Kirjoittaja Aihe: Granaattitähti [K-11, het, romance & adventure - 2. luku 16.1!]  (Luettu 1957 kertaa)

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Title: Granaattitähti
Author: kikieh
Genre: romance, adventure nyt ainakin alkuun!
Pairing: Laitan nämä tähän myöhemmin kun on tiedossa.
Rating: K-11 // Frederica muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajasääntöjä :>
Summary: Mustan sukupuu ei ikinä saanut jatkoa Siriuksen ja Reguluksen jälkeen - vai saiko?
Disclaimer: Hyvät fellat ja bellat, hahmot ja tapahtumaympäristöt kuuluvat Rowille, joista poikkeuksena kuitenkin oma hahmoni Furud. :)
A/N: Näitä Siriuksen jälkeläis-ficcejä tuntuu olevan jo muutama, mutta mielessäni on Feeniksin kilta -kirjan jälkeen kummitellut samainen idea, jonka uskallan vasta nyt toteuttaa. Tosin tämän ohella kirjoitan Vuotiksen puolella pitkää ficciä, joten kirjoitan tätä siinä sivussa. Enkä osaa sanoa juuri siitä miten nopeaa luvut ilmestyvät; joinakin aikoina tiuhemmin kuin taas joinakin harvemmin. Kommentteja minä kuitenkin jumaloin ja niitä saa antaa! :)

Granaattitähti

”Minä en voi seurata sinua
paikkaan,
jonne sinä olet menevä.
Mutta minä lupaan,
että missä olet sinä,
siellä olen minä.
Sinun täytyy vain katsoa taivaalle
äläkä ikinä,
ikinä,
epäröi kutsua minua.
Olen luonasi.”

***


Prologi

Dumbledore harvoin tunsi itsensä vaivaantuneeksi, varsinkaan silloin kun kirjoitti himmeän valon loisteessa kirjettä ilman kenenkään läsnäoloa samaisessa huoneessa. Hän oli kastanut sulkakynäänsä musteessa kolmesti ja pyörittänyt sitten kärkeä pergamentin päällä empien. Tavallisesti Dumbledore tiesi täsmälleen mitä hän oli aikeissa kirjoittaa kirjeeseen, mutta kastaessaan sulkakynän jo neljännen kerran musteessa ilman ainuttakaan tahraa pergamentin päällä, hän joutui myöntämään itselleen että oli viimein koittanut aika, jota hän oli pelännyt.
Sillä ei ollut mitään tekemistä sen pelon kanssa, ettei Dumbledore tiennyt miten osaisi muodostaa sanoja paperille. Hän oli nimittäin ymmärtänyt vihdoin, että oli tultu siihen pisteeseen, milloin asiat kävivät todella vaikeaksi – jopa niin vaikeaksi, että niistä ei ollut helppo puhua. Ja miten olisikaan ollut? Sellaiset asiat kuului hoitaa kasvotusten ennemmin kuin kirjeitse, jota Dumbledore valitettavasti joutui käyttämään.
Kuului pieni vaimea äännähdys huoneen pimeimmästä nurkasta. Dumbledore kohotti katseensa pergamentin päältä ja siirsi sen oitis siihen suuntaan, josta ääni oli tullut. Ikään kuin se olisi ollut muistutus, jotta Dumbledore muistaisi hoitaa kiireellisen asian pois päiväjärjestyksestään. Hän olisi muistanut asian unissaankin; se velloi hänen mielessään alati ja hän olisi itse asiassa ollut valmis jopa maksamaan siitä, että saisi hetkeksi jotain muuta ajateltavaa.
Kuului toinen äännähdys, tällä kertaa voimakkaampi. Dumbledore nousi natisevalta tuoliltaan ja asteli pimeään nurkkaan loitsien samalla sauvankärkeensä himmeän valon. Hän kohotti valon puisen kehdon ylle ja vilkaisi peittojen sisään.
”Hei, Furud”, Dumbledore tervehti kangasmyttyä, jonka välissä liikkui jokin. Hän siirsi peittoa niin, että pienen vauvan kasvot olivat nyt kokonaan näkyvissä; hänen kasvot olivat täsmälleen siihen suuntaan, missä Dumbledore seisoi ja katseli tätä.

Ja vaikka hän hymyilikin katsoessaan vauvaa, Dumbledore tunsi myös jonkinlaista surunsekaista tunnetta sisimmissään. Vauva oli ollut hänellä jo kaksi viikkoa ja jokainen ilta oli alkanut sillä samaisella tavalla: Hän oli yrittänyt kuumeisesti miettiä mitä kirjoittaisi pergamentille. Joka ilta hän oli viimeistellyt kirjeensä ja varmuuden vuoksi sujauttanut kuoreen vastauspergamentinkin samalla toivoen, että hän saisi sen täytettynä takaisin.
Mutta kahden viikon ajan Dumbledore oli istunut huoneessaan Tylypahkassa ja odottanut pöllönsä saapumista kuin kuuta nousevaa. Ja kahden viikon ajan, sen ikuisuudelta tuntuvan ajan myötä hän oli joutunut huomaamaan, että yksikään kirje ei saanut vastausta. Se oli kai toinen syy siihen, miksi kerta toisensa jälkeen kirjeen kirjoittaminen oli vaikeampaa: Koska Dumbledore yksinkertaisesti tiesi, ettei hän ikinä saisi vastausta.
Olisi tietysti ollut helpompaa vain viedä poika orpokotiin, jossa hänet olisi otettu avosylin vastaan, mutta Dumbledore oli aiemmin nähnyt paikan ja tiesi, ettei se ikinä tuntuisi kodilta. Hän tahtoi löytää pojalle kunnon kodin – ei ainoastaan siksi, että orpokoti tuntui niin kylmältä vaihtoehdolta, vaan myös sen hinnan takia, minkä pojan pelastaminen oli maksanut heille. Hän ajatteli, että oli sen velkaa lähes kaikille – niin Berenikelle kuin Siriuksellekin, jotka eivät voineet itse huolehtia pojan kohtalosta.
Dumbledore katsoi vielä hetken vauvaa, joka kohotti kättään kohti häntä. Berenike oli suonut tämän tehtävän hänelle juuri ennen kuin oli menettänyt oman henkensä, ja Sirius taas… No, Sirius ei sillä hetkellä ollut kykeneväinen kantamaan huolta pojasta, josta hän tuskin tiesi mitään. Hehän olivat eronneet jo kauan aikaa sitten Bereniken kanssa ja Bereniken viimeinen toivomus oli saada Furudille hyvä koti. Hän ei ollut maininnut sanallakaan Siriusta.
Dumbledore huokaisi syvään ja asteli takaisin puisen pöytänsä ääreen. Hän oli koettanut tavoittaa kaikki mahdolliset Furudin sukulaiset, jotka voisivat mahdollisesti ottaa pojan hoiviinsa – tuloksetta. Hän oli tullut mahdollisuuksien ääripäähän ja luotti vielä viimeiseen oljenkorteensa, joka hänellä enää oli jäljellä.
Dumbledore kastoi vielä viimeisen kerran sulkakynänsä musteessa ja painoi päättävästi terän pergamentin päälle muodostaen kirjeen ensimmäiset sanat:

Aberforth hyvä,

Minä pyydän sinulta vain yhtä palvelusta.


***

Kommentteja pyytäisin! :)
« Viimeksi muokattu: 09.12.2014 19:59:41 kirjoittanut Frederica »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Granaattitähti
« Vastaus #1 : 06.01.2009 13:45:57 »
Päätin olla sisukas ja tulin jatkamaan tätä kommenttipuutteesta huolimatta! :) Elikä seuraava luku olisi tässä!


1. luku - Valkoinen marmorihauta

Furud pyyhki likaisen harmaalla rätillä yhtä Sianpään nuhjuista pöytää ja siirsi samalla erään tuopin puisen tarjottimen päälle. Hän kuljetti vapaata kättään aina vähän väliä jossain otsan tienoilla pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan aina samalla kun viiletti takaisin tiskin taakse ja nosti yhden tarjottimen toisen päälle tiskialtaan viereen. Pino oli ehtinyt kertyä niin suureksi, että Furud päätti nostaa sen käsivarsilleen ja kantaa takahuoneeseen kuurattavaksi.
Pöydät olivat nyt valmiina seuraavaan aamuun ja tuolit nostettu pöytien päälle odottamaan auringon ensimmäisiä säteitä. Furud nappasi vielä käsiinsä tiskillä lojuvan vastamaalatun ”suljettu”–kyltin ja asetti sen ulko-oven toiselle puolelle. Se oli hänen tekemä kolmas kyltti, sillä kaksi muuta oli varastettu ilkitöikseen ovesta ja muutama päivä myöhemmin Furud oli löytänyt molemmat säpäleinä vuorien lähettyviltä. Hän arveli, että jonkun tylypahkalaisen mielestä se oli todella hauskaa.
Kun kyltti oli ulkopuolella, hän päätti laittaa oven säppiin ja vilkaisi vielä ikkunasta Tylypahkaan päin. Vain muutama tunti sitten hän oli nähnyt tornien yläpuolella vihreänä leimuavan pääkallon, pimeän piirron, ja lähes heti sen jälkeen Aberforth oli painellut ovesta ulos ja käskenyt Furudia lukitsemaan oven hänen perässään. Viisasta tai ei, hän ei ollut tehnyt sitä ennen kuin vasta nyt suljettuaan pubin virallisesti, vaikka koko iltana siellä ei ollut vieraillut asiakkaan asiakasta ja vaikka pimeän piirto olikin jo ehtinyt haihtua linnan yltä aikoja sitten.
Ja hetken päästä oveen koputettiin. Furud havahtui ja repi katseensa irti Tylypahkan linnasta siirtäen sen oveen. Se kävi hyvin samantapaisesti kuin lähes tasan kuusi vuotta sitten, jolloin Furud oli ollut yhdentoista ja auttanut Aberforthia Sianpään kanssa koko kesäloman ajan. Siivoillessaan tiloja Furud oli kerran jos toisenkin jähmettynyt tuijottamaan ikkunasta Tylypahkan linnaa, jota auringonsäteet ylistivät kauempana. Ja juuri niin kuin sinäkin iltana, unelmointi keskeytyi kun oveen koputettiin.

Ja silloin hän oli tavannut ensimmäistä kertaa Dumbledoren. Tai ainakin hän sinä päivänä luuli tapaavansa tämän ensimmäistä kertaa. Hän oli vain kerran aikaisemmin nähnyt tuon pitkän, valkeapartaisen luumunväriseen kaapuun sonnustautuneen miehen, joka oli tervehtinyt häntä kohteliaasti, esitellyt itsensä ja katsonut lämpimästi kirkkailla vaaleansinisillä silmillään samalla kun Furud katsoi hahmoa hölmistyneenä mutta tarpeeksi kohteliaana päästämään tämän sisään.
”Miksemme istuisi jonnekin, jossa voimme puhua?” Dumbledore oli ehdottanut ja viitonnut nurkkapöytää kohti, jonka Furud oli vain hetki sitten saanut kuntoon. He olivat istuutuneet tuskin aloilleen kun tämä jatkoi puhumista: ”Sinä kaiketi jo tiedät miksi olen tullut tapaamaan sinua.”
Furud ei ollut sanonut mitään, ainoastaan katsonut Dumbledorea takaisin räväyttämättä silmäluomeakaan. Hän oli ollut hermostuksissaan ja oli pelännyt sanovansa jotain typerää tai kenties kömpelöä jos avaisi suunsa. Ja kun Furud ei ollut osannut myöntää tai kieltää asiaa, hän oli päättänyt pysyä vaiti.
”Sinulle ei lienee uusi asia, että osaat tehdä hämmästyttäviä asioita – kenties hieman vahingossakin – mutta useimmiten kun oikein keskityt”, Dumbledore oli jatkanut ja katsonut häntä merkitsevästi Furudin omiin vihreisiin silmiin. ”Aberforth on ehkä kertonutkin jo sinulle niistä.”
”Hän on kertonut minulle kaiken, sir”, Furud sanoi siihen ja hieman epävarmana siitä mitä hänen kannatti kertoa.
”Niin arvelinkin”, Dumbledore vastasi. ”Eittämättä minä pystyin aavistamaan sen. Otaksun, että hän on myös maininnut Tylypahkasta sinulle?”
”Hän sanoo, että siellä opiskelevat noidat ja velhot. Ja hän on itsekin opiskellut siellä”, Furud mutisi hiljaa valikoiden tarkasti mielessään kaiken mitä aikoisi tuoda julki.
”Erinomaista. Hän on kertonut siis kaiken olennaisen”, Dumbledore sanoi lähinnä itselleen kuin hänelle. Dumbledore käänsi päänsä ikkunaan eikä vähään aikaan kuulunut muita ääniä kuin kaappikellon tikitys ja lehtien havina ikkunaa vasten.
”Sir?”
”Ah, Furud. Jos välttämättä tahdot sanoa, niin sano mieluummin professori”, Dumbledore keskeytti hänet hymyillen.

