Kirjoittaja Aihe: Suon varjo | K-11 | seikkailu, mysteeri, draama | Harry, Draco | pitkä  (Luettu 1555 kertaa)

Timli

  • ***
  • Viestejä: 18
  • Tähtitarhaaja
    • Kirjainkehrä
Nimi: Suon varjo
Kirjoittaja: Timli
Ikäraja: K-11
Varoitukset: umpihumalaan juominen ja krapula
Tyylilaji: seikkailu, draama, mysteeri
Henkilöt: Harry, Draco
Tiivistelmä: Sijoittuu kaksi vuotta Kuoleman varjelusten jälkeen. Harryn ensimmäinen oma tehtävä aurorina.

A/N: Tämä on ihka ensimmäinen ficcini, vaikka originaaleja olenkin kirjoittanut pidempään. Se on kohtuullisen pitkä (3721 sanaa), pahoittelut siitä. Yritin kirjoittaa sen vähän kuin harjoituksena mahdollisimman läheisesti J.K. Rowlingin kirjoitustyylillä.

Suon varjo

“Näitkö, Malfoy? Tuossa se varjo oli taas!” Harry henkäisi ja osoitti puiden taakse pimeyteen.
“Potter, me olemme suolla keskellä yötä, täällä ei muuta olekaan kuin varjoja”, Draco naurahti kuivasti. “Kuinka kauan olemme kahlanneet täällä joka ikinen yö etsimässä sitä helkkarin lumosammakkoa? Kolme viikkoa? Sinä näet ja kuulet omiasi, niin kuin sanoin jo eilen ja toissapäivänä, ja niin kai kohta minäkin. Kohta on aamu, lähdetään täältä.”
“Kello on vasta kolme, vielä tunti.” Harry haukotteli ja katsoi kelloaan, jonka viisarit tuntuivat hyppivän hänen väsyneissä silmissään miten sattui.
“Potter, tiedän että sinulla on Taikaministeriöstä tarkat ohjeet lumostiitti-epidemian taltuttamiseen ja haluat tehdä sen mahdollisimman hyvin, koska tämä on ensimmäinen oma keikkasi, kuten olet tehnyt selväksi jo monta kertaa. Mutta minä en ole ministeriön leivissä, ja aion häipyä tältä vastenmieliseltä suolta NYT. Ehdin saada osuuteni sammakon myrkystä myöhemmin.”

Draco kiipesi kahluusaappaillaan kömpelösti tummasta seisovasta suovedestä pimeälle kuivalle rantakaistaleelle, jolla he säilyttivät tavaroitaan ja pientä kantohäkkiä, johon myrkyllinen taikasammakko oli tarkoitus vangita, heitti villisiannahkahansikkaat maahan ja alkoi riisua märkiä saappaitaan. Hetken mietittyään Harry kiipesi perässä. Lumosammakko oli joko nukkumassa tai tartuttamassa lisää jästejä viereisestä kylästä. Hän haukotteli uudestaan.

Lammikosta hänen takaansa kuului loiskahdus.
“Siellä se on!” Draco karjaisi. “Nappaa se!”
“Miksi minä?”
“Siksi, että sinulla on vielä kahluusaappaat jalassa. Tässä häkki!”
Harry nappasi Dracon heittämän häkin syliinsä ja veti taikasauvansa esiin.
“Siipiirdium Lentiuusa!”
Sammakko leijui pöllämystyneen näköisenä häkkiin ja Harry sulki lukon.
“Mistä tiedät tuon pitävän sen sisällä?” Draco kysyi epäillen.
“Lainasin kantohäkin Hermionelta. Jos Koukkukynsi ei saa lukkoa auki kissankynsineen, voimme luultavasti olla turvallisin mielin.”

Harry kuoriutui märistä ja hiostavista kahluusaappaistaan. Wales oli kesäisen helleaallon kourissa ja yöllä oli lähes yhtä paahtavan kuumaa kuin päivällä. Hiki valui pitkin paidanselkämystä muodostaen puhtaita rantuja liejuisen suoveden likaamaan ihoon. Harry solmi tennariensa nauhat ja kääntyi ottamaan sammakon, mutta häkin ovi oli auki ja sammakko tiessään.
“Malfoy, miksi päästit lumosammakon menemään?” Harry huusi.
“Mitä?” kuului Dracon vaimea ääni vastarannalta.
“Miksi vapautit sammakon?”
“Enkä vapauttanut!”
“No, se on tiessään.”
“Sinä mokasit lukon kanssa, tai se ei pitänyt räpyläjalkaa.”
“Lukko on aivan kunnossa,” Harry tiuskaisi, “eikä sammakko saisi sitä auki. Jonkun on täytynyt avata se. Minähän sanoin, että olen nähnyt täällä varjon.”

