Fandom: Hukan perimät (& Kuura-trilogia) - Elina Pitkäkangas
Ikäraja: S
Tyylilaji: pohdiskeleva draama
Hahmot: Alex & Väinö
Sanamäärä: 300
Haaste: Otsikoinnin iloja II (imperatiiviotsikko)
A/N: Uusi hyperfiksaationi, tadaa! Ihmissudet ja varsinkin Elina Pitkäkankaan luoma ihana, tumma urbaanifantasia ♥︎ Ja siis totta kai menin rakastumaan kahteen entiseen sotilaaseen, jotka muuttuvat vastoin tahtoaan ihmissusiksi, joita metsästivät. Synkät, raavaat miehet ja heidän keskinäinen dynamiikkansa kun ovat varma tie sydämeeni.
Katso tähtiä
Alex makasi varvikossa ja tuijotti tähtitaivasta. Sen kauneuteen hän ei kyllästynyt, vaikka näkikin universumin ihmeet harva se yö. Kuu ei ollut noussut, mistä Alex oli ainoastaan helpottunut. Kuun näkeminen missä vaiheessa tahansa aiheutti hänessä usein väkeviä vihan ja katkeruuden tunteita.
Ei nyt, Alex torjui tutun synkkyyden.
Alex kuuli Väinön tulon jo kaukaa, kiitos herkän kuulonsa, vaikka Väinö osasikin liikkua hiljaa niin kookkaaksi mieheksi. Väinö ei sanonut mitään vaan kävi rennosti pitkäkseen mättäälle Alexin viereen. Väinöstä uhkui rauha, joka maadoitti Alexin tukevasti lempeään mielentilaan. Hän oli siitä kiitollinen.
”Kohta tulee liian kylmä nukkua ilman suojaa taivasalla”, Alex sanoi.
”Niin”, Väinö kuulosti yhtä haikealta kuin miltä Alexista tuntui. Väinö piti tähdistä vielä Alexiakin enemmän. Oliko entinen jääkäri sittenkin haaveilijaluonne, kun hän niin ahkerasti yökyläili taivaankappaleiden luona?
Alex vaistosi Väinön hymyn, vaikkei katsonutkaan mieheen päin. Ilma heidän välillään väreili vaivattomasta toveruudesta, joka oli lujittunut heidän hukkavuosiensa aikana.
”On minulla edelleen haaveita”, Väinö sanoi.
”Ella ja Kikka?” Alex arvasi, koska ei uskonut Väinön voivan haaveilla mistään muusta kuin vaimosta ja tyttärestään.
”Ei varsinaisesti. Olen realisti. En voi olla heidän kanssaan niin kauan kuin sairastan lykantropiaa.”
Alex tiesi, mitä Väinö jätti sanomatta.
Eli et koskaan.”Mitä sitten?” Alex kysyi aidosti uteliaana.
”Että saamme olla ja elää rauhassa. Sinä, minä ja Tuuli. Kuin myös Ella ja Kikka”, Väinö sanoi yksinkertaisesti.
”Aika köyhää”, Alex kommentoi hävyttömälle luonteelleen uskollisesti. Väinö naurahti.
”Tyydyn olennaiseen”, mies vastasi. Alex toivoi voivansa suhtautua lykantropiaansa yhtä tyynen rauhallisesti kuin Väinö, mutta hän räiskähteli yhä vihaa ja kaunaa. Pahimpina hetkinä Alex toivoi Jahdin löytävän hänet ja ampuvan hänet hengiltä. Se olisi ollut helpotus ja enemmän kuin oikein.
Älä mieti sitä nyt. Hengitä. Katso tähtiä. Ole tässä mun kanssa.Ne ajatukset eivät kummunneet Alexin synkistyneestä mielestä vaan Väinön. Alex antoi Väinön tietoisuuden työntää mustuuden hänen mielestään. Hän seurasi johtajansa esimerkkiä. Alex hengitti ja katsoi tähtiä.
