Ficin nimi: Minun henkilökohtainen kevääni
Ikäraja: S
Osallistuu Lyriikoiden löytäjien haasteeseen! Sain haasteessa nämä lyriikat, ja nämähän sopivat täydellisesti tälle lähinnä Raapalejuoksussa eläneelle parilleni
Now they’re all so proud, and everybody knows me
All this clout is only giving me nosebleeds
Dreams might drown you, I’m already neck deep
Blind Channel – Opinions
Janne tyytyi katselemaan juhlintaa kauempaa. Ei siksi, ettei hän olisi ollut yhtä humalassa, kuin jokainen muukin joukkueen pelaaja, vaan siksi, ettei hän päätyisi vaistonvaraisesti nappaamaan Jānista kainaloonsa ja viemään kotiinsa. Aivan, kuin se olisi ollut mahdollista. Jānis oli häntä melkein 10 senttiä pidempi, häntä ei noin vain napattu, eikä Janne voisi viedä ketään kotiinsa, sillä siellä nukkuivat hänen vaimonsa ja kolme lastaan.
Pöydän ääressä oli rampannut jatkuvasti ihmisiä onnittelemassa Jannea. Kuinka upeaa oli ollut, että heidän joukkueensa oli tuonut Suomen mestaruuden niin monen vuoden jälkeen takaisin pohjoiseen. Kuinka ylpeitä he olivat, että Janne oli palannut takaisin kasvattajaseuraansa pitkän NHL-uran jälkeen, ja auttanut vanhan seuransa takaisin Liigan kärkijoukkueeksi.
Janne otti onnittelut vastaan, hymyili yhteiskuvissa, ja antoi vinkkejä junioreiden vanhemmiksi esittäytyville, mestaruusjuhlista humaltuneille keski-ikäisille. Sitten hän käänsi huomionsa taas Jānikseen, joka jatkoi tanssimista muiden nuorempien pelaajien kanssa.
Kaikki tunsivat Jannen, ja se oli osa ongelmaa. Janne oli saanut kaiken haluamansa, mutta julkisuutta hän ei ollut koskaan kaivannut. Hän oli elänyt sen kanssa sujuvaa yhteiseloa vuosikaudet, mutta nyt, kaiken käännyttyä väärin päin hänen elämässään, Janne ei voinut sietää sitä, että ihmiset tunsivat hänet.
Jos hän olisi aivan tavallinen bussikuski tai tehdastyöläinen ei ketään kiinnostaisi hänen avioeronsa.
Se oli turha ajatus. Bussikuskin avioero ei ehkä päättyisi juorulehden kanteen ruodittavaksi, mutta kyllä siitäkin olisivat kiinnostuneita ne, joiden mielipidettä Jannekin eniten pelkäsi. Hänen perheensä, ystävänsä ja työkaverinsa. Ne, joille bussikuskikin olisi selityksen velkaa henkilökohtaisesta elämästään.
Jos hän vain pystyisi kääntämään katseensa Jāniksesta. Janne kuuli äänekkään huokauksen vierestään. Se tuli niin läheltä, ettei edes korvissa jyskyttävä musiikki pystynyt peittämään sitä alleen. Janne ei kääntänyt katsettaan. Urho oli ennenkin kysynyt miksi Janne vaikutti niin kiintyneeltä Jānikseen. Kun Urho oli sen kerran huomannut, oli asiaa turha enää peitellä.
Urho tönäisi Jannen käsivartta ja ojensi hänelle uuden, jääkylmän oluen käteen. Viimeisimmästä oli juomatta vielä neljäsosa, mutta siihen Janne ei enää koskisi. Halpa, pöydällä huoneenlämpöiseksi muuttunut olut ei kuulunut Jannen lempijuomiin. Janne vilkaisi nopeasti Urhoa. Urho katsoi häntä hyväntuulisen näköisenä. Ehkä Urho ei ollut tullut paikalle saarnaamaan Jannelle Jāniksen tuijottamisesta, vaan juhlimaan parhaan ystävänsä kanssa.