Kaikessa hiljaisuudessa he kaikkoontuivat suolta ja ilmiintyivät B&B-huoneeseen, jossa oli kaksi erillistä vuodetta. Toisen vuoteen päädyssä oli vanha ja arvokkuutta henkivä matkalaukku, jossa tavarat olivat armeijamaisessa järjestyksessä. Harryn kamppeet taas olivat levinneet laukusta ympäri lattiaa, vuodetta ja ikkunalautaa. Majatalon pitäjä oli nainen nimeltä Alice, joka oli kuusissakymmenissä mutta taisteli aikaa vastaan vaaleiksi värjätyillä hiuksilla ja runsaalla meikillä. Alice oli luvannut heille majoituksen ilmaiseksi, koska hänen puolisonsa makasi sairaalassa lumostiitin kourissa ja hän oli saanut päähänsä, että Harry ja Draco olivat tutkijalääkäreitä. He eivät olleet vaivautuneet korjaamaan naisen päähänpinttymää. Sitä paitsi Alicen mies alkoi jo hohtaa pimeässä, mikä oli lähestyvän kuoleman merkki. Harry olisi mielellään parantanut miehen, sillä hän piti Alicesta kovasti, mutta ilman myrkkyä ei ollut vastamyrkkyä. Yleisvastamyrkky besoaaria hän ei ollut saanut mukaansa, sillä ministeriö säännösteli vuohen vatsasta löytyvää parantavaa kiveä ankarasti. Eivätkä kaikki suinkaan olleet sitä mieltä, että niitä tulisi hukata epidemiaan, jonka sairastuneet olivat lähes yksinomaan jästejä.
“Kolme viikkoa hukkaan”, Harry huokaisi ja asettui vuoteelle silmät kiinni. Vielä melkein neljä tuntia ennen aamupalatarjoilua. Hän ehtisi nukkua hitusen.

Seuraavien kahden viikon kuluessa Harrysta tuntui, kuin hän tulisi hulluksi hetkenä minä hyvänsä. He olivat saaneet lumosammakon kiinni kahdesti, ja kahdesti se oli vapautettu ilman, että he olivat huomanneet mitään. Dracokin myönsi, että joku sabotoi heidän työtään. Turhautumisen ja univajeen vuoksi Draco oli ärtynyt ja kiukutteli kuin pikkulapsi, ja Harrysta tuntui kuin hän olisi räjähtämäisillään oleva aikapommi. Oli kuin he olisivat olleet taas murrosiässä, mutta parikymppisten velhojen taidoilla ja voimilla varustettuna.

Harry oli jälleen illalla valmistautumassa suossa partiointiin, kun hän tajusi Dracon pukevan maastovaatteiden sijaan farkut ja kauluspaidan.
“Mihin sinä olet menossa? Treffeille Alicen kanssa? Tiedäthän, ettei hän ole vielä leski”, Harry tokaisi.
“Kaupunkiin.”
“Meidänhän piti mennä töihin.”
“Ei, vaan sinun piti mennä töihin. Mutta et mene. Tänä iltana menemme kaupunkiin nauttimaan vapaaillasta pubissa.”
“En minä voi —” Harry aloitti, mutta istahti hänkin sängylle. Hän oli viettänyt yli kuukauden joka ikinen yö ällöttävällä suolla metsästämässä sammakkoa, jonka joku vapautti heti kun he saivat sen kiinni. Ehkä Draco oli oikeassa. Ehkä hän oli ansainnut vapaata.
“Mihin me menemme?”

Harryllä kiersi aina ikävästi vatsanpohjasta, kun hän ilmiintyi jonkun toisen ohjaamana, ja niin kävi nytkin.
“Mistä sinä tiesit, mihin ilmiintyä?” Harry kysyi Dracolta.
“Kävin täällä joku aika sitten kun nukuit. Älä huoli, en ilmestynyt tyhjästä keskellä päivää, vaan autoin Alicea ostoksissa.”
“Sinä? Autoit?”
“Älä virnistele. Minussa on myös herkkä ja avulias puoli. Lopeta tuo hirnuminen, vaikutat vähä-älyiseltä aasilta.”
“Luulin, että vaikutan mielestäsi vähä-älyiseltä aasilta aina.”
“Niin vaikutatkin. Kokoa itsesi, mennään tuohon lähimpään pubiin.”

Pubi oli pieni, kulahtaneen oloinen ja täpötäynnä väkeä, vaikka oli tiistai. Kello oli tuskin yhdeksää, mutta asiakkaat olivat suurimmaksi osaksi ympäripäissään. Osa tanssi pyöreillä pöydillä ja kolme miestä lauloi karaokea falsetissa. I’m Every Woman, Harry tunnisti, Petunia-tädin salaisia lempikappaleita. Hän katsoi menoa suu auki ja oli jo kääntymäisillään pois, kun Draco nykäisi hänet baaritiskin luo.
“Tule auttamaan”, Draco kuiskasi.
“Mihin sinä apua tarvitset? Olet täysi-ikäinen ja saat juoda mitä haluat. Ja sinulla on rahaa.”
“Se on jästirahaa. En tajua sitä.”
Harry piilotti hymyn parhaansa mukaan. Hän tilasi kaksi olutta ja antoi toisen Dracolle.
“Seuraavat maksat sinä. Ihan itse.”
Draco loi häneen murhaavan katseen.

