K-11
Aloin kirjoittaa tätä tekstiä
Raapalejuoksuun sanasta
kaatosade, ja kun joku ennätti väliin, ujutin tähän seuraavankin sanan eli
joki. Lopulta en kuitenkaan saanut tätä juoksun jatkeeksi lainkaan, sillä tästä tuli itsepintaisesti hiukan liian pitkä enkä onnistunut karsimaan tarpeeksi. Halusin joka tapauksessa saattaa tämän valmiiksi ja julkaista näin omillaan, koska tämä alkoi jotenkin tuntua henkilökohtaisesti aika merkitykselliseltä tekstiltä.
Hahmot ovat peräisin
Murtovesiä-originaalisarjastani, ja tämä tarina sijoittuu jonnekin vuosien päähän
Kovanonnenpotkusta, josta kaikki sai alkunsa. Tämä on tällainen häilyvä, haaveellinen tulevaisuuskuva, joka tuntuu tällä hetkellä tosi kaukaiselta, koska en ole saanut (vieläkään!) kirjoitettua auki läheskään kaikkia tarinan olennaisimpia osia. Tällaisen tulevaisuuden kuitenkin visioin ja toivon Jonille ja Eetulle. Tässä tarinassa on jonkin verran viittauksia hahmojen aikaisempiin vaiheisiin, joten tämä ei välttämättä avaudu täysin ilman aiempaa hahmotuntemusta, mutta luulisin kyllä, että ytimeen pääsee kiinni, vaikkei olisikaan lukenut muita sarjan tarinoita.
Lämmin kiitos, jos luet, ja kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita! ♡
🌱
Kaatosade rummuttaa mökkituvan kuistin peltikattoa. Joni istuu rappusilla jalat ojennettuina niin, että hänen säärilleen pirskoaa vettä. Se virkistää hellepäivän ja saunanlämmitysrupeaman päätteeksi.
Eetu harppoo pihan poikki kesäkeittiöstä tuvalle. Hänellä on oluttölkki kummassakin kädessään. Eetukaan ei kaihda sadetta; hän ei kiirehdi askeliaan, vaan viipyilee tähyämässä taivaalle.
Eetu ojentaa toisen oluen Jonille ja sukaisee vapautuneella kädellään Jonin hiuksia. Oman oluensa hän laskee kuistin kaiteelle. Sitten hän kiskoo kastuneen T-paidan yltään ja nakkaa senkin kaiteelle. Seuraavaksi lähtevät shortsit.
Joni katselee. Kylmä juoma kihelmöi hänen näpeissään, mutta hänen sisuskaluissaan kihelmöi jotain muuta. Eetu on niin upea, ettei sille ole sanoja. Lihasten kevyet kaaret ovat kuin kuvanveistäjän valamat. Hiuksista tipahtava sadepisara kiirii vatsaa pitkin boksereihin määrätietoisena kuin joki kohti alajuoksuaan, aivan kuin sekin olisi tarkoin suunniteltu osa taideteosta ja luonnon kiertokulkua.
Joni puristaa oluttölkin reisiensä väliin. Hän hengittää syvään yhtäkkistä tietoisuutta siitä, miten onnekas – ja onnellinen – hän on. Tuntuu tajuttoman hyvältä olla juuri tässä, juuri nyt.
Joitakin vuosia sitten he olivat tismalleen samassa paikassa. Mökin kuisti, sauna, olut, kesäsade… Joni muistaa sen ikuisesti päivänä, jona asiat muuttuivat pysyvästi. Sinä päivänä hän ei enää pystynyt patoamaan tunteitaan, vaan ne ryöppysivät väkivalloin yli äyräiden. Silloin hän piti sitä elämänsä emämunauksena, joka merkitsisi takuulla lopun alkua. Nyt hän toivoo, että voisi halata silloista itseään. Hän ei edes sanoisi mitään – pitelisi vain.
Nykyinen onnellisuus ei kumpua pelkästään siitä, että Joni on nyt yhdessä Eetun kanssa. Vielä monin verroin olennaisempi onnenlähde on se, että Joni on oppinut tuntemaan ja hyväksymään itsensä. Muutamien vuosien takainen purkaus pakotti hänet kohtaamaan kuvajaisensa. Hän ei aio enää ikinä kääntää sille selkäänsä, eikä hän aio enää ikinä paeta omaa varjoaan, sillä se tie oli piinallisen päättymätön.
”Mitäs haaveilet?” Eetu kysyy. Hän on keskeyttänyt riisumisensa ja jäänyt katselemaan Jonia hymyssä suin.
Joni naurahtaa. ”En mittään… Tässä on kaikki mitä sitä vaan voi kaivata.”
Eetun suupieli nytkähtää. Hänen sormensa viipyilevät boksereiden vyötärönauhalla. Hän painaa sitä peukalollaan kuin aprikoiden, pitäisikö saunaa varten riisua alushousutkin. Kihelmöinti Jonin sisuksissa voimistuu.
”Kaikkiko? Ettei suinkaan olis tarvetta vielä pienelle… esilämmittelylle?”
”Jaa-a. Siinä on kyllä pointti, ettei saunaan passaa mennä kylymilteen.”
Joni kohottautuu polvilleen ja riisuu Eetun loppuun.
Tajuttoman hyvä olo yltyy tajunnanräjäyttäväksi.