”Selvä… professori”, Furud takelteli ja käänsi sitten itsekin päänsä sinne suuntaan minne Dumbledorekin oli vain hetki sitten katsonut. Tylypahkan tornit näkyivät suoraan Sianpään ikkunasta, ja hänellä oli jotenkin kumma olo että Dumbledore tarkkaili häntä. Kun hän käänsi katseensa mieheen, Furud oli lähes varma, että Dumbledore osasi lukea hänen ajatuksiaan.
”Sinä olet enemmän kuin tervetullut Tylypahkaan”, tämä ilmoitti lämpimästi ja kaivoi kaapunsa taskusta jotain asettaen sen pöydälle aivan Furudin silmien alle. ”Siellä sinä opit hallitsemaan ja käyttämään voimiasi, jotta jonain päivänä osaat taikoa moitteettomasti. Uskallan väittää, että sinulla on kaikki valmiudet tulla opiskelemaan ikäistesi kanssa.”
Furud tuijotti Dumbledorea eikä osannut edes kiittää. Hänkö pääsisi Tylypahkaan, josta hän oli aina haaveillut? Hän pääsisi opiskelemaan vihdoin samankaltaisien lapsien kanssa ja oppimaan käyttämään voimiansa ilman hutilointia. Furud ojensi kätensä kirjettä kohti sydän pamppaillen jossain kurkun tienoilla. Minä pääsisin Tylypahkaan.
”Älä koske siihen, Furud.”
Aberforth seisoi huojuvien portaiden alapäässä ja tuijotti heitä kumpaakin vuoronperään raivon hiipiessä hänen suoniinsa. Hän askelsi vielä viimeisen portaan alas tasanteelle ja lähestyi heitä kahta pelottavan hitaasti. Furud tiesi kokemuksesta että Aberforth aikoi pistää nyt todella hanttiin.
”Aberforth, tulin tapaamaan Furudia, jotta – ”
”Hän ei lähde sinne”, Aberforth totesi yksikantaan. ”Hän pysyy täällä minun kanssani.”
”Sinä et ajattele nyt järkevästi. Furud osaa taikoa ja hänellä on parhaat mahdollisuudet käyttää voimiaan Tylypahkassa, ei täällä”, Dumbledore aloitti keskustelevaan sävyyn.
Furud kuitenkin tiesi, että mitä ikinä hän aikoikaan sanoa, Aberforth oli jo evännyt vaihtoehdon.
”Velhot käyvät koulua, jotta he saavat tulevaisuuden ja mahdollisesti koulutuksen ammattiin!” Aberforth mylvi ja hänen poskensa hehkuivat suuttumuksesta. ”Furudilla on kaikki hyvin täällä. Hänellä on tulevaisuus täällä, hän ei tarvitse ammattia!”

”Furudin tulevaisuusko on täällä, sinun pubissasi?” Dumbledore kysyi kohottaen kulmiaan. ”En uskonut sinun koskaan olevan noin lyhytkatseinen.”
”Minäkö lyhytkatseinen? Minä tahdon vain suojella häntä!”
Dumbledoren kulmat olivat nyt kohonneet niin ylös, että hiusraja tahtoi tulla jo vastaan. ”Mutta Aberforth, suojella miltä?”
”Sinulta.” Hän oli nostanut leukaa vain niin vähän, että Furud pystyi näkemään sen. Kaksi veljestä mittailivat toisiaan molemmilla siniset silmät kiiluen raivosta, vaikka Dumbledore sen hyvin piilottikin kasvoiltaan. Kuin taas Aberforth ei paljon säästellyt; hänen kasvoiltaan paistoi avoin halveksiva katse, joka lankesi suoraan Dumbledoren valkoisen olemuksen ylle.
Sitten Dumbledore teki jotain mitä Furud oli pelännyt. Hän nousi pystyyn tuolilta ja katsoi tätä anteeksipyytävästi.
”Näkemiin, Furud.”
Furud oli luullut, etteivät he enää ikinä tapaisi Dumbledorea, sillä Aberforth piti sanansa eikä koskaan päästänyt häntä Tylypahkaan. Hän ei kuitenkaan ikinä lakannut uneksimasta Tylypahkasta ja sen taivasta kohti kohoavista torneista, jossa uskoi oppilaiden katselevan aina silloin tällöin tähtiä. Joskus hän jopa saattoi huomata, että joku kävi iltaisin silloin tällöin tähtitornissa myöhään illalla, kenties jo silloin kun muut nukkuivat.
Mutta Sianpään oveen koputettiin illalla uudemman kerran kahden vuoden päästä. Tällöinkin Dumbledore oli astunut ovesta sisään kaapu hulmuten, ja Aberforthin varoittavasta katseesta huolimatta tämä oli istunut Furudin kanssa pöydän ääreen ja tuonut tällä kertaa huonoja uutisia.
”En voi väittää, että olen ollut sinulle rehellinen alusta alkaen”, Dumbledore aloitti kurjalla äänensävyllä, kun taas puolestaan Aberfoth oli alkanut nauraa pilkallisesti.
”Sinä olet oikea juonittelun mestari”, tämä ivasi. ”Varsinainen Salaisuuksien kammio tuollaisenaan. Ei nämä salaisuudet suinkaan tähän yhteen jää, Furud, voit vain uskoa että niitä on tulossa vielä paljon lisää, mikäli tuo tomppeli aikoo vielä nenäänsä täällä näyttää toistekin.”

Mutta Dumbledore oli kuin ei kuulisikaan ja keskittyi Furudiin. ”Mitä sinun isääsi tulee… Sinun isäsi… Sinun biologinen isäsi on Sirius. Sirius Musta.”
Furud ei olisi tunnistanut tuota nimeä, ellei koko sen viikon olisi pyörinyt televisiosta uutisia, joissa kaikissa esiintyi tuo nimellä varustettu henkilö poseeraamassa kaltereiden takana hullunkaltainen virne huulillaan. Hän oli joskus taannoin murhannut ihmisiä ja uutiset toitottivat nyt kaiken aikaa siitä, miten Sirius Musta oli vain muutama päivä sitten karannut vankilasta ja oli yhä vapaalla jalalla.
”Onko tämä jokin vitsi?” Furud oli kysynyt hiljaisella äänellä, vaikka oikeastaan jo tiesikin vastauksen.
”Ei, pelkäänpä ettei ole”, Dumbledore vastasi surullisena.
”Miksei kukaan viitsinyt kertoa vähän aikaisemmin?” Furud tivasi kylmästi kun ei tiennyt pitäisikö hänen vuosien pohdinnan jälkeen olla onnellinen, että hän tiesi vihdoin kuka hänen isänsä oli, vai sittenkin vihainen ettei kukaan vaivautunut kertomaan hänelle.
”Se on kokonaan minun syytäni, Furud. Minä olen kieltänyt Aberforthia puhumasta Siriuksesta”, Dumbledore sanoi oitis. ”Ja pyydän anteeksi siitä... Mutta toivon, että ymmärrät miksi halusin salata sen sinulta.”
”Koska minä en kestäisi tietoa, että isäni on kylmäverinen murhaaja?” Furud ehdotti sävyyn, jonka jokainen tavu tihkui kiukkua. ”Ihan sama mikä hän on miehiään. Olisin vain tahtonut tietää jotain hänestä.” Furudin kurkkua oli kuristanut pahemmin kuin koskaan; hän ei voinut olla ajattelematta mielessään kuinka hän oli läheistä sukua henkilölle, joka oli aiheuttanut useamman jästin murhat. Hänen kätensä vapisivat niiden levätessä reisillään, mutta Furud yritti pitää kasvonsa kivenkovina varmistaen, että Dumbledore ei jättäisi mitään kertomatta hänen tunteidensa vuoksi.
Mutta jälleen Furud oli arvioinut hänet väärin, sillä Dumbledore tarkkaili häntä läpitunkevalla katseellaan ja sanoi sitten:
”Sinä et olisi tahtonut tietää Siriuksesta mitään. Hän oli aikoinaan… No, en viitsi kuitenkaan väittää, ettei hän olisi ollut loistava velho. Nimittäin sellainen hän juuri nimenomaan oli.”

Furud tuhahti happamasti. ”Mistä sinä sen tiedät?”
”Koska isäsi opiskeli Tylypahkassa minun aikoihin”, Dumbledore kertoi rauhallisen tasaisella äänellä. ”Ja hän oli yksi lahjakkaimmista velhoista James Potterin kanssa. Ehkä mieleenpainuvimmat oppilaat tähän asti.”
Dumbledoren kasvoilla kävi surullinen hymy kun hän siirsi katseensa yhteen seinillä riippuvista julisteissa, jossa oli suuri Siriuksen pää ja siinä luki suurin kirjaimin etsintäkuulutettu. Furud käänsi oitis katseensa siihen, jotta pystyisi näkemään saman kuin Dumbledore; jotta näkisi mitä surua se aiheutti hänessä. Ja kun nähtävästi Dumbledore ei aikonut kertoa eikä juliste herättänyt minkäänlaista tunnetta Furudissa (paitsi lievää kiukkua), hän päätti kysyä:
”Kuka oli James Potter?”
”Ah, James Potter oli isäsi yksi parhaista kavereista”, Dumbledore sanoi. ”Heidät näki useimmiten ainoastaan yhdessä, harvemmin näin Siriuksen kävelemässä yksin pihamailla tai käytävillä. Ei, he olivat aina yhdessä.”
”Mitä – ” Furud ei ollut aivan varma mitä oli kysymässä, sillä hän aisti heidän välillään tietynlaista kireyttä kun hän oli kysynyt James Potterista. Hänellä oli kuitenkin väkinäinen tarve tietää isästään; hän oli ollut kolmetoista vuotta vailla tietoa – hän oli yrittänyt nyhtää edes pientä vihjettä lehdistä, valokuvista ja kirjoista ilman ainuttakaan johtolankaa. Jos hän olisi saanut aiemmin edes pienen, merkityksettömän tiedonmurusen isästään, hän olisi haljennut ilosta. Nyt kun hän tiesi edes isänsä nimen, hän ei malttanut lopettaa siihen: ”Mitä James teki sitten kun sai tietää Siri – isästäni?”
”Itse asiassa hän ei koskaan saanut tietää”, Dumbledore sanoi ja se sama surunsekainen hymy hiipi hänen kasvoilleen. ”Sirius ikään kuin tapatti Jamesin. Jamesin ja hänen vaimonsa.”
Dumbledore oli sanonut sen niin tyynesti, että Furudia kuvotti. Millainen ihminen hänen isänsä oli oikeastaan ollut ja oliko hänen sittenkään hyvä tietää kaikkea sitä? Viha teki paluutaan hänen suoniinsa ja sai sydämen hakkaamaan niin lujaa, että se oli loikata hänen rinnastaan ulos. Ennen kuin Dumbledore ehti estää, Furud oli pompannut pystyyn tuolilta ja riuhtonut Siriuksen julisteen alas sellaisella voimalla, että oli itse kaatua selälleen.