Laulajatrio lopetti Whitney Houstonin pahoinpitelyn ja sai raikuvat aplodit kuuntelijoilta. Karaokeisäntä pureskeli sytyttämätöntä sikaria ja puhui mikrofoniin.
“Seuraavaksi näyttäisi olevan Carrien vuoro kolmatta kertaa, mutta ehkä annamme tilaisuuden ensin jollekulle, joka ei ole esiintynyt vielä kertaakaan. Te kaksi nuorta miestä siellä, jotka tulitte juuri! Tulkaahan tänne!”
“Mitä?”
“Mekö?”
“Tänne tullaan laulamaan karaokea, ei istumaan happamasti paikoillaan. Jos jännittää, niin laulakaa jotain vaikka yhdessä.”
“Ei”, Harry parahti, mutta Dracon silmissä kimmelsi liian nopeasti juotu olut ja hän raahasi Harryn laulupaikalle.
“Hyvä pojat! Mitä aiotte laulaa?”
Harry katsoi Dracoa paniikki aivan ihon alla. Hän tiesi kyllä joitain jästikappaleita, koska Vernon-setä oli halunnut kuunnella autossa radiota, mutta Harry tiesi perineensä isältään täydellisen nuottikorvattomuuden, kuten Ginny hänelle rakkaudella muistutti. Hän olisi mieluummin tökkinyt sormella Naginia silmään kuin laulanut julkisesti.
Draco piti Harrya olkapäästä epämiellyttävän tiukasti ja otti mikrofonin karaokeisännältä leveästi hymyillen.
“Me laulamme I will survive!” Kannustushuutoja ja vihellyksiä. “Ja Potter”, Draco kuiskasi, “liikuta suutasi mutta älä päästä ääntäkään. Minä hoidan tämän.”

Harry yritti muistaa, miten kappale meni. Hän pihisi tuskin kuuluvasti sinne päin, mutta sillä ei ollut onneksi väliä. Dracon laulu kuului hänen hönkimisensä yli selvästi. Dracolla oli sekä lauluääntä että tekniikkaa ja hänen viiltävä tulkintansa sai Harryn kananlihalle. Niin ilmeisesti muutkin, sillä väki tuntui villiintyvän täysin. Aplodit ja kannustushuudot raikuivat korvissa niin, että se melkein sattui. Monet tulivat taputtelemaan heitä selkään ja tarjoamaan kierroksia. Harryn helpotukseksi Draco sai suurimman osan huomiosta.

Tämän jälkeen Harry sai istua rauhassa pubin pimeimmässä takanurkassa. Draco oli juotettu auliiksi laulajaksi ja hän lauloi vielä pari kappaletta. Niiden aikana Harry huomasi, että joku punapää tuijotti Dracoa herkeämättä. Hän ei nähnyt naisen kasvoja, mutta tämä vaikutti nuorelta, ehkä heidän ikäiseltään. Katse ei näyttänyt jäävän Dracolta huomaamatta, sillä hän katsahti usein naisen suuntaan hymyillen tälle. Pubin asiakkaat näyttivät muutenkin löytäneet toisensa ja melkein joka nurkassa oli innokkaita suutelijoita. Harry mietti Ginnyä ja hänen tunnelmansa lässähti. He eivät olleet nähneet yli kuukauteen, kirjoitelleet vain.

Pubi hiljeni hiljalleen ja meni viimein kiinni neljältä aamuyöllä. Harry, Draco ja punapää olivat viimeisten poistujien joukossa.
“Aika palailla kotiinpäin”, Harry huikkasi Dracolle, mutta tämä oli kietoutunut punapään kanssa tiukkaan syleilyyn ja hätisteli Harrya kauemmas kuin häiritsevää herhiläistä. Hän ja nainen nauroivat ja horjuivat mukulakivikatua kohti torin kulmalla seisovaa passikuvakoppia. Harry hymähti. Hän muisti hänen ja Ginnyn hempeily- ja irvistelykuvat seurustelun alkuajoilta. Ilmeisesti kyseinen tapahtuma kuului myös jästipariskuntien vakioriitteihin. Hän käveli pimeälle kujalle, tarkisti ettei kukaan nähnyt ja kaikkoontui tuttuun B&B-huoneeseen.

Harry heräsi rymähdykseen. Hän pomppasi saman tien istumaan vuoteessaan ja näki, että Draco makasi mahallaan lattialla. Hän oli nähtävästi kompastunut Harryn farkkuihin, jotka lojuivat keskellä lattiaa. Kello näytti yhdeksää aamulla. Harryn päätä jyskytti ja vatsassa kiemurteli kuin kimppailmiintymisen jälkeen. Tältäkö krapula tuntui? Draco oksensi Harryn tennariin ja riensi kylpyhuoneeseen. Harry piti nenästään kiinni ja otti taikasauvansa. Heitä oli kielletty taikomasta jästitalossa, mutta Alice oli hössöttämässä aamupalasalissa eikä kukaan näkisi, kun Harry taikoisi kenkänsä puhtaaksi.

