// Alaotsikko: PROLOGI TULLUT!
Title: Vuosisadan pari - huonolla tavalla
Author: story^
Beta: Ei ole, pyytäisi huomattamaan mahdollisista virheistä
Raiting: K-11
Genre: romance, het, angst - ihan pikkuisen humour
Pairing: Shacius Mayer/Lucira Borodavrin
Disclaimer: J.K.Rowling omistaa Potter-universumin ja muutaman sivuhahmon, mutta kaikki päähahmot ja juoni ovat oman, pikku mielikuvitukseni tuotetta!
Summary: He olivat tehneet suuren, huomattavan virheen, joka oli tehnyt heistä kirottuja...A/N: Elikäs, osallistuu
Potteriton Potter -haasteeseen, jossa ei saa esiintyä keskeisiä Potter-hahmoja kuin mainintana (joskin opettajat ovat sallittuja sivuhenkilöinä). Haasteen kanssa olin ihan hukassa, kun tahdoin hirveästi osallistua, mutta deadline lähestyi (ja lähestyy yhä, KÄÄKS!) uhkaavasti, eikä minulla ollut harmainta aavistusta, mistä kirjoittaisin - kunnes sain ihan vasta pari päivää sitten Ahaa-elämyksen ja aloitin kirjoittamisen eilen, oikoluin tänä aamuna ja nyt julkaisen prologin.
No, en keksi muuta huomautettavaa, joten tässäpä tämä prologi on, osia on tulossa lähemmäs kymmenen, en tiedä ihan vielä tarkkaa lukua kuitenkaan! Enjoy, please (if you can! *pirunsarvet*)
-Prologi-
Alkanut syyskuu ei olisi voinut olla yhtään sateisempi, kun rankkasade piiskoi armotta Tylyahon autioita katuja, katulamppujen himmeässä valossa kiiltäviä vesilammikoita laajentaen, tuulen koetellessa lehtensä pudottaneita puita säälimättömästi. Idyllisten pikku talojen ikkunoissa paloi valoja, sillä vaikka pimeydestä ei olisi uskonutkaan, kello oli vasta lähemmäs kuutta iltapäivällä ja vaikka normaalisti Tylyaho oli tällöin vilkkaimmillaan, nyt ihmiset olivat sulkeutuneet taloihinsa, suojautuakseen taivaalta ryöppöyäviltä pisaroilta ja kauempaa jytisevältä jyrinältä. Katukaivot olivat tulvimispisteessä ja koko viikon jatkunut sade alkoi painaa tylyaholaisten mielialaa hurjaa vauhtia masennuksen puolelle, kun heille niin rakas aurinko ei suostunut pujauttamaan edes yhtä kultaista sädettään synkän pilviverhon lävitse, kun puista pudonneet lehdet muuttivat smaragdinvihreät nurmikot tummanruskeaksi maamössöksi ja kun läheisistä kapakoista ei kuulunut raivoisia tappelun ääniä.
Vaikka kokonaisuudessaan koko Tylyahon väki oli painunut mustaan, henkiseen sadepilveensä, ei lähellä kylän keskustaa asuvaa Matthew Mayeria jaksanut kiinnostaa ”pieni, ohimenevä sadekuuro”, joksi hän itse oli viikon Tylyahoa riepotellutta rankkasadetta osuvasti kuvannut. Hänellä oli suurempiakin murheita, kuin pulleat sadepisarat, jotka osuivat rivakkaan tahtiin hänen talonsa ikkunaan, hänen tuijottaessa niiden lävitse ulos sateiselle kadulle, jolla ei näkynyt ketään, vaikka hän kuinka toivoikin lyhyen ja pyöreän ihmshahmon pian ilmiintyvän läheiseen, hämärään kadunkulmaan.
”Turhaan sinä siellä ikkunan edessä odotat, Matt. Tiedät oikein hyvin, ettei Kevinillä ole tapana kiiruhtaa, hän poikkeaa varmasti muutamassa pubissa, ennen kuin suvaitsee ilmaantua tänne”, pehmeässä nojatuolissa takan äärellä istuva nainen tokaisi, kun liekkien valo leikitteli tämän kastanjanruskeilla hiuksilla, ja tämä käänsi meripihkan väristen silmiensä katseen aviomieheensä, joka käännähti levottomasti ikkunan luona ja loi nykivään katseen rauhalliseen vaimoonsa ja sitten pehmeällä lattialla leikkivään poikaansa, joka väritti keskittyneesti ja iloinen hymy lapsekkailla kasvoillaan pysyen huispausottelua kuvaavaa piirrustusta.
