Title: Kaksihaarainen rotanhäntä
Author: Larjus
Chapters: Lyhykäinen oneshot
Fandom: Bungou Stray Dogs
Pairing: pieni Dazai Osamu/Kunikida Doppo
Genre: Joku hölmöily
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen kuuluu Asagiri Kafkalle ja Harukawa Sangolle, minä vain lainaan. En ole saanut tämän ficin kirjoittelusta korvausta keneltäkään.
Summary: Etsivätoimistossa on hiljainen päivä, ja Dazai päättää viettää sen Kunikidaa häiritsemällä.
A/N: En ole kirjoittanut Kunikidazaita muutamaan vuoteen, mikä on ihan huutava vääryys, koska kyseinen hahmoduo/paritus on musta edelleenkin suunnilleen parasta, mitä sarja tarjoaa
Enkä näköjään vieläkään osaa kirjoittaa BSD:stä mitään vakavaa.
Osallistuu haasteeseen
Fandomkohtaiset OTP:t III.
Kaksihaarainen rotanhäntä”Hyvää päivää, Kunikida-kun.”
Vaikka Dazai seisoikin Kunikidan selän takana, tämä pystyi silti näkemään mielessään liiankin hyvin sen kujeilevan hymyn, joka toisen kasvoilla keikkui lähes aina. Äänensävy oli samaa ilkikurisuutta täynnä, sitä joka todella helposti sai Kunikidan otsasuonen tykyttämään.
”Mitä haluat, Dazai”, hän tokaisi kuivasti nostamatta katsettaan papereista, joita oli juuri ollut tutkimassa. ”Tiedän, että tänään on verrattain hiljainen päivä, mutta minulla on töitä.”
”Ei mitään akuuttia kuitenkaan”, Dazai huomautti ja nappasi itselleen Kunikidan vierestä vapaan tuolin, jolle asettautui väärin päin istumaan. ”Tulinpahan vain katsomaan, mitä puuhaat.”
”No, nyt olet nähnyt.”
”Ajatko minut pois?” Dazain ääni oli teennäisen loukkaantunut. ”Miten julmaa, Kunikida-kun.”
Kunikida nosti viimein katseensa edessään olevista lomakkeista ja vilkaisi Dazaita, joka pyyhki olemattomia kyyneleitä silmäkulmastaan.
”Jos et häiritse minua, saat jäädä.”
”Enhän minä ikinä tee niin!”
Se oli täyttä puppua, mutta Kunikida ei alkanut väittää vastaankaan. Dazai oli oikeassa siinä, ettei hänen senhetkinen työnsä ollut kiireellistä, mutta se ei estänyt häntä suhtautumasta siihenkään vakavasti. Jos jokin häntä estäisi, niin Dazai.
Vaikutti kuitenkin siltä, että hänen omalaatuinen työparinsa olisi sillä kertaa ainakin suunnilleen aloillaan. Mitä nyt tämä kurvaili rullatuolillaan hänen takanaan edestakaisin ja sotki hänen kynäkokoelmansa sekä päivämäärän mukaan vanhimmasta uusimpaan lajitellut lomakkeet, mutta muuten tämä ei ollut pahemmaksi häiriöksi. Kunikida pystyi keskittymään omaan työhönsä olosuhteet huomioon ottaen varsin hyvin.
Mutta sitten Kunikida tunsi taakseen pysähtyneen Dazain kädet selässään ja tiesi, että hänen työrauhansa päättyi siihen.
”Oletko koskaan ajatellut leikata hiuksiasi?” Dazai kysyi sivellessään Kunikidan pitkää poninhäntää kuin olisi hypistellyt käsissään kallista silkkihuivia.
”En.”
”Vai niin.”
”Pitäisikö muka?” Kunikida ei ollut pitkään aikaan uhrannut montaakaan ajatusta hiuksilleen. Hän oli aikoinaan alkanut kasvattaa niitä lähinnä kokeeksi ja vaihtelun vuoksi, ja sen jälkeen oli suunnilleen unohtanut niiden olemassaolon. Kunhan vain roikkuivat perässä eivätkä tulleet hänen silmilleen.
”Ei, ei”, Dazai kiirehti vastaamaan ja pyöritteli poninhäntää sormiensa ympäri. ”Pidän niistä, vaikka ovathan ne kuin sellainen… rotanhäntä.”