Draco kompuroi puolen tunnin kuluttua kylpyhuoneesta typerä virne tuskanhikisillä kasvoillaan.
“Et usko tätä”, Draco sanoi krapulaisen rahisevalla möreydellä.
“Löysit elämäsi naisen jästipubista?”
“Entä jos löysinkin?”
Harry epäili, että Draco oli vielä railakkaasti humalassa, mutta tämä kielsi sen.
“Maya on uskomaton. Hän on kaunis, häkellyttävän fiksu ja kaikin puolin upea.”
“Hienoa, että teillä synkkasi”, Harry sanoi ja huomasi tarkoittavansa sitä. “Hän ei siis näyttänyt punaisten hiustensa takaa lumosammakolta?”
“Katso itse.”
Draco ojensi Harrylle passikuvakopissa otettuja kuvia, joissa Draco ja tämän Mayaksi kutsumansa tyttö pelleilivät ja suutelivat. Mutta Harry tuskin huomasi sitä.
Maya näytti Harryn äidiltä täsmälleen sellaisena, kuin tämä oli hänen valokuva-albumissaan ennen kuolemaansa 21-vuotiaana. Vain vuotta vanhempana kuin Harry pian täyttäisi.

Kuvat putosivat Harryn käsistä. Hänestä tuntui, ettei hän saanut henkeä. Miten? Miten tämä saattoi olla mahdollista?
“Mikä tuli?” Draco kysyi aavistuksen loukkaantuneella äänensävyllä. “Ei Maya noin ruma ole.”
“Odota”, Harry sanoi ääni vapisten ja kaivoi matkalaukustaan valokuva-albumin, jota ilman hän ei lähtenyt mihinkään. Hän avasi sen kannen, ja ensimmäisellä sivulla hän näki isänsä ja äitinsä. Hänen punapäinen äitinsä vilkutti kuvaajalle silmät tuikkien tietämättä tulevaa kohtaloaan.
“Katso tätä. Tämä on äitini Lily.”
Harry ei ollut koskaan aiemmin ollut tullut näyttäneeksi albumi Dracolle. Kai hän oli pelännyt, että Draco nauraisi hänen vauvakuvilleen tai sitä että hän kantoi niitä mukanaan joka paikkaan.
Draco ei nauranut. Hän katsoi Harryn iloisesti vilkuttavaa äitiä vakavana.
“Aivan kuin Maya.”
“Aivan kuin Maya”, Harry vahvisti.

Seuraavat yöt Harry partioi pimeällä suolla yksin. Draco lähti mieluummin kaupunkiin tapaamaan Mayaa, mutta palasi aamuisin pahantuulisena. Maya tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen.
Vihdoin Harry sai Dracon houkuteltua mukaansa.
“Olen nähnyt varjon pari kertaa, ja se on ehdottomasti ihminen”, Harry selitti. “Olen yrittänyt huudella sille, mutta se ei vastaa, katoaa vain varjoihin. Jos et pysty ratkaisemaan Mayan arvoitusta, niin auta minua ratkaisemaan tämä ja saamaan lumosammakko kiinni. Saat samalla myrkkysi ja pääsemme kotiin.”
“Sinä saat häipyä jos siltä tuntuu. Minä jään tänne, kunnes löydän Mayan ja selvitän totuuden.”
Harry yllättyi. Draco oli ollut se, joka oli rutissut viisi viikkoa suohyttysistä, walesilaisen pikkukylän ankeudesta ja heidän pienestä B&B-huoneestaan, koska Taikaministeriö ei ollut suostunut maksamaan sviittiä. Ja nyt hän aikoi jäädä?
Mayan arvoitus kiinnosti Harryakin, mutta kotona odotti toinen punapää, joka luultavasti ikävöi häntä yhtä paljon kuin Harry tätä. Harry ei aikonut pysyä poissa Ginnyn luota yhtään kauempaa kuin oli pakko.

He ilmiintyivät suolle samaan kuivahkoon kohtaan kuin aiemminkin ja vaihtoivat kahluusaappaisiin. Harry astui Draco perässään suoveteen, jonka pinnalla vesikirput ja sudenkorennot pitivät yöllisiä tanssiaisiaan. Pinnan alle ei nähnyt, eikä Harry olisi halunnutkaan tietää, olisiko siellä ollut iilimatoja tai muuta yhtä ällöttävää.

Aika kului laiskanlaisesti. He eivät uskaltaneet liikkua, ettei lumosammakko loikkisi karkuun, vaan joutuivat seisomaan paikoillaan. Harry yritti kysellä Mayasta, mutta Draco kieltäytyi puhumasta naisesta. Harry huokaisi ja katseli ympärilleen. Joka puolella oli pimeää, mutta he olivat tehneet pikkuisen hämäränäköloitsun, joka auttoi heitä näkemään edes vähän ilman että heidän silmänsä loistaisivat pimeässä kuin vihreät majakat.

Tuolla! Sammakko oli vain muutaman metrin päässsä. Harry vihelsi Dracolle ja osoitti eläintä. Draco otti häkin ja tuli hänkin lähemmäksi. Harry hapuili taikasauvaansa leijutusloitsua varten, mutta sauva oli jäänyt rannalle. Draco oli jo sammakon vieressä. Harry otti riskin ja kaikkoontui, vaikka ei ollut koskaan ilmiintynyt veteen. Onneksi vesi oli matalaa.

