Nimi: Kuolinvuoteella
Kirjoittaja: Liz
Genre: Draama
Paritus: Abraxas/Narcissa (Lucius/Narcissa)
Ikäraja: K-11 (Äh, ei oikeastaan, mutta ei nyt ehkä kiinnosta lapsia)
Yhteenveto ficistä: Abraxas on kuolemaisillaan. Lucius on saanut tietää, että tämä on pelehtinyt hänen kihlattunsa kanssa.
Tekijänoikeus: En omista Potter-hahmoja, ne kuuluvat Rowlingille
Varoitukset: Tylsää lätinää enkä usko, että kukaan lukee, mutta silti kirjoitan.
Kirjoittajan sana: Minulla on joku pakkomielle Abraxasista ja keskusteluista sairasvuoteen ääressä sekä isä-poika draamoihin (enkä tarkoita nyt insestiä).
Ovenkolahdus herätti Abraxasin kevyestä horroksestaan. Aurinko paistoi hänen huoneeseensa suljettujen verhojen läpikin, mutta valo ei piristänyt häntä. Sairaus oli väsyttänyt hänet niin, että hän valvoi ainoastaan muutaman tunnin vuorokaudessa. Luultavasti hänellä ei olisi enää montakaan elonpäivää jäljellä. Se oli surullista. Hän ei ollut vielä menettänyt haluaan elää, mutta tiesi kuitenkin, että hänen aikansa olisi pian tuleva.
”Isä”, Lucius sanoi astuessaan lähemmäksi hänen vuodettaan. Niin lyhyt sana, niin paljon tunnetta, mutta siitä tunteesta Abraxasin oli vaikea päätellä, mitä se oli. Vihaa? Pettymystä? Rakkautta? Oli mitä oli, Abraxas arvasi, mistä se sävy johtui. Hän näki kireyden Luciuksen ilmeestä, tavasta, jolla tämän huuli kaartui. Abraxas vääntäytyi vaivalloisesti istuvilleen vuoteellaan. Hän oli väsynyt, mutta siitä huolimatta hänen vatsaansa väänsi ikävästi. Tätä keskustelua hän ei olisi halunnut käydä. Eikö se hölmö nainen olisi voinut pitää suunsa kiinni ja säästää heidät kaikki tältä? Siitä, mitä ei tiennyt, ei ollut vahinkoa kenellekään, mutta totuus saattoi tehdä elämän helvetiksi. Vain idiootit heittäytyivät rehellisiksi oman tai toisen kuoleman hetkillä!
”Lucius”, Abraxas tervehti poikaansa kuin ei olisi kuullut tämän äänensävyssä mitään erityistä. Hän melkein ihaili tämän rohkeutta. Jos aikoinaan hänen oma isänsä olisi tehnyt sen, minkä hän itse oli tehnyt Luciukselle, hän ei ainakaan olisi mennyt puhumaan siitä tälle. Ehkä hän olisi myrkyttänyt isänsä keiton tai tappanut tämän jollain muulla tapaa, mutta puhumaan hän ei olisi pystynyt.
”Älä teeskentele. Narcissa kertoi minulle kaiken”, Lucius sanoi ja istuutui tuolille.
”Kaikenko?” Abraxas kohotti väsyneesti kulmiaan ja kirosi naisen. Narcissa Musta, yhtä kaunis kuin tyhmäkin, intohimoinen, mutta sulkeutunut. Jokaisella tavalla huono valinta Luciukselle, joka ei ymmärtänyt naisia. Abraxas tiesi olevansa vastuussa siitä. Poika oli kasvanut suurimman osan elämästään ilman äitiä.
”Kaiken, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti”, Lucius vastasi. Abraxas hymähti. Typerä nainen tosiaan! Abraxas oli ihastunut Narcissaan jo silloin, kun tämä oli kuudentoista ja Lucius oli ensimmäistä kertaa tuonut tämän hänen nähtäväkseen. Jo paria viikkoa myöhemmin Abraxas oli rakastellut tätä omalla suurella vuoteellaan, joka kerran oli toimittanut myös aviovuoteen virkaa. Hän oli pyytänyt tyttöä lopettamaan seurustelun hänen poikansa kanssa, mutta koska hän ei itse ollut luvannut mennä tämän kanssa naimisiin, tämä oli jatkanut suhdettaan heihin molempiin. Tämä oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli kihlautunut Luciuksen kanssa. Abraxas itse ei ollut jättänyt käyttämättä yhtäkään tapaa mustamaalata Narcissaa Luciukselle, jotta poika olisi tarpeeksi älykäs jättääkseen tämän, mutta siitä ei ollut ollut apua.
”Vain hullu tahtoo tietää kaiken, etkä sinä saa minua puhumaan”, Abraxas sanoi. Hän ei osannut itsekään sanoa, miksi oli jatkanut Narcissan tapailua, vaikka tilanne oli ärsyttänyt häntä. Nainen oli kaunis, sopivalla tavalla herkkä ja samalla herkkä. Narcissa oli saanut Abraxasin tuntemaan itsensä muuksikin kuin irstaaksi vanhaksi elostelijaksi, joka houkutteli sänkyynsä nuoria tyttöjä yksinäisten iltojensa iloksi, muttei luottanut kehenkään tarpeeksi rakastaakseen.
Lucius oli hetken vaiti, ennen kuin sanoi:
”Ei ole tarpeenkaan. Aion silti mennä naimisiin hänen kanssaan.”
”Miksi?” Abraxas oli aidosti ymmällään. Hän oli olettanut, että Lucius oli jo lähettänyt Narcissan niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Niin hänen mukaansa jokainen mies olisi tehnyt kuultuaan naisen pettäneen. Lucius kohautti olkapäitään.
”Koska hän tunnustaa rakastavansa sinua”, tämä vastasi, ja Abraxas tunsi vanhan ja sairaan sydämensä hienoisesti hypähtävän. Narcissa oli sanonut rakastavansa häntä! Edes käytyään muutama päivä sitten hänen luonaan ja itkettyään silmänsä päästään hänen odotettavissa olevan kuolemansa vuoksi, nainen ei ollut tunnustanut hänelle rakkauttaan suoraan. Ehkä annos sentimentaalisuutta ennen kuolemaa olikin hyväksi. Lucius jatkoi synkästi:
”Ja koska minä aion nauttia siitä, kun hän kärsii kuolemastasi, mutta se ei ole tärkeintä.”
”Mikä sitten on tärkeintä, Lucius?” Abraxas vajosi takaisin makuulle. Puhuminen väsytti, ajatteleminen myös, mutta hänen mieltään lohduttivat nyt Narcissan kasvot. Hän sulki silmänsä.
”Se, että hänen rakkautensa sinuun takaa hänen lojaaliutensa suvulle”, Lucius kuului sanovan jostain kaukaa. Abraxas tunsi omituista ylpeyttä Luciuksesta. Hänen olisi kuulunut tuntea häpeää tekonsa tähden. Pettää nyt omaa poikaansa tämän kihlatun kanssa! Mutta hän oli syyttänyt itseään niin monesti, että hän oli turtunut sille. Hän oli kironnut sekä Luciuksen omahyväistä sokeutta että yleistä typeryyttä, mutta ehkä hän oli ollut väärässä. Ehkä Luciuksen elämästä tulisi yhtä onneton kuin monen muun elämästä. Ehkä tästä tulisi hyvin häijy. Ehkä tästä kuitenkin tulisi jotain sellaista, josta suku voisi olla ylpeä.
Se korvaisi kaiken muun.