”Furud – minä pyydän – ”
”Hän ei ole minun isäni!”
Dumbledore tarrasi poikaa käsivarresta kärsivällisesti ja esti hänen epätoivoisen rimpuilunsa.
”Sinulla on luonnollisesti oikeus olla vihainen, mutta meillä ei ole aikaa hukattavana”, Dumbledore sanoi voimakkaasti. ”Minä en tullut ainoastaan kertomaan, että isäsi on kylmäverinen murhaaja.”
Furud katsoi häntä kiukkuisena takaisin. Sitä oli vaikea uskoa, sillä hänestä alkoi tuntua, että Dumbledore oli nimenomaan tullut etsintäkuulutuksien vuoksi kertomaan totuuden. Oli uskomatonta, miten kukaan ei ollut maininnut sanallakaan, että hänen isänsä istui vankilassa lukuisista murhista. Miten kenellekään ei tullut edes mieleen kertoa sitä?
”Minä tulin varoittamaan sinua”, Dumbledore jatkoi kun Furud ei osannut sanoa mitään. ”On julmaa, että Sirius ei koskaan saanut tietää sinusta – ei ainakaan äitisi kautta. Vain minä, Aberforth, Kalkaros ja Minerva tiedämme enää totuuden. Mutta pelkään – tämä on tietysti vain arvailua – mutta pelkään, että Siriuksen korviin on kantautunut huhua. Bereniken veli istuu myös Azkabanissa ja en viitsi teeskennellä, ettei heillä olisi ollut aikaa jorista mukavuuksia kolmentoista vuoden ajan. Siinä aikavälissä on kenties sinunkin nimesi tullut puheeksi kerran jos toisenkin.”
”Joten mitä?” Furud tiuskaisi turhaantuneena. ”Nytkö hän tulee etsimään minua?”
”Pidän enemmän todennäköisenä, että Sirius etsii ensin käsiinsä Harry Potterin – ” Furudin katse lennähti oitis Dumbledoreen, joka hymyili ja nyökkäsi hitaasti, ”Aivan oikein, Furud. James Potterin pojan, jonka kummisetä Sirius on. Mutta se on toinen tarina, en ennätä nyt kertoa sitä – ”
Milloin sinulla on sitten aikaa kertoa minulle elämästäni?” Furud kysyi raivokkaasti. ”Haluan kuulla kaiken miten he liittyvät isääni – minuun – mitenkään! Ja mieluiten nyt!”
”Minulla ei ole aikaa kertoa sitä nyt!” Dumbledore huudahti väliin. ”Sinun on oltava äärimmäisen varovainen näinä aikoina. Sinun täytyy kuunnella Aberforthia ja noudattaa hänen käskyjään. Minä lupasin äidillesi pitää hyvää huolta sinusta ennen kuin hän kuoli. Yritän olla sanani mittainen mies.”

Furud olisi tahtonut sanoa vastaan, puristaa kaikki tiedot irti Dumbledoresta, jotta olisi kuullut kaiken välittömästi. Kuitenkaan hän ei osannut sanoa mitään tämän katsoessa häntä luottavaisena silmiin ja puristaen nyt hänen kättään lujasti ennen kuin käänsi selkänsä ja käveli ovea kohti. Ennen kuin tämä oli kuitenkaan ehtinyt kävellä ovesta ulos, Dumbledore oli kääntynyt Furudiin päin ja sanonut hiljaa:
”Äitisi nimi oli muuten Berenike.”
Ja sitten hän oli häipynyt ovesta jättäen Furudin istumaan yksin Sianpään hämärään valonkajoon Aberforthin tullessa esiin nurkan takaa. Hän oli salakuunnellut heidän käymää keskusteluaan.
Yllättävät tapaamiset eivät olleet kuitenkaan jääneet siihen, vaan he tapasivat jo alle vuoden sisällä, juuri kun Tylypahkassa alkoi kesäloma. Tällä kertaa Dumbledore oli tuonut mukanaan muuan toisenkin henkilön; mustatukkaisen, koukkunenäisen miehen, jonka suu kaartui ivalliseen hymy heti kun hänen silmänsä lennähtivät Furudiin.
”Tämä on siis totta”, Kalkaros sanoi astellessaan Sianpään ovesta sisään katse edelleen nauliintuneena poikaan. ”Ei tietysti yllätys sinänsä, että se tollo ei ottanut vastuuta edes omasta pojastaan. Se olisi ollut maailman yhdeksännes ihme.”
”Severus”, Dumbledore huomautti matalalla äänellä, ”Sirius ei ollut kykeneväinen kantamaan vastuuta Furudista, kuten epäilemättä muistat.”
”Ei tietenkään”, Kalkaros totesi lipevästi. ”Hänellä oli velvollisuuksia Azkabanissa.”
”Mistä pääsemmekin tulomme syyhyn”, Dumbledore jatkoi ja käänsi katseensa Furudiin. ”Istuudutaanko?”

He istuivat jälleen yhden Sianpään pyöreän pöydän ääreen, jolloin Dumbledore loitsi heidän eteensä kolme teekuppia ja yhden kannun. Hän kaatoi heille kullekin vihreää teetä (joka tuoksui Furudin mielestä varsin kummalliselle) ja taikoi vielä ilmasta jokaiselle hopeiset lusikat. Furud oli aikeissa kysyä miten ihmeessä hän sen teki, mutta tukahdutti kysymyksen vain vaivoin todetessaan miten hölmö se oikeastaan oli. Hänkin nimittäin todennäköisesti osaisi sen, jos opiskelisi Tylypahkassa.
”Ensinnä minun on kerrottava, että me tapasimme viime yönä sinun isäsi.” Ja kun Furud oli aukaissut suunsa, Dumbledoren oli kohotettava kätensä saadakseen puheenvuoronsa takaisin. ”Minä tulen kertomaan sinulle vielä miten hänet löydettiin, mutta anna minun puhua ensin loppuun.
”Kalkaros tapasi eilisiltana Siriuksen, sittemmin minä kun hän oli tullut Tylypahkaan”, Dumbledore jatkoi kepeästi.
Furud pudisti epäuskoisena päätään vain sen verran, että Dumbledore juuri ja juuri näki sen. ”Mutta… missä?”
”Rääkyvässä röttelössä”, sanoi Dumbledore. ”Sirius näemmä tiesi paikan.”
”Mutta…” Furud mumisi otsa kurtussa. ”Rääkyvässä röttelössä kummittelee. Kuinka hän -?”
”Siellä ei ole koskaan kummitellut, typerys!” Kalkaros kivahti väliin.
”Mutta kaikki sanoo, että siellä – ”
”Vain ne, jotka eivät ole suostuneet näkemään totuutta, uskovat tuota soopaa”, Kalkaros ivasi. Furud tunsi lievää ärtyneisyyttä, sillä hänet oli jo keskeytetty kahdesti yrittäessään sanoa jotain, ja käänsi nyt katseensa takaisin Dumbledoreen.
”Tästä meidän on tyydyttävä olemaan eri mieltä”, tämä sanoi lyhyen tauon jälkeen. ”Vaikken viitsikään teeskennellä, että en olisi itsekin luullut muinoin samoin.”
”No, mitä tapahtui?” Furud kysyi tuskin välittämättä mitä hän oli aikeissa sanoa rääkyvästä röttelöstä. ”Missä Sirius nyt on?”

Dumbledore vilkaisi vaivihkaa Kalkarosta. Furudista tuntui, että he kävivät sisäistä taistoa siitä, kumpi saisi sanoa seuraavan asian. Kalkaroksen suu oli vääntynyt itselleen tyypilliseen ivaan, kun taas Dumbledoren silmät olivat antaneet tälle hiljaisen varoituksen pyyhkiä virne kasvoiltaan. He istuivat hetken hiljaa tuulen rummuttaessa lehtiään ikkunalasia vasten, kunnes Dumbledore rohkeni vihdoin puhumaan:
”Sirius on nyt pakomatkalla.”
”Miksi? Hänhän on murhaaja – miksei kukaan ole estänyt häntä?” Aivan kuin hän ei puhuisikaan isästään, vaan jostain tuiki tuntemattomasta tyypistä, jonka hän halusi mahdollisimman nopeasti kiikuttaa takaisin selliin. Furud melkein häpesi itseään katsoessaan Dumbledorea, jonka huulilla kävi ystävällinen hymy.
”Minä taisin viimemmäksi luvata kertovani sinulle James Potterista, niinhän?” Hän mittaili Furudia pöydän toiselta puolelta ennen kuin jatkoi: ”Kuten epäilemättä tiedätkin, tuohon aikaan Voldemort oli voimissaan ja vainosi Pottereita, jolloin heidät täytyi piilottaa huolellisesti. On olemassa eräänlainen uskollisuusloitsu, jonka avulla on – uskallan väittää – lähes mahdotonta tulla löydetyksi. Kerrohan, Furud, onko sinulla aavistusta miten loitsu tepsii?”
Furud pudisti päätään salaa tuntien tiettyä katkeruutta Aberforthia kohtaan. Hän olisi kenties vastannut Dumbledoren esittämään kysymykseen salamannopeasti, jos hän olisi siitä lähtien ollut kirjattuna Tylypahkaan kun sai siihen mahdollisuuden. Mutta Furud tyytyi pysymään vaiti ravistaen päätänsä ja laskien katseensa pubin lattianrajaan.
”Uskollisuusloitsu on suunnattoman monimutkainen loitsu”, Dumbledore kertoi hiljaisella äänellä. ”Se toimii siten, että salaisuus, joka halutaan suojata, suljetaan elävän sielun sisään ja tieto tulee pysymään tämän sisällä alati, ellei hän päätä paljastaa sitä. Ei ole kai vaikea päätellä kuka oli Pottereiden salaisuudenhaltija.”
Furud muodosti huulillaan Siriuksen nimet äänettömästi, jolloin Dumbledore nyökkäsi hänelle.
”Mutta… Siriushan kavalsi heidät! Kuinka he luottivat häneen – eikö heillä käynyt kertaakaan mielessä, että hän voisi kertoa Voldemortille heidän olinpaikan?”

”Pyydän, kuuntele loppuun”, Dumbledore kehotti ystävällisesti. ”Pottereiden tuhon jälkeen tiedetään, että Sirius meni ja räjäytti kadun täynnä jästejä tappaakseen toisenkin parhaan ystävänsä Peter Piskuilanin – ”
Nyt oli Furudin vuoro keskeyttää. ”Ja hänestä jäi enää jäljelle sormi. Joo, olen lukenut siitä, mutta miten se liittyy eilisen tapahtumiin?”
”Olennaisesti. Eilisiltana rääkyvässä röttelössä todisteiden mukaan paikalla oli nimittäin muuan henkilö, jonka olisi pitänyt kuolla samoihin aikoihin kuin Pottereidenkin”, sanoi Dumbledore. ”Arvaatko kenestä on kyse?”
Furud kallisti päätään ja pakotti aivonsa toimimaan. Edes Kalkaros ei rikkonut hiljaisuutta, vaan seurasi sivusta kun Furud puolestaan taisteli omien ajatuksiensa kanssa. Vaikka hän tiesi miten typerältä vaikutti ajatella äitiä, Furud ei voinut lakata elättämästä toivoa. Jos hänen äitinsä olisi sittenkin elossa – jospa Dumbledoren koko tarina liittyisi jollain haavaa siihen, että vaikka hän olikin menettänyt isänsä, äiti olisi yhä elossa.
Hän menetti tuon viimeisen oljenkortensa, kun Dumbledore oli onnistunut taas lukemaan Furudin ajatukset ja pudisti nyt päätään syvä suru huulillaan.
”Kyse on Peteristä.” Ja kun Furud kohotti kulmiaan, Dumbledore onnistui vain vaivoin nyökkäämään. ”Kyllä, Peteristä. Ja tässä välissä minun on mainittava Peterin osaavan muuntautua animaagimuotoonsa, rotaksi, vaikka myönnettäköön että tyydyttävän hyvin he osasivat sen seikan piilottaa minulta. Tuleeko mieleesi kuitenkaan yhtään keinoa, miten hän olisi voinut muuttaa tapahtumia niin huomaamattomasti? Mieti, Peter elävänä, vaikka hänen sanottiin olleen kuollut. Hänen – paremman sanan puutteessa – muistotilaisuutensa pidettiin ja sormi hävitettiin. Miten kuollut voi olla sittenkin elossa?”
Furudilla ei ollut aavistustakaan, miksi Dumbledore tenttasi häntä niillä kysymyksillä. He tuijottivat toisiaan pöydällä palavan lyhdyn yli, jolloin Dumbledore selvästikin odotti suotuisan näköisenä, että Furud puhuisi ensin.