Hyvä ettei Kunikida repinyt rikki paperia, jota oli juuri pidellyt käsissään.
Rotanhäntä!?Käsien liike ei jäänyt huomaamatta Dazailta, joka kiirehtikin tarkentamaan sanojaan: ”No ei ehkä sittenkään rotanhäntä, ne ovat paljon luikerompia ja karvattomia, vähän kuin kastematoja. Kyllä tämä enemmän muistuttaa kissanhäntää...”
Se kuulosti Kunikidastakin paremmalta, vaikkei hän oikeastaan välittänyt siitä, että hänen hiuksiaan verrattiin minkään eläimen häntään. Toisaalta kampausta tavattiin kutsua poninhännäksi – hänkin kutsui, vaikkei nähnytkään paljoakaan yhteistä omien hiustensa tai ponien häntäjouhien välillä.
”Tämä on oikein kiva näin”, Dazai sanoi vielä jatkaessaan hiusten sivelyä. ”Älä leikkaa hiuksiasi.”
Kunikida hymähti vaimeasti. Tuntui oikeastaan varsin miellyttävältä, että Dazai hyväili hänen hiuksiaan, vaikkei hän sanonutkaan ääneen mitään sen suuntaistakaan. Hänen vaiteliaisuutensa olisi riittävä hyväksynnän ilmaisu Dazaille, joka tiesi kyllä, ettei kauaa hänen poninhäntäänsä ehtisi käpälöidä, mikäli se häntä yhtään ärsyttäisi. Oikeastaan häntä harmitti vain se, etteivät Dazain kädet jatkaneet matkaansa hänen päälaelleen tai hartioilleen. Pieni hieronta olisi ollut ihan paikallaan työnteon ohessa. Sitä hän ei kuitenkaan erikseen pyytäisi.
Aikansa Kunikidan hiuksilla leikiteltyään Dazai laski kätensä tämän olkapäille ja kumartui hieman lähemmäs. Kunikidan mielessä kävi ajatus, että oliko toinen kenties osannut lukea hänen sanattomia toiveitaan.
Ei tietenkään ollut.
”Latvoja voisit kyllä vähän siistiä”, Dazai sanoi, ja Kunikida pystyi ihan kuulemaan tämän äänessä sen raivostuttavan hymyn, joka tämän kasvoilla sillä hetkellä loisti. ”Kamalasti kaksihaaraisia. Käytätkö hoitoainetta ollenkaan?”
Kuin sanojensa tehosteeksi tai loppuhuipennukseksi Dazai vielä kiskaisi Kunikidan poninhännästä niin, että tämän pää nytkähti taaksepäin. Se sai Kunikidan silmät saman tien kipunoimaan, eikä edes pikainen suukko poskelle hillinnyt syntynyttä raivoa yhtään. Dazai kokikin parhaaksi vaihtoehdokseen pinkaista pakoon minkä jaloistaan pääsi.
”Dazai!” Kunikida karjaisi työparinsa loittonevalle selälle. Sadasosasekunnin verran hän aprikoi, näkikö vaivaa lähteä tämän perään vai antaisiko tämän kuulla kunniansa myöhemmin. Hänen vahva saalistajanviettinsä kuitenkin puski päälle niin, että hän ponkaisi ylös tuolistaan kaataen sen samalla ja syöksyi samaan suuntaan kuin Dazaikin.
”Ja taas sitä mennään”, oman työpöytänsä ääressä keksiä mutusteleva Ranpo tuumasi itsekseen, kun Dazai viiletti hänen ohitseen. Hetken päästä tämän perässä rymisteli Kunikida, jolloin Ranpo huusi: ”Hei Kunikida-kun! Sitten kun saat Dazain kiinni, jos päädytte panemaan, menisittekö jonnekin muualle kuin siivouskomeroon? Tein siitä karkkivarastoni.”
Kunikidan olisi tehnyt mieli pysähtyä, kääntyä kannoillaan ja käydä vähän rähisemässä Ranpollekin moisten tahdittomien puheiden sekä siivouskomeron väärinkäytön takia. Dazain höyhentäminen kuitenkin vei voiton silläkin kerralla.
