana. En siksi että olisin valmis muuttamaan omaani, vaan puhtaasta mielenkiinnosta. Mieltäni kaihertaa kysymys, kuinka hyvin minut voi arvioida ihminen, joka luulee tuntevansa minut, vaikka tosiasiassa ei voi ikinä ymmärtää minua.
Toivon ettei
hän aio väittää minua ystäväkseen - sellainen en
hänelle ole - tai määritellä minua jonkin yksittäisen ominaisuuteni perusteella, sillä
hänen näkemänsä ei kuitenkaan vastaisi todellisuutta.
Hän ei tunne minua,
hän ei voi, sillä en ole paljastanut itseäni
hänelle. En ole uskonut salaisuuksiani koskaan ainoallekaan elävälle, enkä aio tehdä niin vastakaan. Ja silti
hänen silmänsä tuijottavat minua niin tietäväisinä ja
hänen mielensä vaikuttaa tällä hetkellä rauhalliselta ja selkeältä, mitä en valitettavasti voi sanoa omastani.
“Sinä.”
Naurettava, lapsellinen vastaus. Pelkkä typerä sanaleikki persoonapronomineilla. Ja samalla siinä on myös toinen syvällisempi taso. Onko tämä “sinä”, josta
hän puhuu sama “minä”, jota minä tarkoitan? Onko “sinä” Voldemort, Tom Valedro, orpo, murhaaja, huippuoppilas tai Luihuisen perillinen? Onko “sinä” nuo kaikki tai ei mitään niistä? Kumpi on todellinen, “sinä” vai “minä” ja onko niillä eroa?
En vastaa enää mitään, koska minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Minun on myönnettävä, että arvioin
hänet jälleen kerran väärin.
Hän näyttää ymmärtävän paremmin kuin arvasinkaan sen epävarmuuden, jota tunnen omasta itsestäni. Ainoa mitä
hänen kysymyksestään jää minulle selväksi on, että tämä “minä” tai “sinä” on todella olemassa. Minä olen kukaan niin kauan, kun minulla on mahdollisuus esittää tuo kysymys omasta identiteetistä itselleni. Siispä olemassaolo on ainoa, minkä avulla saatan pitää itsestäni kiinni - minkä takia minun on myös pidettävä kiinni siitä. Minä en saa lakata olemasta, sillä muutoin en koskaan saa vastausta siihen, kuka minä olen.