”Ehkä hän selviytyi niin kuin Harry Potter?” Furud ehdotti.
”Ei”, sanoi Dumbledore ja kiersi sormensa teekupin ympärille; Furud saattoi aistia, että sormissa oli voimaa kuin teräspihdeissä. ”Sinun täytyy kuvitella tapahtuma, jos Sirius ei olisikaan ollut Pottereiden salaisuudenhaltija.”
Furud tietenkin ajatteli kaikkia mahdollisia seurauksia, miten se muuttaisi kaiken jos Sirius ei sittenkään olisi ollut salaisuudenhaltija niin kuin hänelle oli aiemmin kerrottu. Niin teki ilmeisesti Kalkaroskin hänen ilmeestään päätellen. Kumpikaan ei kuitenkaan maininnut, että silloin Sirius ei olisi myynyt Pottereita Voldemortille, jolloin Furud tunsi jännittyneisyyttä enemmän kuin hänen puhetavastaan saattoi aistia:
”Mutta Sirius oli joka tapauksessa räjäyttänyt kadun. Se ei muuta mitään, vaikka hän ei kavaltanutkaan Pottereita.”
”Ei, hän ei myynyt parhaita ystäviään Voldemortille – joskin olen sitä mieltä, että Sirius olisi varmasti silti tappanut Peterin, mutta ei ikinä viattomia”, Dumbledore totesi kun hän jälleen puristi teekupistaan. Sitten – Furudin tavattomaksi hämmästyksekseen – hän sanoi: ”Peter teki surkuteltavan säälittävän teon ja lavasti oman kuolemansa, kunnes eilen illalla hän muutti olemassaolollaan Siriuksen kohtaloa merkittävästi.”
”Mutta… Hetkinen nyt!” Furud huudahti hämmentyneenä. ”Mistä loppujen lopuksi kukaan voi tietää varmaksi, että Peter olikin salaisuudenhaltija?”
”Peter on elossa, Furud! Miksi syytön mies olisi elänyt rottana kolmetoista vuotta? Ja minulla sattuu olemaan Harryn ja hänen kumppaneidensa että professori Lupinin sana tästä kaikesta”, Dumbledore sanoi voimakkaasti. ”Ja mikä parasta: Peter tunnusti.”

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että kellon tikitys kiinnitti heti huomion. Taas Dumbledore piti pienen tauon odottaen, että Furud rikkoisi sen ja sanoisi jotakin. Mutta Furud sitä vähemmän osasi muotoilla ajatuksiaan sanoiksi mitä enemmän aikaa kului, joten hän aukoi suutaan kerran tai kaksi sanomatta sanaakaan. Ja jälleen kerran hänestä tuntui, että Dumbledore oli lukenut hänen ajatuksensa, sillä tämä hymyili nyt ystävällisemmin kuin koskaan ja nyökkäsi niin huomaamattomasti, että Furudin oli vaikea erottaa sitä.
”Ja isä siis… Onko hän… syytön?” Furud kysyi kun ei enää pystynyt kamppailemaan kysymystä vastaan.
”Yhtä syytön kuin minä koko jupakkaan, jos niin voi sanoa”, Dumbledore sanoi ja hävitti sitten yhdellä sauvan heilautuksella kannun ja kupit kumartuen lähemmäs heidän kasvoja valaisevaan lyhtyyn. ”On kysymättäkin selvää, että tämä on sinulle varmasti hämmentävää, mutta olen sitä mieltä että sinun oli ehdottomasti tiedettävä tästä viipymättä.”
Kaikkea, mitä Furud oli siihen mennessä kuullut, tämä oli ainoa, mikä todella sai hänen sydämensä lyömään lujaa rinnassaan. Tuntui kuin hänen päähänsä olisi kaadettu ämpärillinen tulikuumaa vettä, joka valui päästä varpaisiin lämmittäen koko kehon päästä päähän.
”Mutta… Miksi isäni on sitten pakomatkalla? Jos hän on syytön, miksei hän ole nyt vaikkapa – vaikkapa – täällä!” Furud kysyi. Omituista oli, että miltei ennen kuin hän oli edes kysynyt sitä, hän oli unohtanut että Sirius olisi koskaan ollutkaan syyllinen.
”Peter pääsi heiltä karkuun”, Kalkaros vastasi siihen. ”Jos minä olisin ollut tajuissani, olisin ehkä voinut – ”
”Severus, pyydän”, Dumbledore kehotti ja nosti kämmenensä ylös. ”Mitään ei ollut tehtävissä.”
”Että… Isäni ei sitten olekaan vapaa?” Furudin olo muuttui välittömästi, sillä yhtäkkiä se ihana, lämmin tunne oli poissa. Hän katsoi Dumbledorea painostavasti suorastaan pyytäen tätä valehtelemaan ikään kuin se olisi sitten tuntunut sen paremmalta. Mutta tämä pudisti ilmeettömänä päätään ja sanoi:
”Mutta olen lähes varma, että pystyn järjestämään teille tapaamisen piakkoin.”

Furud aisti Dumbledoren liikkeistä ja eleistä, että he tekivät jälleen lähtöään. Hän oli turhautuneempi kuin koskaan; Dumbledore oli vain istuutunut varttitunniksi pöydän ääreen juodakseen teensä ja ilmoittaen mukavasti, että hänen isänsä ei sittenkään ollut kylmäverinen murhaaja. Hän oli vain todennut sen. Hän oli kertonut sen niin tyynesti, niin liian nopeasti, että Furud ei voinut oikein sisäistää totuutta. Eikö hänellä, Siriuksen pojalla, ollut oikeutta kuulla vähän laajempaa selitystä tästä kaikesta? Ikään kuin Dumbledore ei pitänyt tarpeeksi tärkeänä kertoa kaikki perusteellisesti hänelle, sillä aikaa olisi ollut vaikka kiertää koko Tylyahon kylä kymmenen kertaa ympäri. Furud tunsi olonsa petetyksi katsoessaan noiden kahden hahmojen loittonevia selkämyksiä.
”Tekö lähdette nyt?” Furud kysyi vaikka luulikin tietävänsä jo vastauksen.
Dumbledore kääntyi häneen päin ja nosti luumunvärisen myssyn päälaelleen. ”Olen pahoillani, etten ehdi jäämään. Minun oli vain pakko varmistaa, että saat edes jonkinlaisen kuvan tapahtumista. Jos haluat, niin Severus voi -?”
”Ei, kiitti… Kyllä minä pärjään.” Mutta turhautuneisuus teki tuloaan lujempaa kuin oli aiemmin aikonut. Hän oli ärtynyt eikä tiennyt olisiko pitänyt sylkeä heidän kahden perään vai huutaa sittenkin palaamaan takaisin, anomaan että heillä olisi enemmän aikaa kertoa lisää – että he eivät vain olisi tulleet hetkeksi toteamaan tosiseikkoja, kun todellisuudessa jopa Kalkaros tiesi paremmin mitä oikeastaan oli tapahtunut. Furud lysähti takaisin penkilleen ja hautasi kasvot käsiinsä miettien ankarasti mielessään, missä hänen isänsä oli nyt.

Vaikka Dumbledore olikin jättänyt hänet jälleen ilman tietoa, hän tuli tapaamaan Furudia vain muutama kuukausi myöhemmin. Myös sillä kerralla istunto oli kestänyt vain pienen hetken heidän elämästään, mikä oli todenteolla saanut Furudin ohimon sykkimään lujempaa kuin koskaan aikaisemmin Dumbledoren käynnin aikana. Hän oli maininnut, että Sirius olisi turvassa ja heillä olisi pian mahdollisuus tavata kun Furud liittyisi salaseuraan, Feeniksin kiltaan. Furud oli yrittänyt kasata kokonaisuuden kaikesta siitä mitä Dumbledore oli ehtinyt puhua ja tiesi Feeniksin killan tarkoittavan jotakin seuraa, joka taistelisi Voldemortia vastaan.
Mutta olipa Dumbledore luvannut hänelle mitä tahansa siitä, että he tulisivat tapaamaan toisensa – Furud ja Sirius –, he eivät koskaan tavanneet. Monta kuukautta myöhemmin Dumbledore seisoi jälleen Sianpään ovella luumunvärinen myssy käsissään Aberforthin tivatessa häneltä oitis vierailun syytä.
”Minä tulin Siriuksen vuoksi”, sanoi Dumbledore, joka ei tällä kertaa enää hymyillyt vaan siirsi murheellisen katseen Furudiin. ”Minun on kerrottava sinulle jotakin.” Ja välittämättä siitä mitä mieltä Aberforth oli hänen vierailustaan, Dumbledore astui kumarassa oviaukosta sisään ja seurasi Furudia yläkerran takkahuoneeseen.
Furudilla ei ollut käsitystä siitä minkä vuoksi hän oli tällä kertaa tullut Sianpäähän; hän oli käynyt muutamassa Feeniksin killan kokouksessa ja harjoitellut jonkin verran Dumbledoren kansliassa kaksintaisteluloitsuja tämän omasta pyynnöstä. Silti hän oli säästänyt erillisen tapaamisen Sianpäähän juuri kun Aberforth oli ollut laittamassa kylttiä oven kahvaan.
”Minä en voi sanoin kuvailla”, Dumbledore aloitti heikolla äänellä, ”kuinka pahoillani olen.” Hän ei katsonut Furudia silmiin, vaan kuljetti kirkkaan sinisiä silmiään sylissään lepäävää myssynsä reunusta pitkin. Hänen sanansa olivat kömpineet suusta ulos niin nöyränä, että Furudin oli vaikea tunnistaa Dumbledorea; tämä ilmiselvästi häpesi katsoa häneen päinkään.

”Mistä on kysymys?” Furud kysyi vasten tahtoaan. Se ei voinut olla mitään hyvää tarkkaillessa Dumbledoren koko olemusta, kun hän pudisti päätään katse edelleen myssyssään ja silmät kimmeltäen apeana puolikuulasien takana.
”Vanhan miehen hairahduksia… Tämä on kokonaan minun syyni – ”
”Mitä ikinä se on, se on tuskin sinun syysi, professori”, Furud kiiruhti sanomaan, sillä vaikka hän oli viisi vuotta tuntenut jonkinlaista katkeruutta Dumbledorea kohtaan, hän ei pystynyt katsomaan kuinka tämä kärsi omassa ruumiissaan.
Hetken, tuon ohikiitävän hetken, Furud oli näkevinään hänen kasvoillaan kyynelen, mutta katsoessaan tarkemmin se oli poissa. Sitten Dumbledore katsoi takan päällä iäisyyden riippunutta taulua, jossa vaaleahiuksinen tyttö virkkasi pitsikuvioista kangaspalaa ja vilkaisi ohimennen Furudia tuolissaan.
”Kovin ystävällistä, Furud”, Dumbledore sanoi huokaisten. ”Mutta en tiedä sanotko noin kun kuulet. Toivon että suot anteeksi, että sanon tämän, mutta…” Hän repi viimein katseensa irti muotokuvasta ja siirsi siniset silmänsä Furudiin. ”Hän on kuollut.”
Ja he istuivat sinä iltana pitkään Sianpäässä. Dumbledore ei viipynyt tällä kertaa vain varttituntia, vaan hän istui muotokuvan vieressä monta tuntia jutellen Furudin kanssa Siriuksesta ja siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Myös Aberforth oli tullut hetken päästä kysymään haluaisivatko he jotain syötävää; hän oli ilmeisesti kuunnellut jälleen kaiken mitä he olivat kaksistaan Siriuksesta puhuneet.
Furud oli kiitollinen siitä, että Dumbledore ei kiirehtinyt ja jättänyt häntä taas pohtimaan ja vatvomaan tapahtumia. Hän oli kiitollinen myös siitä, että Aberforth oli luvannut hänelle seuraavan päivän vapaata ja luvan käydä Tylypahkassa, mikäli hän itse sitä tahtoi.