Hän ilmiintyi aivan sammakon taakse. Suovesi loiskahti, mutta sammakko ei ehtinyt edes kurnahtaa, ennen kuin Harry sai sen käsiinsä. Sammakko yritti sylkeä myrkkyään Harryn käsille, mutta myrkky ei läpäissyt nahkahansikkaita. Harry työnsi eläimen äkkiä Dracon ojentamaan häkkiin.
“Se on siinä”, Harry riemuitsi. “Nyt voin karistaa tämän suon liejut jaloistani ja viedä tämän murheenkryynin mennessäni.”
“Ei vielä, odota hetki”, Draco sanoi. Hän kaivoi heidän tavaroistaan pitkän ruiskun, tuikkasi sen lumosammakon suureen kaulapussiin ja imi myrkkyä ruiskun täydeltä. Myrkky oli vaaleanvihreää kuin puiden lehdet alkukesästä, mikä ellotti Harrya hiukan. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan pystyisi ihailemaan kesän tuomia värejä muistamatta tätä kammottavaa suota.

Harry nykäisi Dracoa kädestä.
“Se on tuolla taas”, hän supatti, “se varjohyypiö. Häivytään, ennen kuin räpyläjalka on taas vapaalla jalalla.”
“Minulla on idea”, Draco vastasi. Hän selitti suunnitelmansa ja kaikkoontui näkyvistä.

Harry pakkasi heidän tavaroitaan laukkuun. Lumosammakko kurnutti ja möykkäsi häkissään hänen takanaan. Häntä hermostutti. Entä jos Dracon suunnitelma pettäisi ja he menettäisivät sammakon jälleen kerran? Hän ei kuitenkaan voinut kuin kyykistellä selin häkkiin, vaikka kaikki vaistot käskivät häntä kääntymään ja suojelemaan sammakkoa.

Yhtäkkiä hän kuuli rysähdyksen ja kiroilua. Hän kääntyi ja näki Dracon painavan mustiin pukeutunutta hahmon maahan. Kasvot olivat hupun peitossa.
“Katsotaanpa”, Draco murahti ja kiskaisi hupun salaperäisen varjon niskaan. Hupun sisältä paljastui pitkät punaiset hiukset, jotka kehystivät niin tutun näköisiä kasvoja, että se teki Harryssa kipeää.
“Maya!” Harry huudahti.
“Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” Draco karjui tytölle.
“Tämä sammakko on tuiki harvinainen”, tyttö puhui, mutta hänen äänensä värisi hiukan. “Sitä ei saa vangita. Sen olemassaolo pitää vain todistaa valokuvaamalla se, jotta se suojeltaisiin. Syyllistytte eläinsuojelurikokseen!”
“Jos tämä sammakko olisi ihminen, se olisi jo tuomittu massamurhaajana”, Harry sanoi. “Me emme aio vahingoittaa sitä, vaan viedä sen asiantuntijalle, joka osaa tehdä sen myrkystä vastamyrkyn lumostiittiin sairastuneille.”
“Kuka sinä olet?” Draco tivasi Mayalta.
“En ymmärrä, mitä tarkoitat”, Maya sanoi silmät loimuten. “Olen kertonut sinulle nimeni. Olen Maya Amelia Brown. Haluatko tietää henkilötunnuksenikin? Luulin sinun olevan toisenlainen.”

Harry kääntyi Dracon puoleen ja puhui hiljaa.
“Oletko valmis ottamaan riskin ja kertoa hänelle kaiken? Se on ainoa keino selvittää, miten hän liittyy äitiini.”
“Totta hitossa. En aio jättää tätä tähän.”
“Hyvä on. Minä otan sammakon, ota sinä hänet kyytiin. Nähdään huoneessa.”
Draco nosti Mayan jaloilleen ja he katosivat. Harry nosti lumosammakon häkin ja kaikkoontui majataloon.

Draco ja Maya odottivat häntä jo. Maya tärisi Dracon sängyllä pää käsiensä välissä ja näytti pahoinvoivalta. Meni hetki, ennen kuin Harry tajusi, että Maya itki.
“Anteeksi tämä, mutta meidän on saatava tietää”, Harry sanoi. Hän saattoi vain kuvitella, millainen järkytys kaikkoontuminen suolta ja ilmiintyminen aivan toiseen paikkaan oli Mayalle. Hän muisteli, miten Hagrid oli aikoinaan kertonut 11-vuotiaalle Harrylle velhoudesta, mutta muisti vain ylitsehyökyvän riemun.

Hän otti valokuva-albumin ja käänsi sivuja, kunnes löysi haluamansa kuvan. Lily istui siinä niityllä piknikillä pikkuinen Harry-vauva vierellään ja vilkutti kameralle. Kuvan oli kuulemma ottanut hänen isänsä. Rintaa pisti, kun Harry mietti, kuinka kova ikävä saattoikaan olla ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tuntenut. Hän ojensi albumin Mayalle.
“Tämä tässä on minun äitini. Hänen nimensä oli Lily. Hän kuoli muutama kuukausi kuvan ottamisen jälkeen.”
“Hän näyttää aivan minulta”, Maya hengähti. “Silmiä lukuun ottamatta. Hänellä näyttää olevan vihreät ja minulla on pähkinänruskeat. Sinulla muuten on aivan samanväriset silmät kuin hänellä. Oletko sinä tuossa vauvana?”
Harry nyökkäsi.
“Miten tämä kuva liikkuu?” Maya kysyi ja nyyhkäisi taas. “Anteeksi, en ole yleensä tällainen itkupilli.”
“Ei se mitään”, Draco sanoi ja istahti Mayan viereen. “Jästit, ei-taikovat, reagoivat usein taikuuden olemassaoloon jotakuinkin noin. Tai sitten he suuttuvat velholle, joka siitä kertoo.”
“Oletteko te velhoja?”
“Kyllä”, Harry sanoi. “Ja sen takia nämä valokuvat liikkuvat. Mutta osaatko sanoa, miten sinä ja yhdeksäntoista vuotta sitten kuollut äitini olette kuin kaksoset?”
“En”, Maya sanoi. “Mutta tiedän erään, joka saattaa tietää. Äitini Annie näyttää myös aivan samalta. Hän on tietysti minua kaksikymmentäneljä vuotta vanhempi.”

