Ficin nimi: Missään muualla
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, slice of life
Hahmo(t): Percy Weasley/Oliver Wood
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N:
Linnelle juhannustaikoja, vaikka syksy jo enteilee tulostaan. ♥ Jotenkin sain idean siitä, ettet halunnut oikeastaan mitään tapahtuvan, joten tässä ollaan. Huomasin myös miettiväni jonkun verran minun unirentoutus-meditaatiotani, mm. kohdassa pilvistä.
Tämä tuli aika tajunnanvirtana ulos, mutta toivon, että pidät tästä. Olen itse vannoutunut Oliver/Marcus-fikkari, mutta uuttakin voi silloin tällöin kokeilla. Oliver kyllä on tosi epäinnokas itsensä, mutta ehkä se on Percyn läsnäolo? Tai jokin muu sisäinen rauha? Vitsi ennen ottelua hengittämisestä on varmaan siinä, ettei Oliver itse malttanut hirveästi hengitellä (ennen Percyä ainakaan).
”Sinä sait huippuarvosanat. Minä voitin viimein huispauksen tupamestaruuden. Me voitimme.”
Missään muualla
Oikeastaan mitään ei tarvinnutkaan tapahtua. Oliver tunsi olonsa pitkästä aikaa rennoksi. Tylypahka päättyisi ja hänellä oli käsissään huispauksen tupamestaruus. Ja oikeastaan, hän ei edes jännittänyt tulevaa, ei sillä hetkellä. Nyt hän halusi vain olla.
Oliverin sumeat ajatukset muuttuivat hiljalleen yhtä utuisiksi kuin harvat pilvet taivaalla. Percy silitteli Oliveria usein sillä tavalla, josta tuli tunne, että jokainen liike oli tarkkaan harkittu. Silti Oliver oli jo lopettanut etsimästä sen logiikkaa ja vaipui horrokseen, jossa oli hyvä olla.
”Odotatko jo kirjettä Kanuunoilta?”
”Mmh.”
”Oliko tuo kyllä vai ei?”
”Hmm.”
Oliver tunsi, miten Percyn sormet pysähtyivät paikoilleen. Hän ei halunnut, että toinen lopettaisi – ei vielä. Ei nyt, kun Oliverilla oli niin hyvä olo.
”Percy…”
”Oliver?”
”Eikö meidän ole hyvä olla nyt? Tässä”, Oliver sanoi ja hänestä tuntui, ettei hän kuulostanut juuri sillä hetkellä lainkaan itseltään. Percyn sormet jatkoivat liikettä, mutta hajamielisemmin kuin aiemmin. Oliver huomasi sen, mutta sanoi vain: ”Sinä sait huippuarvosanat. Minä voitin viimein huispauksen tupamestaruuden. Me voitimme.”
”Totta, mutta –”, Percy aloitti. Tämä suoristi silmälasejaan.
”Ei muttia”, Oliver sanoi ja suuteli Percyä. Percykin rentoutui ja laskeutui suudelman jälkeen selälleen makaamaan Oliverin viereen nurmikolle.
”Minä vain, että olemme jonkun todella suuren äärellä”, Percy huokaisi. Oliver ymmärsi Percyä, sillä odottihan hänkin pöllöä, joka määrittäisi ainakin osan hänen tulevaisuuttaan.
”Niin ollaan”, Oliver myönsi. ”Mutta ennen jokaista ottelua on hengitettävä.”
”Olipa viisaasti sanottu”, Percy naurahti ja kierähti kyljelleen ja kyynärpäänsä varaan, että saattoi katsella Oliveria, joka piti yhä silmänsä suljettuna. Percy aloitti uudestaan Oliverin silittämisen tutun harkittuun tapaan.
Oliver vaipui uudestaan horrokseensa ja tiesi, että vaikka kesä olisi pian ohi, he pysyisivät yhdessä. Oli ollut osittain sattuman kauppaa, että he olivat löytäneet toisensa, mutta jo nyt kaikki tuntui merkitykselliseltä.
Eivät he voineet ennustaa, mitä pöllöposti toisi mukanaan, mutta juuri nyt heidän ei tarvinnut olla missään muualla. He voisivat maata siinä puun varjossa niin kauan kuin tahtoisivat.