Niin kamalalta kuin se tuntuikin todeta: Siriuksen kuolema ei järkyttänyt tai surettanut Furudia. Hän ei ollut liialti surullinen eikä edes hämmentynyt, sillä oli vaikea tuntea ikävää jotain sellaista kohtaan, jota ei ollut ikinä tuntenut. Sitä vastoin Furud tunsi pientä kaihoa, sillä nyt hän tiesi mielessään, ettei saisi ikinä mahdollisuutta tuntea isäänsä. Se haave oli kuollut hänen isänsä mukana.
Eikä Furud koskaan tuntenut katkeruutta Dumbledorea kohtaan, etteivät he olleet Siriuksen kanssa koskaan tavanneet toisiaan tämän lupauksista huolimatta. Vaikka hän oli yrittänyt joskus syyttää Siriuksen kuolemasta Dumbledorea, se oli ollut ajanhukkaa. Feeniksin kilta oli syönyt häneltä kaiken ajan ja hänen oli mahdoton olla välikätenä kun samaan aikaan hänellä oli Harry, Siriuksen parhaan ystävän poika, huolenaan.
Furud oli vuosi vuodelta saanut kuulla Harrysta – aina tietysti Dumbledoren kertomana. Hän oli muun muassa maininnut Harrysta silloin kun oli kertonut Siriuksen kuolemastakin, ja oli lopulta paljastanut eräänä iltana kansliassa, että Harry oli ainut mahdollisuus tuhota Voldemort. He puhuivat tästä aina silloin tällöin ja silloin kun he puhuivat, Furud tunsi halua saada jutella Harryn kanssa – sen henkilön kanssa, joka oli joskus tuntenut hänen isänsä ja jolla oli joskus ollut sellainen side Siriukseen, minkä Furud olisi tahtonut omistaa.
Ja kun he olivat viimeisen kerran istuneet kahdestaan Dumbledoren kansliassa, Furud oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja kysynyt:
”Tiesikö isä koskaan, että hänellä oli poika?”
He olivat istuneet hetken hiljaisuudessa, jonka ajan Furudin sydän oli loikannut ylös kurkkuun ja hän oli toivonut saavansa myöntävän vastauksen. Hänen viimeinen oljenkortensa oli menetetty, kun Dumbledore pudisti päätään hitaasti ja siirtyi silittämään Fawkesia. Sen jälkeen Furud ei myös ollut koskaan kysynyt Dumbledorelta, oliko hän tiennyt, että hän oli muutama vuosi aiemmin luullut äitinsä olevan elossa; oliko tämä lukenut todella hänen ajatuksensa.

Ja sinä iltana Furud seisoi ikkunan vieressä lähes yhden jalan pitempänä kuin kuusi kesää sitten Dumbledoren astuessa ensimmäistä kertaa Sianpäähän hänen elinaikanaan. Hän oli toden totta kasvanut noista ajoista kaikin puolin eikä voinut sanoa enää yllättyvänsä mistään mitä tällä kertaa hänelle kerrottaisiin, sillä Sirius oli lopullisesti poissa eikä maailman mullistavinkaan uutinen toisi häntä takaisin.
Furud harppoi ovelle ja tarttui sen kahvaan valmiina kohtaamaan joko Aberforthin tai Dumbledoren. Hän tönäisi oven selälleen niin lujaa, että oli melkein itse horjahtaa oviaukon luona seisovan hahmon päälle.
”Hyvänen aika, Furud, etkö sinä enää nykyään tarkista kuolonsyöjiä?” tuttu ääni tivasi viitan hupun alta, vaikka se selvästikin kuului professori McGarmiwalle ja oli tavallista vakaampi kuin normaalisti. Hän astui sisään Sianpäähän ja riisui huppunsa vasta kun Furud oli sulkenut oven hänen takanaan.
”Ei kukaan osaisi esittää tarpeeksi vakuuttavasti sinua”, Furud naljaisi lukitessaan ovea.
”Nyt ei ole tarpeeksi sopiva hetki vitsailla!” McGarmiwa sihahti kiukkuisena, mutta sitten hänen kasvonsa leppyivät jälleen. ”Missä Aberforth on?”
”Hän lähti pari tuntia sitten”, Furud kertoi ja viittilöi McGarmiwaa kapuamaan portaita ylös huoneeseen, jossa heidän valonaan oli ainoastaan tulenkajo takassa. McGarmiwa näytti ottavan tukea kaiteesta kun Furud asteli hänen takanaan portaita ylös ja oli saavuttanut hänet ylätasanteella. ”Onko kaikki hyvin?”
”Ei, mikään ei ole tänä iltana hyvin”, McGarmiwa sanoi hiljaa selkämys häneen päin.
”Istuudu, Minerva hyvä”, Furud ehdotti ja tarjosi tuolia takan vierestä. McGarmiwa lysähti siihen tarvitsematta kahdesti käskeä ja hieroi toisella kädellä ohimoaan. Ei tarvinnut olla kovin kummoinen selvännäkijä, että huomasi valonkajossa kyyneleiden kimmeltävän naisen poskilla kun tämä tuijotti tuleen hetken hiljaisuudessa, siirsi sitten katseensa vanhaan muotokuvaan takan päällä ja sanoi:
”Aberforth tuli varmaankin Feeniksin killan avuksi. Tylypahkassa oli käynnissä taistelu.”

”Minä tiesin sen”, Furud sanoi oitis. ”Tai oikeastaan arvasin, näin nimittäin pimeänpiirron.”
”Tylypahkassa on sattunut hirveitä.” McGarmiwan poskilla tanssi toinen kyynel, jonka hän sipaisi kuitenkin nopeasti pois ja huokaisi raskaasti.
”Minä olisin tullut apuun”, Furud yritti epätoivoisesti. ”Mutta Aberforth sanoi, että – ”
”Ei se mitään, Furud”, McGarmiwa keskeytti hänet. ”Sinusta on ollut valtavasti hyötyä killalle. En halua kuulostaa loukkaavalta, mutta sinun apusi ei olisi merkinnyt tässä taistelussa paljoakaan.” Furud olisi kysynyt miksi, mutta hänen ei tarvinnut. McGarmiwa oli kai arvannut hänen mietteensä jatkaessaan: ”Albus on menehtynyt…”
Eikä hänen tarvinnut kysyä ketä hän tarkoitti, sillä vaikka McGarmiwa olikin maininnut tämän etunimeltä, oli ilmiselvää että kyse oli Dumbledoresta. Furud tuijotti McGarmiwan kasvoja odottaen, että hän pian alkaisi nauraa tavatonta naurua ja kertoisi miten hölmöltä hän oli näyttänyt uskoessaan sellaista. Hän odotti McGarmiwan alkavan nauraa ja sanovan sen hänelle millä hetkellä hyvänsä, tuntuipa se miten epätavalliselta käytökseltä tahansa hänet tuntien, mutta Furud vain odotti yksinkertaisesti siksi, että ajatus Dumbledoresta kuolleena oli järjetön.
”Sanoitko sinä -?”
”Dumbledore on kuollut”, McGarmiwa sanoi yrittäen tavoitella mahdollisimman normaalia äänensävyä sen sanoessaan. ”Hän menehtyi tänä iltana taistelussa kuolonsyöjiä vastaan.”
Furudin mielessä kävi väistämättäkin ajatus, että häntä vedätettiin nenästä oikein kunnolla. Kun hän kuitenkin katsoi McGarmiwaa syvälle silmiin, hän tajusi välittömästi, ettei se ollut vitsi. McGarmiwa oli sanonut sen haudanvakavana potien samaa polttavaa tunnetta sisällään kuin Furudkin tunsi mitä enemmän hän alkoi miettiä mielessään noita järjettömiä sanoja. Ja yhtäkkiä hän muisti kirkkaasti tuon päivän mielessään kun Dumbledore oli tullut Sianpäähän ja tarjonnut paikkaa Tylypahkasta, jonne Furud ei ollut koskaan päässyt opiskelemaan. Hän muisti heidän keskustelunsa Siriuksesta, Harrysta, Jamesista… Dumbledore oli ollut kaikki ne vuodet kuin auki lepäävä kirja, josta hän saattoi puristaa tiedon kuin tiedon vanhemmistaan; hän oli ollut ainoa, jonka kanssa Furud oli jutellut pitkään aikaan isästään tai ylipäätänsä mistään.

”Miten?” Kysymys oli ikään kuin karannut hänen suustaan. Hänen oli pakko tietää, hänellä oli pakonomainen tarve tietää millä tavalla sellainen velho kuin Dumbledore oli saanut surmansa.
”Kalkaros… Kalkaros surmasi hänet”, McGarmiwa sanoi raskaasti.
”Ei!” Furud oli iskenyt nyrkkinsä tahtomattaankin seinää vasten. Hänen jokainen muisto Kalkaroksesta oli kaikkea muuta kuin viehättävä, mutta kaikista epäilyksistä huolimatta kukaan ei olisi uskonut, että Dumbledore kuolisi hänen kädestä. Ei sellainen velho kuin Dumbledore voisi kuolla sellaisen velhon kuin Kalkaros kädestä. Se jos mikä oli ajatuksena absurdi.
”Dumbledore todella teki virheen luottaessaan häneen”, McGarmiwa huokaisi ja yritti räpytellä silmiään kiivaasti taistellen kyyneliä vastaan.
Olisi ollut liian ylimielistä sanoa, että Furudhan oli sanonut, ettei Kalkarokseen voinut luottaa. Hän oli jankuttanut sitä alusta alkaen kun oli liittynyt Feeniksin kiltaan; ei ainoastaan siksi, että Kalkaros vihasi häntä ja Siriusta, vaan myös siksi että hän tuntui olevan ainoa, jolle Feeniksin killan menetykset eivät merkanneet juuri mitään.
”Se paskiainen!” Furud huudahti kyynelten kirveltäessä hänenkin silmiään.
”Tämä on aivan hirveää… Kukaan ei olisi uskonut…”
”Missä Kalkaros nyt on?” Furud mylvi tärisevällä äänellä ja pyyhkäisi hihallaan silmäluomiaan.
”Hän… Hän pakeni”, McGarmiwa sopersi ihmeissään katsoen, kun Furud pyyhälsi huoneen toiseen nurkkaan ja avasi puisen lipaston, josta kaivoi esiin pitkän, melko ohuen sauvan. ”Mutta Furud, et kai sinä… Et kai sinä todella luule, että päihität Kalkaroksen? Ethän sinä osaa edes taikoa kunnolla!”