”Pubin ja pubiin – eikö hän tajua, että tämä on vakavaa ja hänen pitäisi olla täällä NYT?” Matthew Mayer karjahti ja löi nyrkkinsä lujasti ja turhautuneesti pikkuiseen pöytään, joka huojui hetken uhkaavasti, mutta tasoittui sitten taas. Hän oli temperamenttinen mies, joka toisinaan menetti malttinsa aivan pienistäkin asioista ja nyt – hän oli erittäin huolissaan.
”Matt-rakas, koeta rauhoittua. Haen sinulle kupin teetä, istu alas ja rentoudu. Odottaminen ei todellakaan tee hyvää hermoillasi”, vaimo huokaisi ja nousi tuoliltaan aikomuksenaan suunnata keittiöön, kun herra Mayer oli jo ottanut tämän muutamalla harppauksella kiinni ja estänyt tämän kulun, tuijottaessaan pistävästi tätä harmailla silmillään ja ravistellessaan tätä hiukan tämän olkapäistä pidellen.
”Rauhoittua, Lyydia, rauhoittua! Ymmärrätkö, mitä minulta pyydät? Tässä on kyse poikamme tulevaisuudesta ja sinä pyydät rauhoittumaan!” herra Mayer vauhkosi, huitoi käsillään holtittomasti yläilmoihin ja vilkaisi nopeasti kolmivuotiaaseen poikaansa, joka kökötti lyhyt musta tukka sojossa matolla ja ihasteli kättensä työtä kuin suurinta aarretta maailmassa, meripihkan värisissä silmissä innostus kiiltäen.
”Mitä muutakaan voit tehdä? Kevin ei saavu yhtään sen nopeammin, vaikka repisit talon perustuksineen irti maasta, joten tee jotain hyödyllistä ja vahdi Shaciusta, kun tuon sinulle sen teen”, rouva Mayer tokaisi rauhallisena äänensävynsä säilyttäen, kiskaisi itsensä miehensä jykevästä otteesta ja pyyhälsi sitten keittiöön. Herra Mayer vilkaisi ikkunaan mustaa partaansa sivellen ja katsoi sitten poikaansa Shaciusta, joka nousi juuri seisomaan pienille, pulskille jaloilleen ja kääntyi katsomaan häntä ylpeästi, mutta silti niin vilpittömästi hymyilen.
”Katso isi, mitä minä piirsin! Eikö olekin hieno?” poika hihkui innoissaan ja hyppelehti isänsä jalkojen juuressa, näyttäen paperilta tikku-ukkoja, jotka keikkuivat hiukan luutaa muistuttavilla töherryksillä. Pienet, hilloiset sormenjäljet tekivät kuvasta hiukan epäselvän, mutta silti herra Matthew Mayer hymyili pienesti pojalleen.
”Aivan, Shacius, oikein hieno”, tämä mutisi poissaolevasti ja talsi pojan ohitse ikkunan eteen, kun rouva Mayer saapui teetarjotinta pidellen ja laski sen pienelle pöydälle, jota herra Mayer oli aikaisemmin lyönyt nyrkillään. Nainen huokaisi raskaasti, kun hänen aviomiehensä käsi oli jälleen eksynyt sivelemään hermostuneesti partaa ja tämä tähyili ulos mustat hiukset taakse sliipattuina. Pikkuinen Shacius nykäisi muutaman kerran vaativasti äitiään kaavun helmasta, ja rouva Mayer laskeutui rakastavasti hymyillen poikansa tasolle.
”Oliko sinulla jokin hieno piirrustus, kultaseni? Näytäpäs äidillekin”, rouva Mayer leperteli, mutta Shacius oli jo unohtanut koko kuvan ja tuijotti suu pienesti ja hämmästyneesti rakosellaan isäänsä, joka oli edelleen hyvin rauhaton.
”Äiti, mikä isillä on?” poika kysyi ja osoitti lyhyellä, lapsenpyöreällä sormellaan herra Mayeria, joka ei tuntunut huomaavan laisinkaan, että hänestä puhuttiin. Ennen kuin rouva Mayer ehti todeta asiaan mitään, Shacius kysyi avoimesti ihmetellen: ”Onko isi taas puutteessa?” Poika tirskahti kiemästi, vaikkei varmasti ymmärtänytkään kysymyksensä merkitystä, toisin kuin herra Mayer, joka kääntyi katsomaan vaimoaan ja pientä lastaan ohuet kulmat kummastuneesti koholla.
Rouva Mayer huokaisi ja pyöräytti silmiään, jonka jälkeen tämä suoristautui jälleen täyteen, joskin ei kovin huomattavaan pituuteensa, ja sanoi pieni moittiva särmä äänessään: ”Näetkös, Matt? Shaciuskin saa kuulla kaiken maailman juttuja, kun sinä meuhkaat? Oppisit hillitsemään itsesi, hyvä mies!”
