Ficin nimi: Isänmaan sankarit
Kirjoittaja: Hile (ei betaa)
Tyylilaji: romance, angst, ficlet
Ikäraja: S
Paritus: Regulus Black/tuntematon tyttö
Lyhyesti: Minun sodassani ei pitänyt kuolla kenenkään.Ja lopuksi, hahmot sekä osa tekstissä mainituista tapahtumapaikoista kuuluvat ihanalle Rowlingille enkä todellakaan saa minkäänlaista rahallista korvausta tästä.
A/N: Tiedoston mukaan tämä on aloitettu 22.10.2011. Siitä tuntuu olevan kokonainen iso ikuisuus. Kirjoitettu kokonaan nimeämättömäksi jääneen tytön näkökulmasta, mutta luulen kuitenkin tarkoittaneeni tuolloin itseäni enkä siksi varmaan häntä nimennytkään. En lähtenyt myöskään hirveästi muokkailemaan tekstin yleisasua ja alkuperäisen otsikonkin halusin säilyttää ennallaan. Lyhyetkin kommentit ovat erittäin tervetulleita.
Isänmaan sankarit
Siriukselta ja Regulukselta oli kielletty kaikki, mikä liittyi hauskanpitoon. Keinuminen, kiipeilytelineeseen kiipeäminen, narun hyppääminen sivukadulla jästilasten kanssa, liian kovaa huutaminen ja likaisena sisälle tuleminen. ”Ettekö te koskaan halua, vähän niin kuin – rikkoa sääntöjä?” Regulus näytti järkyttyneeltä, aivan kuin narusta vetämällä ohjatulta. Sirius virnisti uhmakkaasti ja tyhmempikin olisi silloin jo nähnyt, kuinka erilaiset nämä veljekset olivat toisilleen.
”Mitä sinun sedällesi tapahtui?” Regulus kysyi meidän seisoessamme haudalla ja katsellessamme kiviin kaiverrettuja nimiä.
”Se taisteli toisessa sodassa.”
”Entäs sinun isällesi? Minä en ole nähnyt sitä koskaan missään.”
”Mun vanhemmat erosi. Isä asuu Lontoossa.”
”Mäkin haluaisin taistella sodassa”, Sirius ilmoitti ja oli vetävinään taskustaan taikasauvan, jolla osoitti haastavasti Regulusta. ”Soditaan.”
”Ei sota ole mitään leikkiä.”
Yritin laskea Siriuksen kättä alas omallani, mutta pojat vähät välittivät enää. Reguluskin oli vetänyt esiin oman leikkisauvansa, ei niin rohkeasti, mutta aikoi kuitenkin taistella hurjasta isoveljeään vastaan. Hetken päästä nuorempi makasi siinä märällä nurmella, jonkin jo sammaloituneen haudan vierellä ja katseli harmistuneena voiton riemusta tanssivaa Siriusta. ”Leikitään jotain muuta.” Sirius ei halunnut.
En tullut koskaan enää näkemään samankaltaista taivasta, jossa sinä elit onnellisena elämäsi loppuun asti. Tuo hohtava tanssisali oli täynnä sitä loistoa, hymyä, musiikkia, voi, kuinka sydämeni hengittikään kaiken sen kauneuden sisäänsä.
Tunsin itseni joukosta poikkeavaksi, uudeksi, omassa maailmassani hiljaa lipuvaksi, yksinäiseksi lokiksi aavan mereni yläpuolella. Oli aikoja, joina kuitenkin kuulit käheän ääneni ja palasit luokseni laivana, jonka kannella saatoin levähtää. Oli aikoja, joina tahdoin levittäytyä siivilleni ja jättää sinut kannelle yksinäsi.
”Haluaisitko –?”
”Kysytkin vielä.”
Myöhemmin sanottiin ettei kuunaan oltu nähty niin onnellista kihlaparia (puhuivatko he edes minusta ja sinusta, niin kovin erilaiset, niin kovin samanlaiset). Yhtä surullista nuorukaista seuraavana aamuna tytön livistettyä valkoiset tanssikengät vielä jaloissaan näkemään maailman.
En pystynyt siihen sittenkään. Eikä se ole sinun vikasi.
Siinä sinä seisoit, Borgin ja Burkesin tiskillä aivan kuten kunnollisen työntekijän kuuluikin, vihaista asiakastaan kohteliaasti palvellen. Vuosi oli kulunut aivan liian nopeasti eikä sota näyttänyt juuri sopivan Reguluksen kapeille hartioille, valjuille kasvoille, jotka minut nähtyään yrittivät tavoitella hymyä. Sitten ne äkisti muistivat.
”Hän sanoi, että löytäisin sinut täältä.”
”Kuka muka sanoi?”
”Näin Siriuksen Viistokujalla ja –”
”Painu hiiteen.” Regulus iski kassan kiinni eikä katsonut enää edes silmiin. Se halusi minun lähtevän, jättävän kuten aiemminkin. Sitähän minulta odotettiin. Kuvat menneestä ajasta kiisivät ohi omien silmieni. Muistin sen kristallisalin, jossa olimme saaneet pidellä toisiamme ja kasvot, jotka näkivät meidän tarttuvan toisiimme yhä vain tiiviimmin. ”Mä olen unohtanut. Sitä ei koskaan tapahtunut.”