Sillä sitä Urho oli Jannelle. Hänen paras ystävänsä. Oli ollut siitä lähtien, kun he olivat päätyneet 12-vuotiaina samaan junnujoukkueeseen. Yhdessä he olivat kokeneet kaiken. He olivat nousseet U18-joukkueeseen. Sitten U20-joukkueeseen. Maajoukkuepelejä. Liiganousu. Janne varattiin NHL:ään. Vuosia eri maissa ja eri mantereilla, ja nyt taas, samassa joukkueessa, juhlimassa jälleen yhtä mestaruutta.
Jos joku ymmärtäisi, niin Urho. Tai sitten kukaan ei ymmärtäisi.
Syy oli ehkä voimakkaan humalatilan aiheuttamassa uhmakkuudessa, tai pelossa, että laskuhumala veisi hänet jälleen mukanaan täydelliseen masennukseen. Joka tapauksessa Jannen oli pakko kertoa. Hän kertoisi tämän ainoan kerran, eikä palaisi asiaan sitten enää koskaan.
“Silloin Latviassa. Muistakko, 2021?”
Sanat muuttuivat epäselväksi muminaksi Jannen suussa. Ei hän omasta mielestään ollut vielä kovin humalassa, mutta ei hän ollut noussut paikaltaankaan pitkään aikaan. Kävelystä sen yleensä huomasi ensimmäisenä: jos ei meinannut pysyä pystyssä, oli parempi lopettaa juominen. Janne käänsi katseensa Urhoa kohti, siristeli sitten silmiään, ja yritti vilkuilla oliko muita ihmisiä kuuloetäisyydellä.
“Silloin, kun sinä katosit kultajuhlista sanomatta kellekkään mittään, ja saavuit aamulla hotellille fritsu kaulassa?”
Janne hymähti. Urho selvästi muisti kisat, tapahtumat, Jannen selitykset. Janne nyökytteli päätään, nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten, ja kumartui entistä lähemmäs Urhoa.
“Ei minulla ollut kettään naista." Jo sen ääneen sanominen kuulosti huomattavasti paljon pahemmalta, kuin Janne oli mielessään ajatellut. Se oli vaarallinen tunnustus, mutta Janne ei jaksanut enää valehdella. Jānis oli aivan lähellä, muutaman harppauksen päässä, valmiina elämään loppuelämänsä Jannen kanssa, vaikkei Janne ollut luvannut hänelle mitään. "Se oli..."
Jānis. Nimi kaikui Jannen päässä, mutta ei suostunut ääneen lausuttavaksi. Janne kääntyi tuijottamaan Jānista. Hän oli aivan liian humalassa. Siinä välitilassa, jossa hän ei tiennyt saisiko vain juhlia huolettomasti heidän mestaruuttaan, jos hänen koko nykyinen elämänsä perustui valheelle, vai pitäisikö hänen tuntea synkkää syyllisyyttä kaikesta.
"Jānis?"
Urhon suusta kuultuna Jāniksen nimi kuulosti kauniilta. Samaan aikaan helpottavalta, mutta liian intiimiltä. Janne nyökytti päätään epätoivoisena. Hänen suunsa oli aavistuksen raollaan, paljasti suoriksi oiotut, valkaistut hampaat. Hänen silmäkulmansa kääntyivät alaspäin, saivat Jannen näyttämään aivan Muumeista tutulta Surku-koiralta. Tai niin Urho aina sanoi, kun näytti Jannelle videoklippejä huonojen pelien jälkeisistä haastatteluista.
Ehkä Urho ymmärtäisi siitä, että Janne oli tosissaan. Janne otti jokaisen heikosti menneen pelin vakavasti. Eikä pystynyt nyt estämään itseään tuijottamasta samalla ilmeellä Jānista.
