Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Haasteet: Originaalikiipeily (71. terapia) ja Otsikoinnin iloja II (lopetusotsikko)
A/N: Kirjoitettu alunperin raapalejuoksuun sanaan marja. Teksti on omakohtainen. Saa kuitenkin kommentoida vapaasti
Enimmäkseen kunnossaNumerot pienenevät. Napautan ajastimen pois ennen nollien ilmestymistä. Nostelen teepussia, jotta kaikki marja-aromit varmasti vapautuvat teenlehdistä. Lasken teepussin leipälautaselle talteen myöhempää, toista haudutusta varten. Löydän paikkani parvekkeen harmaalta sohvalta. Annan ajatuksille taas luvan juosta.
Siitä alkaa olla vuosi. Se tuntuu sekä epätodelliselta että helpottavalta. Jo vuosi. Viimeinkin.
Siemaisen teetä. Siinä maistuu mustaherukka.
Talvi oli pahin. Se epävarmuus. Jatkuva pelko. Voimattomuus. Rajojeni toistuva häpäisy. Ihmettelen yhä, että miten hän saattoikin.
Heilutan varpaitani. Jaloissani on rusketusraidat varvassandaaleistani.
Kevätkin oli kamala. Sain tarpeekseni ja reagoin, vaikka kaikki olivat kieltäneet tekemästä juuri niin. En vain kestänyt enempää. Oli pakko ärähtää ja edes yrittää vetää hänet vastuuseen teoistaan. Hän lupasi taas kerran lopettaa. En luottanut hänen puhuvan totta, koska hän oli niin epävakaa ja arvaamaton. Vasta ulkopuolinen auktoriteetti saattoi antaa rauhan. Se todella oli ohi.
Kuuntelen Life is Strangen soundtrackia. Ahdistavat muistot eivät tunnu niin pahoilta tässä taustamusiikissa.
Kesällä kykenin viimein suremaan. Talven vihasin niin, etten meinannut nähdä muita värejä punaiselta. Kesällä onnistuin taas näkemään ihmisen, en vain hänen viimeisimpiä tekojaan. Muistelin ystävyytemme hyviä hetkiä. Surin häntä. Asetuin hänen asemaansa ja yritin ymmärtää, miksi hän teki, mitä teki. En silti anna hänelle anteeksi. Eikä minun tarvitsekaan.
Nyt on melkein syksy, ja minä olen… enimmäkseen kunnossa.