Ei tapahtunutkaan, toistan sanat mielessäni. En näe enää sormusta nimettömässäsi ja tiedän ettei minullakaan. Painun hiiteen.
Vasta, kun astun sateiselle kujalle ja peitän kasvoni voidakseni itkeä, Regulus juokseekin perääni ja tarttuu, puristaa minut itseään vasten niin kovin väkivaltaisesti.
Rakastavasti. ”Unohdetaan se äskeinen. Mä rakastan sua vielä vähäsen.” Regulus suutelee.
Musta kuu saapuu ja vetää meidät mukanaan. Haluan näyttää Regulukselle kaiken, mitä olen nähnyt ja tuntenut. Käymme Brookwoodin hautuumaalla ja istumme Hugo-sedän haudalla aivan kuin hyvitykseksi sodalle. Lapset ovat menneet jo koteihinsa ja hylänneet narunsa. Vanha nainen lähtenyt näkemään maailman, jossa ihmiset laulavat auringolle ja tanssivat aamuun.
Minäkin tahdon tanssia sinun kanssasi makuuhuoneen matolla tähtikirkkaina öinä. Olen nähnyt ikkunoista, kuinka onnelliset ihmiset tekevät niin.
Joskus Regulus katoaa tunniksi, palaa takaisin likaisena ja hakeutuu syliini kuin pieni koiranpentu lämmittelemään, piiloon pahaa maailmaa.
Me olemme nähneet sen.
”Oletko sä opiskellut?”
”En”, Regulus vastaa. ”On ollut muita hommia.” Käperryn sen viereen tiukemmin ja vedän osan lakanasta mukanani.
”Mitä?”
”Käänny”, Regulus pyytää. Pojan pitkät sormet leikittelevät hiuksillani, keräävät, solmivat yhteen ja jättävät ne sitten palmikkona siihen, aivan kuin peläten satuttavansa suortuvia. Se kietoo kätensä ympärilleni aivan kuten öisinkin.
Näen sen nyt, vaikken sano mitään. Olenhan minä tiennyt jo jonkin aikaa, tiennyt, kuka sinä oletkaan nykyisin. Minun takianiko sen teit? Oletko
sinä murtautunut ihmisten koteihin? Oletko sinä tappanut heidät ja nyt pitelet minua aivan kuin valmiina valehtelemaan,
ei, en ole. Kyllä sinä olet ja kipu kulkee minuun aivan kuten se löysi sinutkin. Niin, paljon aiemmin vain. Silloin, kun sinä vielä seisoit niiden ihmisten ovilla ja ajattelit
sodassahan kuollaan, kuolkaa tekin nyt. Minun sodassani ei pitänyt kuolla kenenkään.
”Me ei voida tavata enää”, Regulus sanoo, aivan kuin ymmärtäen sen viimein itsekin, mutta tällä kertaa minä en halua kenenkään lähtevän minnekään. Väitän vastaan,
kuinka niin ja
mitä sä sitten meinaat ja lopuksi, kun seisot jo ovella, täysissä pukeissa ja minä vielä yöpaidassa, sormet kahvalla (voi, ne sormet, jotka solmivat palmikon enkä minä aio avata sitä palmikkoa ennen kuin tulet ehjänä takaisin, kuulitko) minä rukoilen Jumalalta ja sinulta hiljaa,
älä tapa itteäs.
Mutta Regulus ei osannut kääntyä takaisin toista kertaa.
Nukahdan eteisen pimeyteen ilta illan jälkeen ja tiedän, ettet tule enää takaisin. Mutta kuinka väärin onkaan opetella niin kiltisti odottamaan, tietäen toivon kuitenkin jo huvenneen. Irti päästäminen on niin sydäntä riipivän vaikeaa. Silti aina on
entä jos ja
ehkä pian. Hautausmaan sumu on läpi pääsemätön, portit siihen aikaan aamusta lukittuina enkä osaisi edes sedällekään sanoa, että rakastan Regulusta vieläkin, koska eihän se minua oikeasti voisi kuulla. Kuolleet asuvat maan alla ja itkettävät meitä vain siksi, koska emme osaa tappaa sitä, mikä pitäisi.
Nimettömästi saapuu paperinpalanen sanoilla
Rakastin sinua.
Regulus haudataan ilman ruumista. Mitä ne kuvittelevat hautaavansa?
Toivonsa. Katselen portilta, varjoisen taivaan alta, sateesta jo tummunutta kiveä. Sen viereen läheisesi (
sinun läheisesi) laskevat kukkansa saadakseen sinulle jonkinkaltaisen armahduksen, vakuuttaakseen oikeiden tapahtuneen. Minun sodassani sinun ei kuitenkaan kuulunut kuolla näin aikaisin.