Draco nousi sängyltä ja asteli Harryn luokse.
“Mysteeri muuttuu yhä oudommaksi.”
“Kyllä. Tämä on... Malfoy, varo!” Harry huusi.

Maya oli ottanut Dracon yöpöydältä myrkkyruiskun ja piteli sitä kuin veistä uhkaillen lähempänä seisovaa Dracoa. Kyyneleet valuivat hänen säikähtäneillä mutta päättäväisillä kasvoillaan.
“Viekää minut pois. Kaupunkiin tai suolle, ei ole väliä. Ajoin suolle jonkun hylkäämällä polkupyörällä, voin hakea sen myöhemminkin.”
Draco käveli Mayaa kohti.
“Varoitan!” tyttö kiljui. “Minä käytän tätä, jos on pakko!”
“Anna se minulle”, Draco sanoi ja ojensi kätensä. Maya syöksähti eteenpäin, tuikkasi piikin Dracon kämmeneen ja painoi ruiskun männän pohjaan. Draco painui kumaraan kivuliaan näköisenä.
“Draco!” Harry huusi ja ryntäsi tämän luo. Draco kellahti lattialle makaamaan ja hänen suustaan tuli vihertävää vaahtoa.
“Tajuatko mitä teit?” Harry huusi Mayalle. “Hän kuolee! Kukaan ei ole saanut noin paljon myrkkyä!”
“Mutta ettekö te voi tehdä vastamyrkyn nyt kun sammakko on teillä?”, tyttö änkytti.
“Siinä menee ainakin päiviä, ellei pidempään, hän ehtii kuolla ennen sitä! Jos et nyt satu tietämään ketään, jolla on besoaari, niin raahaan sinut tuomioistuimen eteen murhasta, vaikka näytätkin äidiltäni!”
“Besoaari?”
“Vuohen vatsassa oleva parantava kivi. Ja koska en oikein voi mennä etsimään ja teurastamaan lähintä vuohta, minun on pakko etsiä velho tai noita, jolla sellainen on.”
“Besoaari”, Maya toisti hiljaa. “Olen kuullut tuon sanan äidiltäni.”

Harry kumartui katsomaan Dracoa. Tämä hengitti, mutta oli tajuton. Vihreä kuola oli sotkenut hänen maastotakkinsa kauluksen ja Alicen vaaleanpunaisen kokolattiamaton. Harry ponnisti voimansa ja nosti Dracon olalleen. Pyörtynyt nuorukainen painoi yllättävän paljon.
“Ota sammakko”, hän sanoi Mayalle. Ääni kuulosti tukahtuneelta, kun hän yritti tasapainotella, ettei menisi nurin pyörtyneen Dracon kanssa. “Pidä minusta kiinni. Pahoittelen, että joudut käymään tämän taas läpi. Toisen kanssa siirtyminen on minustakin ilkeän tuntuista.”

He ilmiintyivät kaupunkiin samalle pimeälle kujalle, josta Harry oli kaikkoontunut joitain viikkoja aiemmin. Kaduilla oli hiljaista, vain muutama humalainen oli unohtanut mennä kotiinsa pubien sulkeutumisen jälkeen. Kauempana kaksi koiraa räksytti toisilleen taluttajien kiskoessa niitä erilleen.
“Tännepäin”, Maya sanoi ja ohjasi Harryn poispäin keskustasta.
“Onko pitkä matka?” Harry puhisi. Hänen polvensa alkoivat pettää taakan alla.
“Ei, pari korttelia. Asumme noissa 1920-luvun taloissa seuraavalla kadulla. Odotas hetki, niin laitan äidille viestin, että hän osaa odottaa meitä. Hän ei juurikaan pidä yllätysvieraista”, Maya selitti.

Mayan ja hänen äitinsä kotitalo oli vielä pienempi kuin ympäröivät rakennukset, vaikka nekään eivät olleet suuria. Maya astui sisään ovesta muitta mutkitta.
“Äiti, me tulimme!” hän huusi.
Harry astui eteiseen. Se oli ahdas ja nurkat pimeitä, mutta auringonkukan muotoinen valaisin paljasti iloisen raidalliset matot, jotka johtivat portaikon ohi kohti tuoreen leivän tuoksua.
“Tule vain, ei hän pure”, Maya hoputti ja seurasi mattopolkua. Harry ryhdistäytyi ja seurasi Draco olkapäällään.