Herra Mayer ehti ainoastaan avata suutaan vastalauseeseen, kun ovelta kuului räväkkä koputus ja molempien vanhempien katse suuntautui eteiseen, Shaciuksen kiiruhdettua jälleen piirrustuspaperiensa äärelle ja aloitettua taiteilemaan uutta kuvaa. Rouva Mayer oli juuri aikeissa mennä avaamaan ulko-oven ja päästämään vieraan vesisateesta sisään, kun hänen aviomiehensä kiiruhti kolme kertaa nopeammin hänen edelleen ja kiskaisi oven turhankin voimakkaasti auki, tämän silmien rävähtäessä apposen auki, kun tämä huudahti: ”Viimeinkin, Kevin! Tule äkkiä sisään!”
Herra Mayer tarrasi tulijaa toisesta käsivarresta ja veti tämän vastauksia odottelematta sisään, paiskaten oven sitten lujasti kiinni. Sisään saapunut lihava, harmaahapsinen ja lyhyt mies näytti pöllämystyneeltä ja korjaili pullonpohjasilmälasiensa asentoa pienellä pottunenällään, kun herra Mayer jo avitti matkaviitan tämän yltä ja välittömästi rouva Mayer johdatti vieraan nojatuolille ja lykkäsi teekupin tämän käteen. Piskuinen Shacius ei välittänyt sissään tulleesta miehestä vaan tuntui jälleen syventyneen täysin piirrustuksilleen.
”No? Mitä sait selville, Kevin?” herra Mayer tivasi heti ja istahti vastakkaiselle nojatuolille vierastaan vastapäätä, tarttuen itsekin teekuppiin, joka tärisi lähes huomaamattomasti hänen kädessään. Rouva Mayerkin vaikutti jo huolestuneemmalta kuin hetki sitten ja istui kaapunsa helman asentoa korjaillen seinän vierellä olevalle upottavalle sohvalle, katse tarkasti Kevin-nimisessä miehessä, joka kuivaili sateessa kastunutta punottavaa naamaansa valkoiseen nenäliinaan, ennen kuin aloitti puhumisen.
”Olen kovin pahoillani, Matt, mutta kirousta ei voi poistaa tai siirtää seuraavalle sukupolvelle. Pojan on tehtävä se, että me kaikki vapautuisimme”, lihava vieras puuskahti hiukan tuskastuneena ja porsliininen teekuppi herra Mayerin kädessä rusahti pienesti, kun mies puristi sitä lähes halkeamispisteeseen asti, tuijottaessaan kiinteästi veljensä lihavia kasvoja, jotka olivat vanhentuneet paljon enemmän kuin hänen omansa, kuten hiuksetkin, jotka olivat harmaantuneet ennen aikojaan.
”Seuraavalle sukupolvelle? Kuka tässä mitään seuravasta on puhunut, antaisivat kirouksen purkamisen minun harteilleni, kaikki muu käy, mutta ei Shaciusta, ei Shaciusta – hän on liian nuori”, herra Mayer kähisi lähes anelevaan äänensävyyn, vaikka tiesikin oikein hyvin, ettei Kevin ollut kirouksen takana, eikä voisi sitä siis siirtää. Veli vain pudisti kaksoisleuat pienesti heilahtaen päätään ja hörppäsi teekupistaan. Rouva Mayer pysyi hiljaa ja puristi käsiään nyrkkiin.
”Et voi ottaa sitä vastuuta, vaikka tahtoisitkin veliseni. Poikasi on ainut kolmannentoista sukupolven edustaja ja hänen on kukistettava muinainen kirous, jonka Traakki kerran langetti perheemme – sukumme – ylle”, Kevin sanoi ja nyökkäsi pieneen Shaciukseen, joka oli autuaan tietämätön hänen varalleen tehdyistä suunnitelmista, ja niin omien puuhiensa lumoissa, että vaikka tämä olisi ymmärtänytkin, mistä aikuiset juttelivat, tämä ei olisi kerta kaikkiaan kuullut. Pojan vanhemmat vilkaisivat huolissaan toisiaan ja vaikka rouva Mayerin teki selvästi mieli sanoa jotain, tämä tyytyi ainoastaan puremaan hermostuneena huultaan ja laskemaan surumielisen katseensa lattiaan.
”Mitä minun poikani on tehnyt ansaitakseen noin valtavan vastuun? Hän on viaton pieni poika, en voi sallia tätä!” herra Mayer raivostui ja paiskasi teekuppinsa takan liekkeihin, joka oli silloin hyvin lähellä sammumista. Kevin ainoastaan naksautti kieltään ja sai näin tehdessään päälleen pikkuveljensä uhmakkaan vihaisen katseen, joka oli tuikkinut pienestä asti niissä kirkkaanharmaissa silmissä, silloin kun tämä ei ollut saanut tahtoaan läpi.
”Ei Shacius olekaan tehnyt mitään, mutta esi-isämme ovat. Tunnet tarinan kulun – he tahtoivat rakentaa kukoistavan velhokaupungin, mutta onnistuivat ainoastaan suututtamaan Traakin, joka kirosi heidät ja heidän jälkeläisensä aina kolmanteentoista sukupolveen asti, joka tulisi sovittamaan esi-isiensä virheet ja oikaisemaan vääryydet”, Kevin sanoi enemmän tai vähemmän juhlallisesti, mutta onnistui ainoastaan saamaan tiukan ja kiukkua pidättelevän ilmeen herra Mayerin kasvoille, kun tämä puristi kuin viimeistä päivää nojatuolinsa käsinojia. Kevin pyöräytti silmiään ja nojautui hiukan lähemmäs veljeään, jonka silmät pullistelivat lähes huomaamattomasti.
”Matt, ajattele järkevästi. Miten kirous puretaan, sitä kukaan ei vielä tiedä ja voi hyvinkin olla, ettei siihen tarvita suurtakaan uhrausta pojaltasi.” Kevin vilkaisi syrjäkarein veljenpoikansa pikimustan tukan peittämään takaraivoa, ”Sitä paitsi uskon, että poika ehtii varmasti varttua tuosta, ennen kuin ehdimme selvittää, miten saamme tämän kirouksen yltämme. Ole siis huoletta”, mies jatkoi ja nousi tuoliltaan aikomuksenaan poistua, kun herra Mayer pomppasi pystyyn silmät salamoiden hyvin vaarallisesti. Tämä oli lähes kaksi päätä isoveljeään pidempi, mutta silti Kevin ei tuntunut hätkähtävänkään tämän julmaa katsetta.
”Jos sinulla olisi omia lapsia, Kevin, et varmasti käskisi minua olemaan huoletta! Sinä et voi ymmärtää tätä huolta, kun tiedän, että jonain päivänä Shacius voi vielä olla vaarassa, että jonain päivänä hänen on uhrauduttava meidän kaikkien muiden vuoksi! Miten poika edes kestää sellaisen vastuun?” Herra Mayer katsahti nopeasti poikaansa, kuin tarkistaen, ettei tämä ollut keskustelun aikana kadonnut savuna ilmaan ja jatkoi nyt jo hiukan hengästyneenä, ”Mielummin olen kirottu, kuin annan Shaciuksen kärsiä virheistä, jotka esi-isämme ahneuksissaan tekivät!”
Huoneeseen laskeutui epämiellyttävä hiljaisuus, jonka aikana sateen luja ropina kuului hyvin selkeästi katolla ja kaukainen jyrinä oli selvästi lähestynyt Tylyahoa. Rouva Mayer katsoi tarkasti aivomiehensä ja tämän veljen katkeamatonta, vakavaa tuijotusta, kuin näiden kahden kirouksen alaisen miehen välillä olisi kulkenut vahva sähkövirta, joka olisi levittänyt ärtymystä ja epävarmuutta taloon.
Kevin huokaisi raskaasti ja painoi katseensa hetkeksi lattiaan. Kukaan ei tuntunut saavan sanaa suustaan, paitsi Shacius, joka hihitteli silloin tällöin itsekseen omille piirrustuksilleen, kun Kevin sitten nosti katseensa ja laski lihavan kätensä pikkuveljensä jykevälle olalle, kuiskaten: ”Matt, sinä tiedät, että kun pojan aika viimein tulee, sinun aikaisi on jo ohitse – et ole täällä silloin vaalimassa hänen turvallisuuttaan, vaan kirous jo ehtinyt nielaista sinut. Shacius ei voi pelastaa omaa isäänsä, mutta pois menosi varmasti antaa hänelle tarpeeksi vahvan sysäyksen, että hän tekee kuten on oikein ja pelastaa meidät.”
Herra Mayer nieleskeli raivoaan ja tuskaansa, löi veljensä lihavan käden olaltaan ja kiiruhti jälleen ikkunan ääreen tuijottamaan lakkaamatonta sadetta leukaansa hermostuneena sivellen. Rouva Mayer nousi sohvalta ja hyvästeli Kevinin päänsä pienellä nyökäytyksellä ja kun tämä lihava Mayerin suvun mies poistui rankkasateeseen matkaviitta olillaan hulmuten ja katosi jo lähes yölliseen pimeyteen, rouva Mayer kyykistyi pienen poikansa vierelle ja vaikkei Shacius mitään huomannutkaan, kyyneleet raidoittivat hänen äitinsä ilmeettömät kasvot, kun tämä mietti, mitä hänen poikansa vielä joutuisi kokemaan...
A/N2: HUOM! Vaikka prologi antaakin ymmärtää, että luvassa olisi toimintaa, tämä on vain hiukan erilainen rakkaustarina! Eli actionin ystävät, tämä on väärä tarina teille...
Silti toivoisin kommenttia!