Mutta Furud oli jo ennättänyt sujauttaa sauvan oikeanpuoleiseen lahkeeseensa ja kiisi sitten takan eteen muotokuvan luokse sanoen vapisevalla äänellä:
”Sano Aberforthille, että minulla on kiireellinen asia hoidettavana koskien Feeniksin kiltaa.”
Ja Furud olisi ilmeisesti mennyt, ellei McGarmiwa olisi noussut tuolistaan ja tarrannut hänen ranteestaan kiinni voimakkaasti. He mittailivat hetken toisiaan Furudin yrittäessä pyristellä otteesta irti, mutta hetken kamppailun jälkeen tämä luovutti.
”Minä en anna sinun mennä Kalkaroksen eteen, jotta hän voi pyyhkäistä sinutkin pois tieltään”, McGarmiwa sanoi äänessään raivoa. ”Dumbledore halusi ennen kaikkea, että sinä ja Harry pysytte elävien kirjoissa, joten minä totta vie pidän siitä huolen jos minulla on siihen mahdollisuus.”
Ja kun McGarmiwan ote löystyi, myös Furud päätti vetää kätensä rauhallisesti pois ja olla liikahtamatta suuntaan tai toiseen. Suuttumus, joka täytti Furudin rinnan, vääntelehti hänen sisällään tuskallisena. Hänen sisimmissään oli sykähtänyt polttava vihantunne – hän tahtoi epätoivoisesti päästä Kalkaroksen perään ja tehdä hänelle jotain todella pahaa, joka sattuisi häneen mahdollisesti yhtä paljon – ei, enemmän – kuin Furudiin sillä hetkellä. Hän halusi, että Kalkaros tuntisi edes pienen osan siitä tuskasta, joka mylläsi hänen sisällään.
”Senkö takia Fawkes lauloi aikaisemmin?” Furud kysyi hetken päästä hiljaisena.
McGarmiwa nyökkäsi kepeästi. ”Niin, se on sen surulaulu.”
”Miksi se loppui?”
Furud oli kysynyt sen kuin lapsi odottaen vastausta ahnaasti tuijottaessaan McGarmiwan surullisiin silmiin. Hän ei uskonut, että McGarmiwa aikoisi vastata ollenkaan, ennen kuin hän asteli yläkerran ikkunan viereen ja sanoi matalalla äänellä:
”Koska hän on nyt poissa.”

Oli vaikea tulkita oliko McGarmiwa tarkoittanut feenikslintua vai Dumbledorea, mutta sillä ei ollut hirveästi enää merkitystä. He seisoivat kumpainenkin takkatulen ääressä liekkien tanssahdellessa puiden päällä aivan hiljaa osaamatta sanoa toisilleen mitään, mikä olisi saanut sydämen päällä raskaan kiven vierimään edes hetkeksi pois. Furudin ennestään lohduton olo paheni, kun hän ajatteli mielessään miten hän ikinä kertoisi Aberforthille, että hänen ainoa elossa oleva perheenjäsenensä oli kuollut. Hän ei edes tiennyt miten tämä suhtautuisi asiaan; Aberforth ei ollut liialti ikinä kovin lämpimissä väleissä veljensä kanssa, niin ihmeellistä kuin se olikin. Furud oli tiennyt jo monta vuotta olla puhumatta Dumbledoresta paljoa Aberforthin kuullen, mutta aina silloin tällöin kun hän mainitsi tämän, Aberforth oli kääntänyt katseensa Arianan muotokuvaan, katsonut sitä tovin ja poistunut huoneesta.
”Milloin… Milloin hautajaiset ovat?” Furud kysyi automaattisesti kun ei keksinyt mitä muutakaan voisi sanoa.
”Viikon sisällä luultavasti”, McGarmiwa sopersi hänen ilmeensä muuttuessa vaikeannäköiseksi. ”Mutta… Ne pidetään Tylypahkassa.”
”Mitä sitten? Haluan olla paikalla kun hänet – ” Haudataan, olisi viimeisten sanojen kuulunut mennä, mutta Furud ei pystynyt sanomaan sitä ääneen. Hän keräsi joka ikisen voimansa likoon, että pystyi pitämään kyyneleensä loitolla nyt kun McGarmiwakaan ei enää itkenyt.
”Furud, minä tiedän miten kovasti tahdot olla läsnä… Mutta Harry, taikaministeriö, opettajat, oppilaat… Kaikki tulevat sinne”, McGarmiwa sanoi pahoittelevasti. ”Se herättäisi kysymyksiä.”
”Herättäisi kysymyksiä?” Furud toisti hölmistyneenä. ”Entä Elias? Pääseekö Elias sitten?”
”Elias ei kuulu Tylypahkaan niin kuin et sinäkään”, sanoi McGarmiwa. ”Minun tehtävänäni on enää vain noudattaa Dumbledoren tahtoa, joka oli valitettavasti tämä. Sinä et saa näyttäytyä taikaministerin etkä etenkään Harryn silmien edessä.”

”Ja sinäkö päätät siitä?” Furud kysyi tulisesti.
”Sinä et ole ainoa, joka on kokenut kovia Dumbledoren menetyksen myötä”, McGarmiwa sanoi sävyyn, joka alkoi jo huomattavasti muistuttaa omaa itseään. ”Niin kauan kuin minä olen tästedes rehtorina, minä päätän siitä astutko sinä jalallasikaan Tylypahkaan. Dumbledoren pyynnöstä minä en yksinkertaisesti voi tehdä sitä, Furud. Minä olen pahoillani.”
”Olet pahoillasi, vai?” Furud sylkäisi suustaan happamasti ja katsoi kun McGarmiwa selvästi alkoi jo kietoa viittaa ylleen tehdäkseen lähtöä ennen kuin hän aikoi todenteolla pistää vastaan. ”Varmasti oletkin. Kaikki tämä roska vain siksi, ettei Harry näe minua? Mitä sitten – minä voin vaikka muuntautua joksikin toiseksi!”
Mutta McGarmiwan katse viestitti, että asiasta oli enää edes turha keskustella. Furud ei tiennyt miten Aberforth oli päässyt takaisin Sianpäähän lukitun oven takaa, mutta kuuli kuitenkin hänen kohtaavan McGarmiwan portaissa vaimeasta sorinasta päätellen. Hänen teki mieli potkaista tuolia, jossa McGarmiwa oli hetki sitten istunut, ellei Ariana olisi katsonut häntä muotokuvasta niin varoittavasti. Se ei kuitenkaan vienyt pois sitä tunnetta, joka myllersi Furudin sisällä, kunnes hetken päästä hänen oli pakko etsiä itselleen ämpäri ja oksentaa paha olo pois sisältään.
Ja kun ilmeisesti McGarmiwa oli viimein häipynyt ja jättänyt Aberforthin alakertaan surullisen uutisen kanssa, Furud istui ämpäri sylissään hiljaisuudessa vain kerrosta ylempänä ja tajusi kuuntelevansa sittenkin eräänlaista laulua.

Feeniks ei ollut lakannut laulamasta; sen laulu oli vain muuttunut.

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Granaattitähti
« Vastaus #2 : 16.01.2009 16:29:52 »
Tinwen, kiitos paljon! :) Itse asiassa Furudin luonnetta on muutamassa alkuluvuissa vielä hyvin vaikea luonnehtia juuri mitenkään, nimittäin aika lailla olosuhteet ovat vaikuttaneet hänen mietteisiin/sanavalintoihin/tekoihin äärimmäisen paljon. Esimerkiksi kun Furud sai tietää isästään ollessaan kolmentoista, hän ei käyttäytynyt kovin kypsästi, vaan juuri niin kuin murrosiän portaalla olevan pojan voi olettaakin käyttäytyvän. Hän oli hiukan hermostunut siitä kaikesta tiedosta ja sen vähyydestä että paikka paikoin myös runsaudesta, että luonne ja tunteet ikään kuin sekoittuivat. Mutta jatkossa lukijat varmasti saavat kiinni millainen persoona Furud itse asiassa on. :)
Dumbledore piti tärkeänä ettei Furud sekoita Harryn päätä tai suunnitelmia, nimittäin Dumbledore uskoi elävän muiston Siriuksesta tuovan vain haittaa Harrylle. Ja Harry saattaisi sitoa Furudiin tietynlaisen siteen, jota Voldemortin olisi helppo käyttää hyväkseen. Tämä olisi saattanut selvitä kyllä myöhemmissäkin luvuissa, mutta on kai se ja sama sanoa se nyt. :D


2. luku - Dumbledoren viimeinen tahto

Furud tarrasi mustiin, puolipitkiin hiuksiinsa ja sipaisi ne vastahakoisesti korviensa taakse samalla kun veti hupun päähänsä ja astui Sianpään ovesta heinäkuun vesisateeseen. Hän nosti vielä kerran kauluksiaan viitan alta ja astui katoksen suojista liejun ja soran peittämälle tielle. Tylypahkalaisten viikonloppu Tylyahossa oli päättymäisillään, sillä oppilaat ryntäsivät jonottamaan pääkadulle vaunujaan, joilla he matkustaisivat takaisin linnaan jatkamaan opintoja. Furud heilautti kättään tummahiuksiselle tytölle, joka vilkutti väkijoukon keskuudesta, ja jatkoi sitten matkaansa pääkadulta tuonnemmas.
Kun Furud käveli aivan pääkadun toiseen päähän, hän tajusi seisovansa yksin Tylyahon kylän laitamilla, vaikka vain hetki sitten hän oli ahtautunut syrjään ihmisvilinästä. Se ei tosin jaksanut ihmetyttää häntä niin paljoa kuin viikko sitten kun Furud oli saanut palkan ja hakenut Hunajaherttuasta makeisia sillä välin kun Aberforth oli siistinyt Sianpään pöytiä sulkemista varten. Ja niin tyypillisestikin kuin pääkadulla yleensä oli vilinää kellonajasta huolimatta, Furud oli seissyt tuolla samaisella mukulakivikadulla ja ihmetellyt minne kaikki olivat kaikonneet. Useimmat liikkeistä olivat menneet ennen aikojaan jo kiinni ja ne, jotka vielä kärsivällisesti pitivät oviaan auki asiakkaiden varalta, joutuivat keksimään ylimääräistä puuhaa, jotta rahantulo olisi taattu.
He olivat tietysti kaikki aavistaneet, että hiljaiset ajat koittaisivat myös Tylyahon kylään samalla tavalla kuin Saukkonummellekin. Liikkeet ja pubit suljettiin ja ihmiset joutuivat ostamaan muonansa mailien päästä kotikylästään; vaan Furud oli päättänyt aikoja sitten, että Sianpää pysyisi auki vaikka hän joutuisi istumaan työvuorossa vuorokauden ympäri. Hän oli onnekseen myös saanut Aberforthin tuen mukaan, sillä tämä oli rypistellyt Päivän Profeetan siistiksi päänkokoiseksi palloksi ja heivannut takkatuleen ilmoittaen, että Voldemort kaikkine voimineen ei estäisi heidän rahantuloaan. Lisäksi Aberforth oli maininnut, että hän mieluummin kuolisi Voldemortin sauvasta kuin nälkään. Furud saattoi jopa uskoa sen.
Furud kääntyi pääkadulta vasemmalle ja ohitti aitauksen, joka rajasi koko Tylyahon kylän. Hän kulki vielä yhden katulyhdyn ohitse, kunnes ne päättyivät pienen keskiaukeaman luokse, jossa neljä tietä haaroittuivat kaikki eri suuntiin ja niiden keskellä oli kaikkiin neljään suuntaan osoittavat kyltit. Furud ohitti sen kyltin, jossa luki ”vuoret”, ja kohensi huppuaan. Hänen ei tarvinnut kävellä kuin tovi tullessaan pienelle jyrkänteelle, jossa valtava, puinen monikerroksinen talo kohosi taivasta vasten ja yhdestä sen lukuisista mutkikkaista savupiipuista kohosi purppuranpunaista savua.

Hän asteli mutaista soratietä pitkin talon pihapiiriin, joka oli kaikkea muuta kuin siisti; iso traktoria muistuttava vehje oli parkkeerattu huolimattomasti aivan matalimman ikkunan eteen; työkalupakki ja välineet olivat levinneet hujan hajan pitkin läpimärkää, pehmeää nurmikkoa; suuren piikikkään pensaan päälle oli heitetty kaksi suurta puista laatikkoa kuin se näyttäisi normaalilta ja valtava lautasantenni kyhjötti keskellä kuistia aivan kuin se olisi siinä vain siksi, että mahdollisimman moni pääsisi ihmettelemään. Furud ei kuitenkaan näyttänyt yllättyneeltä, sillä hän oli nähnyt sen paljon pahemmassakin kunnossa, koska se ei todellakaan ollut hänen ensimmäinen kertansa astuessaan noille portaille ja avatessaan maalia tiputtavan oven samaisella kuistilla. Furud oli käynyt siellä lukemattomia kertoja aikaisemminkin ja tiesi, että hänen oli määrä olla häiritsemättä ystäväänsä ja avata ovi omin neuvoin yhtä lailla kuin myös kävellä ylimpään kerrokseen esittämättä hienovaraista ja käydä taloksi.
”Ladarius”, Furud huhuili toisen kerroksen puolivälissä. Hän ei saanut vastausta, mutta kuuli sitä vastoin kummallista pauketta kerrosta ylempänä. Furud päätti jatkaa matkaansa kolmanteen kerrokseen, jossa hänen etsimänsä hahmo oli.
Ladarius seisoi vain kahden tuuman päässä selkä Furudiin päin eikä hän ennättänyt vastata. Hän tutki valonkajeessa yhtä metallista tuntematonta kappaletta, paukautti sitä kerran pöytää vasten ja katsoi uudestaan.
”Moi, Ladarius”, Furud sanoi nyt hiukan voimakkaammin. Tällöin Ladarius kuuli sen ja kääntyi katsomaan ovella seisovaa Furudia. Hän nappasi nenältään ylisuuret silmälasit, jotka saivat hänen tummanruskeat silmänsä näyttämään kymmenen kertaa suuremmilta kuin ne todellisuudessa olivat. Hän irrotti vielä silmälaseista jääneen kumilenkin maantienvärisistä, kiharista hiuksistaan ja tervehti kömpelösti ystäväänsä samalla kun yritti irrottaa kapistuksen pois päästään.
”Sainpas!” hän ähkäisi heittäessään kumilenkin jonnekin näkymättömiin. Sitten hän ryhtyi kiireesti siistimään lattiaa enimmältä tavaralta ikään kuin Furud ei olisi ikinä nähnyt sitä niin siivottomana. ”Mikä sinut tänne tuo? Eikö sinun pitäisi olla Sianpäässä töissä?”

”Ei oikeastaan, minulla on näet vapaapäivä”, Furud kertoi ja väläytti hänelle tärkeilevän hymyn. ”Ajattelin tulla katsomaan mitä sinä teet.” Hänen katseensa kiersi ympäri huonetta, jonka lattialle oli levitelty erilaisia metallin paloja ja nappuloita jousineen… ”Mitä sinä muuten teet?”
Ladarius siirteli tavaroita lattialta kulmapöydälle, ikkunan edessä olevan pöydän viereen. Hänen päällään olevan valkoisen kauluspaidan hihat oli kääritty ylös ja ne näyttivät likaantuneen aivan kuten Ladariuksen naamakin ohimoiden kohdalta.
”Arthur kävi aamulla täällä”, Ladarius vastasi paksulla äänellä kun hän nosti yhden raskaan osan kulmapöydälle ja läpsi käsiään yhteen. ”Hän toi minulle isäsi entisen moottoripyörän. Olen hajottanut sen ihan pieniin osiin, vaikkakin tänne tullessaankaan se ei ollut kokonainen. Ojentaisitko sen ruuvimeisselin vierestäsi?”
Furud nappasi lattialta esineen ja antoi sen Ladariukselle. Tämä vertaili kahta ruuvia valonkajossa uudemman kerran ja siirsi toisen kulmapöydälle sekä toisen kasaan, johon hän oli nähtävästi kasannut kaiken tarpeettoman.
”Kuulitko jo Villisilmästä?” Furud kysyi sitten kun oli odottanut jonkin aikaa Ladariuksen sanovan jotain.
”Kuulinhan minä.”
”Arthuriltako?”
Ladarius vaihtoi työkaluaan nyt vasaraan ja löi yhtä osaa niin lujaa, että se meni kahtia. ”Ei, vaan Remus kävi toissapäivänä. Siinä samassa rytäkässä tämäkin kaunokainen meni hajalle.” Hän otti kolmannen vempaimen, jota Furud ei ollut nähnyt aiemmin, ja väänsi metallisen putken U-kirjaimeksi vain yhdellä ranneliikkeellä.
”Minulle kertoi Kingsley”, Furud sanoi siihen. ”Tiedätkö, olen yrittänyt olla ajattelematta Kalkarosta, mutta teen sitä tahtomattakin. En voi olla syyttämättä itseäni siitä, etten puhunut Dumbledorelle tarpeeksi siitä miten häneen ei voi luottaa… Minä tiesin sen, Ladarius, ja jos vain olisin saanut muutkin näkemään sen – ”
”Furud, me kaikki tiedämme miten vahvasti Dumbledore luotti Kalkarokseen”, sanoi Ladarius ja lakkasi nyt puuhaamasta moottoripyörän osien parissa. ”Silloin kun minä kävin Tylypahkaa joskus kymmenen vuotta sitten, minäkin satuin vihaamaan Kalkarosta, mutta se ei tuo Dumbledorea valitettavasti takaisin. Se ei ollut sinun virheesi, vaan Dumbledoren.”

”Mutta se vainoaa minua”, Furud intti vastaan kärsimättömästi. ”Nyt Villisilmäkin on kuollut ja… No, olet nähnyt mitä Tylyahollekin tapahtuu. Tuntuu kuin kaikki haihtuisi noin vain pois.”
Ladarius hymyili hänelle lohdullisesti ja otti esiin sauvansa, jolla taikoi rojukasan pois näkyvistään. Sitten hän asteli Furudin ohi rappusiin tuo sama hymy yhä huulillaan ja pian hänen äänensä kuului alas johtavista portaista:
”Kyllä täällä tapahtuu hyviäkin asioita.”
Kun Furud seurasi Ladariusta alakertaan, tämä oli ehtinyt istuutua yhteen lempikeinutuoliinsa. He olivat huoneessa, joka olisi voinut muistuttaa olohuonetta, ellei paremmin tiennyt, mutta Furud oli jo kauan ollut perillä siitä, että se poikkesi mitä ihmeellisin tavoin tavallisesta olohuoneesta. Huone oli sotkuinen – kuten arvata saattoi – ja näytti siltä kuin kaksi aivan eri planeetoilta olevaa ihmistä olisi yrittänyt sisustaa sen, ja näin oli lattiasta kattoon. Mitään siltä väliltä ei ollut tavanomaista; katto ei ollut tasainen, vaan huoneen toisesta päädystä olisi voinut kumauttaa päänsä ja toisella laidalla tuskin ylettää kattoon vaikka yrittäisi seisoa puukepeillä. Ja aivan keskelle koko omituista kattoa oli kiinnitetty aurinkomainen pallo, jonka sisällä todellisuudessa hehkui liskomainen otus päivänokosillaan.
Furud joutui käyttämään trampoliinia päästäkseen istumaan Ladariuksen viereen kahden jalan korkuiselle sohvalle. Kun hän oli kerran nukahtanut yhteen sellaiseen, herätys oli ollut mitä tuskallisin; sanottakoon, että hän oli pyörinyt liikaa. Siksi Furud tunsi olonsa melko epämukavaksi istuessaan siinä.
”Mitä hyviä asioita?” hän pääsi viimein kysymään.
Ladarius loi merkitsevän katseen Furudiin. ”Remus ja Tonks menivät naimisiin.”
”Mitä?” Furud henkäisi hämmentyneenä samalla kun pieni huvittunut virne hiipi hänen huulilleen. ”Mistä sinä tuollaista olet kuullut?”
”Remukselta itseltään tietenkin”, Ladarius vastasi hiukan kärsimättömästi mutta onnistui hymyilemään kuitenkin. ”Niin, Bill ja Fleurkin vihitään pian. Ja huomenna on sinun syntymäpäiväsikin. Hyviä asioita tapahtuu, Furud, sinä et vain näe niitä.”

”Näenhän”, Furud töksäytti hivenen närkästyneenä. Hän huomasi Ladariuksen vilkaisevan itseään kysyvästi, joten päätti pikaisesti korjata äänensävynsä jatkaessaan: ”Minusta tuntuu vain tyhmältä kun en voi tehdä killan eteen mitään. McGarmiwa ei ole päästänyt minua lähellekään Tylypahkaa, saati sitten kiltaa. On vaikeaa katsella kun ihmisiä kuolee kun en voi oikeastaan tehdä mitään.”
Ladarius, joka ei ilmeisesti ollut tottunut näkemään häntä niin vakavana, kaivoi taskustaan piipun ja nosti sen huulilleen. Kohta sen kärjestä nousi sinistä savua, joka leijaili huoneen halki muodostaen vastakkaisen seinän ikkunaa vasten usvamaisen kuvan pääkallosta. Furud joutui rypistämään kulmiaan ja vilkaisi ohimennen vieressään keinuvaa Ladariusta.
”Mutta niin se vain on. Joskus joutuu tekemään sellaista mitä ei vapaasta tahdosta tahtoisi. Mutta sen tekee yksinkertaisesti vain siksi, että se saattaa auttaa jotakuta toista”, Ladarius sanoi pääkallon haihtuessa pois näkyvistä. ”Ah, Elias tulee. Hänellä on ollut sinua ikävä.”
Eikä Furud ehtinyt liialti edes kääntää päätään siihen suuntaan, josta Ladarius tiesi Eliaksen tulevan, sillä hän näki vain välähdyksen kastajanruskeasta hiuspehkosta, kunnes tajusi makaavansa lattialla – aivan kuten oli pelännytkin.
”Hiivatti, kamu!” Eliaksen ääni kajahti jostain lähettyviltä. Furud nousi istualleen hieroen samalla selkäänsä, joka oli epäilemättä kärsinyt pudotuksesta, ja kohotti katseensa edessään istuvaan poikaan. ”Missä sinä olet oikein piileskellyt? Emme ole nähneet ikuisuuksiin!”
Furud yritti tavoitella hymyä välittämättä kivusta alaselässä. ”Et sitten näyttävämmin voinut sisään tulla…”
”No kun minä kävin Sianpäässä ja Aberforth sanoi sinun tulleen tänne”, Elias selitti hengästyksestä kiivaalla äänellä. ”Me kaikki olemme miettineet missä olet oikein ollut! Jeremy ei ole puhunut paljoakaan rokkonsa takia, mutta Tasha on ollut se pahin. Hän on päivä päivältä vain kiukkuisempi, enkä minä rehellisesti sanoen kestä katsoa häntä sellaisena, joten minä vähän niin kuin vaadin sinua selittämään yllättävän katoamisesi.” Hän risti kätensä puuskaan ja jäi tuijottamaan haastavasti edessään kyyhöttävää Furudia, joka puolestaan katsoi häntä takaisin kulmat koholla lievä huvittunut virne huulillaan.