Keittiö jatkoi eteisen värisekamelskaa. Joka puolella oli erivärisiä raidallisia mattoja ja pyöreällä ruokapöydällä oli vanhahtava oranssikukallinen muovipöytäliina. Tuvan puolella oli sohva, kaksi nojatuolia ja alkovissa yhden hengen vuode, jota ei ollut pedattu. Televisiota ei ollut, mutta sivupöydällä oli suuri antiikkiradio. Yhdellä nojatuoleista istui kirkkaan punatukkainen nainen, joka oli kuin parikymmentä vuotta vanhempi versio Mayasta tai Harryn äidistä. Hän oli hiukan pyöreä ja hymyili vinosti.
“Vai tällaisia velhoja”, nainen sanoi uteliaalla mutta lempeällä äänellä.
“Minä... olen... Harry... Potter”, Harry huohotti. “Tämä... on... Draco... Malfoy.”
“Minä olen Annie Brown.”
“Laita Draco sohvalle makaamaan”, Maya opasti Harrya. “Äiti, muistatko, mihin olet laittanut besoaarin?”
“Besoaarin? En ole nähnyt sitä vuosiin. Olen säästänyt sitä hätätilanteeseen ja laitoin sen jonnekin talteen.”
“Äiti!” Maya huusi epätoivoisella äänellä. “Draco kuolee ilman sitä.”
“Odottakaa hetki”, Harry sanoi ja kaivoi taikasauvansa takataskusta. “Tulejo besoaari!”
Ei kestänyt kuin hetki, kun toisesta huoneesta kuului kolahdus ja tutun näköinen kivi lensi huoneen halki suoraan Harryn käteen. Annie haukkoi henkeään, mutta Mayan kasvoilla hehkui innostus. Harry tunki besoaarin Dracon suuhun ja piti tämän suuta kiinni. Hetken päästä Draconhengitys alkoi tasaantua.

“Hän selviää”, Harry totesi hymyillen ja istui tyhjään nojatuoliin. Hän käänteli päätään ja pyöritteli hartioitaan, jotka olivat jumissa Dracon kantamisesta. Sitten hän käänsi katseensa Annieen.
“Voisitko kertoa, mistä olet saanut besoaarin ja mistä tiedät, mitä se tekee?”
Annie ravisti päätään.
“Ikävä kyllä en. Sain sen vuosia sitten tuntemattomalta mieheltä, joka käski minun säilyttää sitä varmuuden vuoksi, koska se parantaisi lähes minkä vain, mutta sitä saisi käyttää vain äärimmäisessä hädässä. Laitoin sen talteen ja taisin unohtaa saman tien.”
“Outoa”, Harry sanoi. “Sanoiko tuo mies, kuka hän oli?”
“Jos olisi sanonut, hän ei olisi tuntematon.”
“Miltä hän näytti?”
“Hän oli tummahiuksinen ja hiukan epäsiistin näköinen.”
“Harry, näytä se kuva”, Maya sanoi.

Harry laittoi taikasauvansa pois ja etsi olkalaukustaan valokuva-albuminsa. Hän ojensi sen Annielle, joka pysähtyi heti ensimmäiseen kuvaan.
“Kuka tämä on? Hän on aivan kuin minä nuorempana! Silmät ja kaikki!”
Vasta nyt Harry huomasi, että Anniella oli kirkkaanvihreät silmät. Ne olivat juuri samanväriset kuin hänen äidillään ja hänellä itsellään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään, kun hän otti albumin takaisin.
“Noissa kuvissa on minun äitini, Lily Potter. Hänen tyttönimensä oli Evans. Kuulostaako tutulta?”
Annie kalpeni silminnähden. Hän alkoi vapista tuolissaan ja piti täriseviä käsiään tiukasti yhdessä.
“Kyllä. Kyllä kuulostaa.”

Nainen hengitti syvään, ennen kuin jatkoi.
“Minut on adoptoitu vauvana. Olen saanut nauttia suuresta ja onnellisesta perheestä, mutta halusin oppia tuntemaan myös biologisen äitini. Kahdeksantoistavuotiaana löysin syntymätodistukseni. Äitini kohdalla luki nimi ‘Mary Borey’. Sain hänen yhteystietonsa ja kirjoitin hänelle kirjeen, mutta sain tylyn vastauksen: hän myönsi, että olen hänen biologinen lapsensa, mutta hän ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Allekirjoituksena oli ‘Mary Evans’.”
“Eli sinä olet...” Harry aloitti, mutta totuus juuttui kurkkuun.
“Eli minä olen sinun äitisi sisko. Sinun tätisi. Ja Maya on sinun serkkusi.”

“Ala tulla, Potter!” Draco huikkasi ulko-ovelta kolmatta kertaa.
Harry antoi hänen huutaa. Hänellä oli sukulaisia, mukavia verisukulaisia, eikä hän aikonut lähteä heidän luotaan pikaisesti. Annie-täti halasi ja suukotti Harrya poskelle jo ties kuinka monetta kertaa.
“Kirjoitathan? En malta odottaa, että saan pöllön tuomaa postia!” Annie sanoi sädehtien.
“Totta kai”, Harry lupasi. Kuinka erilainen Annie olikaan Petunia-tätiin verrattuna! Oli melkein kuin olisi saanut uuden äidin. Annie-täti näytti niin paljon Lilyltä että se sattui, mutta hyvällä tavalla. Tältä Harryn äiti näyttäisi luultavasti nyt, jos olisi saanut elää.

Lopulta Annie päästi Harryn otteestaan ja siirtyi halaamaan Mayaa.
“Sinä myös, tyttäreni! Kirjoita, mitä sinulle kuuluu siellä suuressa velhomaailmassa! Oikea kartano!” hän henkäisi. “Se kuulostaa kuin suoraan Jane Austenin romaanista!”
Harrya nauratti. Malfoyn suuri kartano oli kaikkea muuta kuin romanttinen kaikkine pimeän taikuuden esineineen. Sentään Draco oli varoittanut Mayaa, joka odotti kuin malttamaton lapsi näkevänsä ne kaikki. Kaikista maailman velhoista juuri Dracolla jästiheila!
“Onko teillä kaikki mukana?” Annie hössötti. “Lumosammakko? Taikasauvat? Matkalaukut? Tulkaa käymään sen tyttöystäväsi ja muidenkin ystäviesi kanssa!”
“Kaikki on mukana. Yritän lähettää sinulle uuden besoaarin. Pidä siitä parempaa huolta tällä kertaa”, Harry sanoi ja virnisti.

Yhtäkkiä Harrylle iski ajatus kuin salama kirkkaalta taivaalta.
“Oliko sillä tuntemattomalla miehellä pitkät, rasvaiset hiukset, terävät tummat silmät ja hiukan ylimielisen kuuloinen ääni?”
“Mistä tiesit?” Annie ällistyi.
“Kalkaros”, Harry mutisi.
“Tunnetko hänet?”
“Kyllä tunnen. Tunsin. Hän oli hyvä mies. Epämiellyttävä ehkä, mutta ehdottomasti hyvä.”
“Potter!” Draco huusi eteisestä.
“Taitaa olla aika”, Harry sanoi ja halasi Annie-tätiä vielä kerran. Sitten hän halasi Mayaa. “Pidä itsestäsi huolta, serkku. Ja Malfoysta myös.”
“Oletko ihan varma, ettet tule mukaamme?”
“Minun täytyy viedä lumosammakko Tylypahkaan professori Kuhnusarviolle vastamyrkyn valmistamista varten ja kirjoittaa raportti Taikaministeriöön.”
“Mitä sille sen jälkeen tapahtuu?” Maya kysyi. Hänen otsansa oli kurtussa ja Harry veikkasi hänen suunnittelevan jo sammakon vapautusoperaatiota.
“Ei hätää. Se vapautetaan Kiellettyyn metsään, jossa se saa etsiä sopivan suon ja elää rauhassa muiden taikaolentojen kanssa.”

Harry otti laukkunsa ja sammakon häkin ja meni eteiseen Annie perässään. Draco otti Mayan kainaloonsa ja heilautti kättään.
“Hei vaan Annie. Moikka, Potter, ollaan yhteyksissä.”
“Ilman muuta, Malfoy”, Harry sanoi juuri ennen kuin he katosivat.
“Hei hei, Annie”, hän itsekin sanoi ja näki tätinsä vilkuttavan juuri samalla lailla kuin Lily valokuvissa. Hän veti henkeä ja kaikkoontui Walesista kohti Tylypahkan tuttuja käytäviä.

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 090
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Täähän oli mukava tarina, tykkäsin kun mukana oli vähän mysteeriäkin. Mä niin rakastan kaikkia salapoliisi/mysteerijuttuja tarinoissa, että saa käyttää omia aivojaan ja yrittää ratkaista tilanteen. Jotain mä sainkin itse keksittyä, kun ajattelin että Maya vois ehkä olla Lilylle sukua (vaikka miten mä sitäkin vaihtoehtoa, että hän olis jotenkin tulevaisuuteen päätynyt nuori Lily :D). Sitäkin aloin jossain vaiheessa epäilä, että Maya voisi liittyä salaperäiseen varjoon ja pakoon pääseviin sammakoihinkin. Hänen käytöksensä sai joissain kohdissa kyllä kulmani kohoilemaan ihmetyksestä, esim. kun hän noin vain myrkytti Dracon, eikä tuntunut yhtään ajattelevan seurauksia. Hätäinen tyyppi, enkä muutenkaan ihan ymmärtänyt hänen motivaatiotaan 😅 Varsinkin kun sitten myöhemmin olikin lähdössä elämään velhomaailmassa Dracon kanssa. Mut toisaalta jotkut on vähän sellaisia tuuliviirejä, ja varsinkin nuorena toimitaan ensin ja pysähdytään miettimään vasta myöhemmin.

Lainaus
Kuinka erilainen Annie olikaan Petunia-tätiin verrattuna! Oli melkein kuin olisi saanut uuden äidin.
Tää on kyllä kiva :3 Harry jos kuka ansaitsisi mukavia sukulaisia, että olis jotain muitakin kuin Dursleyt.

Harry saa nyt toivon mukaan viimein auroritehtävänsä suoritettua, ettei kukaan enää ole sitä vesittämässä :D Loppu hyvin kaikki hyvin, niin kai vois sanoa! Sitä ainakin toivoo näille hahmoille.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti