Otsikko: Ihan toinen maa
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: The O.C
Ikäraja: K-11
Genre: Hahmotutkielma (myöhemmin tullee lisää)
Osallistuu FinFanFun1000-haasteeseen sanalla 55. Lapsen oikeuksien päivä, ja myös Ime kappale tyhjiin -haasteeseen (biisistäni löytyisi muuten ihan yllättävän monta Ryanille sopivaa otsikkoa).
A/N: Aloin katsoa O.C:ta taas uudestaan ties monettako kertaa. Ensimmäinen kausi on joka kerta yhtä hnnnngh, ja lähestyn näissä koko fandomia ensisijaisesti sijaiskoti-kuvio edellä, eli pyrkimys on keskittyä Ryanin "hahmokehitykseen", ja siihen, miten hän sopeutuu Cohenien perheeseen. Ekat raapaleet sijoittuu ihan ekaan jaksoon.
Tällä hetkellä kirjoittaminen on tosi kankeaa, joten en lupaa pikaista jatkoa, mutta toivoakseni kirjoitan kuitenkin lisää rapsuja vielä.
Enjoy!
***
Ihan toinen maa
Ryan PoV
En osaa sitoa kravattisolmua. Olen yrittänyt ainakin kolmea erilaista tapaa, mutta jokaisen lopputulos on entistä rumempi.
Tiesit kyllä, ettet voisi koskaan sopeutua tänne, pieni ja ilkeä sisäinen ääneni pilkkaa. Se sama ääni, joka kotopuolessa jaksoi muistuttaa, etten koskaan olisi yhtä kova kuin Trey tai Eddie tai muu jengi.
Äiti sanoi minua älykkääksi, herkäksi pojaksi ollessaan tarpeeksi humalassa, ja minä inhosin sitä. Sekä humalaa, että sitä herkkä-juttua. Kai minä tiesin, että se oli totta, eikä Chinossa pojan sopinut olla herkkä. Joten minä opettelin suuttumaan ja lyömään, koska sellaista jätkää ei kukaan erehtyisi pitämään herkkänä.
Välillä tuntui, etten saanut henkeä, kun raivon punainen sahalaita täytti näkökentän, ja annoin nyrkkieni puhua. Kyllä minä usein myös sain turpiini, mutta jotenkin se ei tuntunut yhtä pahalta.
Olin kasvattanut kovan kuoren, panssarin suojakseni. Ikävä kyllä en ollut tajunnut puhkaista siihen tarpeeksi reikiä, joista happi pääsisi sisään.
Välillä tuntuu, että on helpompaa suuttua ja lyödä kuin hengittää.
*
Pidätän hetken hengitystäni, kun Sandy, lakimieheni, sitoo kravattia kaulaani. Se tuntuu tosi omituiselta, aikuinen, joka ilmeisen vilpittömästi haluaa muka vain auttaa.
Hän laskee kätensä hartioilleni ja kääntää minut peiliä kohti ilmeisen tyytyväisenä aikaansaannokseensa.
Peilistä minua katsoo ventovieras, jolla on päällään siisti puku ja taitavasti sidottu solmio.
En näytä itseltäni. Näytän siltä älykkäältä, herkältä pojalta, joka äiti väittää minun olevan.
Tunnen jännityksen laantuvan, hartioideni laskeutuvan vasta, kun uima-allastalon ovi sulkeutuu Sethin isän jäljessä. Vilkaisen vielä peiliin ja vannon, että yritän tänään olla juuri se poika. Tänään en lyö ketään.
Tänään pelkästään hengitän tätä uutta ja ihmeellistä maailmaa, jonka olen saanut lainaan.
***