”Mahdatkohan olla tosissasi…” Furud jupisi pikemminkin itselleen kuin Eliakselle. ”Pitäisihän sinun tietää, että olen piileskellyt killan vuoksi.”
”Piileskellyt killan vuoksi? Minä luulin, että teidän pitäisi nimenomaan taistella Voldemortia vastaan”, Elias sanoi siihen.
”Furud on piileskellyt kuolonsyöjiltä”, Ladarius selvensi ennen kuin Furud itse ehti sanoa sanaakaan.
Tällöin Eliaksen ilme vaihtui järkyttyneeksi. ”Kuolonsyöjiltä? Jahtaavatko he sinua?”
”Ei”, Furud kiiruhti sanomaan ja loi Ladariuksen puoleen ilmeen, jonka oli tarkoitus viestittää että tämä pitäisi suunsa kurissa. ”Olen piileskellyt rakkaan Minervan käskystä. Olen ollut vähän niin kuin eristyksessä nämä kaksi kuukautta, tosin löysin tiskin alta Aberforthin rommikätkön ja minulla on ollut oikein hauskaa sen kanssa. Mutta onhan piileskely aika hanurista tavallaan.”
Elias katsoi häntä edelleen järkyttyneen ja epäluuloisen katseen sekoituksena. ”Mutta miten ne kuolonsyöjät nyt tähän liittyvät?”
”No, olen nuorin killanjäsen ja he saattaisivat käyttää minua hyväkseen, ottaisivat panttivangiksi tai jotain sen tapaista”, Furud selitti, mutta mitä enemmän he kävivät tätä keskustelua, sitä enemmän hänestä tuntui että Elias järkyttyi. ”Mutta katso miten hyvässä kunnossa olen! En ole ikinä voinut paremmin!”
”Niin, tuo itse asiassa pitää paikkaansa”, Ladarius myötäili keinutuolistaan. ”Furudin vierailut ovat olleet melko hiljaisia – tarkoitan, että sinä olet ollut kauhean surullinen”, hän jatkoi kun Furud oli kohottanut kulmiaan. ”En ole nähnyt sinun paljoakaan nauravan – mutta minä ymmärrän sen. Ehkä Eliaksen tulo oli ihan hyvästä.”
Furud oli täsmälleen samaa mieltä, vaikkei hän sanonutkaan sitä ääneen. Elias oli parasta mitä hän oli tuntenut pitkään aikaan, ja Ladarius oli ollut oikeassa sanoessaan, että Furud oli ollut hiljaisempi kuin useimpina muina kertoina aiemmin. Se johtui kuitenkin yksinäisyydestä, jota hän oli joutunut kestämään muutaman kuukauden ajan, tasan siitä lähtien kun Dumbledore oli kuollut. Yksinäisyys oli repinyt pienen aukon hänen sieluunsa kun ei ollut yksinkertaisesti ketään kenelle jutella, vaikka aika ajoin Furud olikin käynyt vierailemassa Ladariuksen luona, ja nyt Eliaksen nähdessään tuntui kuin aukko kuroutui itsestään kiinni.
”On epäreilua, että Ladarius on saanut tavata sinua”, Elias sanoi periksi antamattomasti. ”Jos olet kerran niin kauheassa vaarassa, niin miksi Ladarius sitten -?”
”Ladarius asuu yksin Tylyahon ulkopuolella”, Furud sanoi lujaa ja huomasi äänensä voimistuvan. ”Olisi ollut riski liikkua kylässä – mieti jos kuolonsyöjät tietäisivät minusta, he tulisivat oitis kovistelemaan teidän perheitä!”

Mutta sanoipa Furud mitä hyvänsä, Elias tuntui olevan yhä vain sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt tavata aiemmin: ”Niin, mutta olisimme voineet tavata kaikki yhdessä vaikka täällä. Kukaan ei olisi huomannut mitään.”
”Elias kiltti, hengähdä hetkeksi”, Ladarius pyysi ilmeisesti arvaten miten kyllästynyt Furud oli puolustelemaan itseään. Hän ponnahti keinutuolistaan seisaalleen suunnilleen siihen missä he kaksi edelleen istuivat ja kääri piipun taskustaan kouraisemaansa liinaan ja sujautti sen takaisin risaisien housujen taskuun. ”Sanoitko sinä tulevasi Sianpäästä? Olet kiertänyt pitkän matkan, sinähän asut aivan toisella suunnalla.”
”Joo, mutta se kannatti”, Elias sanoi noustessaan nyt itsekin pystyasentoon samalla kun tarjosi kättään Furudin avuksi. ”Mitä Rymistyir muuten teki Sianpäässä?”
Furud ehti tuskin nousta pystyyn kun hän oli menettää tasapainonsa uudemman kerran. ”Mitä?” hän kähisi. ”Rymistyir? Meilläkö?”
”Niin”, Elias vastasi varovaisesti ja tarkkaili häntä. ”Hän jutteli Aberforthin kanssa – ”
”Se hemmetin nuuskija”, Furud kirosi kiristellen hampaitaan. ”Minun on mentävä sinne – voi Merlinin parta – ”
”Minä tulen mukaan”, Elias ilmoitti välittömästi.
He hyvästelivät pikaisesti Ladariuksen ja valmistautuivat eteisessä ulkona odottavaan hyiseen säähän. Kun Elias läjäytti ulko-oven auki, he juoksivat oikopäätä siihen suuntaan, josta molemmat olivat tulleet suoraan neljän eri tienhaaran risteykseen.
Furud oli muutaman kerran aikaisemminkin tavannut taikaministerin kun hän oli käynyt aina silloin tällöin kuulustelemassa Aberforthia milloin mistäkin. Rymistyirillä oli äärimmäisen outo tapa ilmaantua paikalle kutsutta – vain koska sattui olemaan taikaministeri – ja lähtiessään hän yleensä onnistui vain jättämään kireän tunnelman jälkeensä. Eikä valitettavasti tuo ensivaikutelma ollut muuttunut sittemmin, kun Furud oli tavannut Rymistyirin uudemman kerran, nimittäin hän oli siirtynyt kuulustelemaan Aberforthin sijasta Furudia itseään. Kysymykset, niin kuin olettaa saattoi, koskivat Dumbledorea ja hänen aikomuksiaan, mutta Rymistyirin harmikseen tämä ei saanut vastauksia – ei ainakaan Sianpäästä. Ja juuri siitä syystä hänen vierailunsa jatkuivat eikä loppua niille tuntunut näkyvän.

Sen vuoksi aukaistessaan Sianpään rähjäisen oven Furud teki sen niin tarkoituksenomaisen näyttävästi, että toivoi Rymistyirin vetävän tonttuviininsä väärään henkeen. Pettymyksekseen hän huomasi kuitenkin, että Aberforth ja Rymistyir istuivat tilanteen huomioon ottaen molemmat sangen tyynesti paikoillaan ja kohottivat katseensa tasan siihen suuntaan, missä Furud ja Elias seisoivat.
”Päätit sitten piipahtaa”, Furud sanoi yhä tarkoituksellisen kovaäänisesti ja salpasi oven selän takanaan kiinni. ”Ja ihan vain huvin vuoksi jälleen kerran, eikö vain? Sianpää – nimikin jo kertoo, että pysy nyt hyvä mies kaukana koko kuppilasta.”
”Röyhkeä kuten aina”, Rymistyir sanoi naurahtaen ja tuijotti Furudia lievä iva huulillaan. ”Aivan kuten isänsäkin – mikäli olet siis hänen isänsä, Aberforth. Ja minä kun luulin, että minun biologinen kelloni on jo paljon…” Viimeiset sanat hän tarkoitti luultavasti itselleen siemaistessaan samalla viiniä Sianpään tarjoilemasta kupista.
”Hän on minun ottopoikani, jos välttämättä tahdot tietää”, Aberforth kärisi kuin häntä suorastaan iljettäisi puhua Rymistyirin kaltaiselle miehelle.
”Eli hän ei ole siis Albus Dumbledorelle verisukua?” Rymistyir johdatteli ja hänen kellahtaville kasvoilleen nousi tietynlainen ahnas katse.
”Minä en sanonut, että Albuksen biologinen kello olisi ollut paljon”, Aberforth sanoi selvästi närkästyneenä Rymistyirin kommentista, jolloin Furud ja Elias molemmat tapailivat hymyntapaista kahden jalan päässä heistä.
”Jaa, no, minun on kyllä vaikea kuvitella Dumbledore – no olkoon”, Rymistyir mumisi sitten pudistaen päätään. Furud pisti merkille, että tämä tarrasi johonkin pöydällä olevista esineistä ja viittilöi sitten häntä tulemaan lähemmäs pöytää. ”Tämä tässä”, Rymistyir jatkoi heristäen kädessään vetonarupussukkaa, ”omaa mielenkiintoisen sisällön. Täällä on nimittäin Albus Dumbledoren testamentatut esineet sinulle.”
”Minulle?” Furudin huulilta lipsahti. Hän katui oitis sanojaan kun Rymistyir kumartui häneen päin ja tarkkaili häntä kellertävillä silmillään tuo sama ahnas pilke loistaen niistä.

”Kyllä, sinulle. Tosin se ei varmastikaan ollut niin kova yllätys kuin ne kolme muuta henkilöä oli meille… No niin, katsotaanpas…” Rymistyir kaivoi pussiaan ja otti sieltä esiin pienen lasipullon, jonka sisällä lainehti hopeaista nestettä. Furud tiesi täsmälleen mitä se oli. ”’Furud Alphard Dumbledorelle jätän tämän muiston siinä toivossa, että hän toivottavasti ilahtuu’… Tiedätkö sinä mistä tässä on kyse?”
Furud katsoi ilmeettömänä lasipulloa ja otti sen hyppysiinsä. ”Kysytkö sinä vakavissasi minulta sellaisen miehen, joka keksi lohikäärmeen veren kahdentoista käyttötarkoituksen, motiivia antaa minulle jokin typerä muisto?”
Rymistyir näytti välttelevän hänen katsettaan samalla kun pujotti kätensä uudemman kerran pussukkaan.
’Furudille annan myös pullollisen Fawkesin kyyneliä’”, Rymistyir luki pergamentiltaan ja nosti pöydälle toisen samankaltaisen pullon kuin hetki sitten, ”’ja erään lempiloitsukirjani siinä toivossa, että hänelle on niistä vielä joku päivä hyötyä’.” Nyt pöydällä lojui myös rähjäinen kirja, jonka kannet olivat enää viimeisillä sineteillä kiinni kirjan selkämyksessä. Furud tunsi lievää pettymystä; hän ei voinut teeskennellä toivoneensa saavan jotain isompaa, jotain jolla olisi ehkä enemmän merkitystä.
”Loitsukirja”, Rymistyir toisti katsellessaan kirjan sijasta kuitenkin Furudia. ”Ja sinähän et käy edes Tylypahkaa?”
”Mutta Furud osaa taikoa siitä huolimatta”, Elias puolusteli taka-alalla. ”Näytä hänelle, Furud.”
”En minä osaa taikoa niin hyvin kuin muut ikäiseni”, Furud kiiruhti sanomaan, sillä hänellä ei ollut mitään intoa näyttää Rymistyirille kuinka huteraa hänen taikominen oli. ”En minä ihan totta viitsi – ”
”Ei kun minä ihan mielelläni tahtoisin tietää miten hyvin näillä tienoilla osataan käyttää sauvaa”, Rymistyir sanoi aivan kuin Elias olisi tehnyt tarkalleen hänen mielensä mukaan. ”Yksi pieni loitsu vain ja minä lupaan sen jälkeen olla kaukana Tylyahosta.”

Furud vilkaisi epävarmasti vastapäätään istuvaa Aberforthia, joka nyökkäsi hyväksyttävästi vain aavistuksen verran. Hän hivutti kätensä oikeanpuoleiseen taskuunsa ja kosketti sormenpäillään sauvaa, jonka hän oli kauan sitten hankkinut siinä toivossa, että pääsisi opiskelemaan Tylypahkaan. Furud kietoi sormensa sauvan ympärille ja nosti sen aivan Rymistyirin silmien alle tähdäten yhtä tynnyriä tiskin päällä.
”Hajothus!” Furud huudahti, jolloin hänen sauvastaan lankesi vihreä valosuihku suoraan osoittamaansa tynnyriin. Sitä vastoin, että se olisi pirstaloitunut tuhansiin puisiin osiin, se oli hajonnut vain puoliksi ja syttynyt palamaan.
”Aquatulio”, Rymistyir sanoi osoittaen sauvallaan tynnyriä. Sitten hän siirsi ylenkatseellisen silmäyksen Furudiin ja Eliakseen kuiskaten halveksuvasti: ”Tuo pitäisi takavarikoida sinulta.”
Sen sanottuaan hän nousi natisevalta tuolilta ja askelsi tiehensä Aberforthin tuijottaessa tämän perään kuin hän aikoisi pian sylkeä. Jokainen Rymistyirin vierailu näytti olevan vain epämiellyttävämpi kuin edellinen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Elias istuutui sille tuolille, jossa Rymistyir oli hetki sitten istunut, ja ihaili Dumbledoren jättämiä tavaroita.
”No, mitä me näille tehdään?” hän kysyi viimein.
”Viedään ne yläkertaan”, Furud mumisi ja vilkaisi sivusilmällä Aberforthia. Tämä istui paikoillaan katse lattianrajassa ikään kuin se olisi maailman kiinnostavin asia eikä sanonut sanaakaan. Furudin ei tarvinnut osata lukitilista huomatakseen, että Aberforth tiesi selvästi jotain tavaroista, jota hän itse ei tiennyt.

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu