marieophelia: Aww, kiitos ihana kommentista! <3 Kieltämättä tosi mukavaa kuulla, jos joku tätä vaikka lukeekin, hih! Muusat on repineet mua viime aikoina moneen suuntaan, ja oon palloillut kolmen eri tekstin/kokonaisuuden välissä, ja teen tälle tekstille samaan aikaan isompaa hahmo- ja juonikaareen liittyvää editointia, minkä vuoksi mun huomio hyppelee tässäkin tekstissä vähän luvusta toiseen sen mukaan, millaisia ongelmia ja ratkaisuja milloinkin keksin.
Seuraava luku
saattaa ilmestyä vähän nopeammin kuin 3 kuukauden päästä lol, mutta en uskalla luvata mitään. :'')
2. Keltaisen talon Thamisa
Yöt olivat Valaanneulassa pimeitä, tuulisia ja pitkiä, mikä teki yön vahtivuoroista erityisen viheliäisiä. Vaarana oli tylsistyä hengiltä, paleltua hengiltä tai vuodenajasta riippuen kumpaakin yhtä aikaa. Sotureista useimmilla oli mielessään lista tekosyitä joihin vedota, kun yövuoroa tarjottiin. Kukaan ei vastustanut, kun Varik oli taas kerran nostanut kätensä. Thamisa yksin oli tuhahdellut huoneen nurkassa: Varik tarttui aina yhtä hanakasti tilaisuuteen ansaita lisäpisteitä päällikön silmissä. Nyt Varik oli myöhässä, ja kun hänen kasvonsa lopulta ilmestyivät vartiotornin lattialuukusta, Thamisan teki mieli työntää hänet saman tien alas. Mies kalautti lyhdyn lattiaan niin, että liekki sammui, ja huojahti noustessaan. Niin innokas hän ei yövahtiin ollut, etteikö olisi ehtinyt kohotella tervetuliaismaljoja petturille.
”Olet humalassa”, Thamisa huomautti. ”Ja myöhässä.”
”Tiedän”, Varik sanoi ja hymyili sovittelevasti. Hänen leveät kasvonsa näyttivät kuuluvan jonkin toisen vartalon jatkeeksi, eivätkä hänen piirteensä, yhtä lailla leveitä nekin, asettuneet luontevasti paikoilleen. Ne saivat hänen kaikki ilmeensä näyttämään liioitelluilta kuin lasten piirustuksissa. Hänellä oli yllään samanlainen savunharmaa asu kuin Thamisallakin: väljät housut ja leveähihainen paita. Paita roikkui auki, ja sen nyörit heilahtelivat hänen liikkeidensä mukana. Samalla tavalla julkeasti rinta rottingilla olisi Roenkin kulkenut, jos olisi koskaan soturin vaatteisiin pukeutunut.
Tornin keskellä oli suuri rautapata merkkitulia varten. Pohja oli pahasti mustunut, mutta edes heidän isovanhempansa eivät olleet nähneet sen palavan. Tulet sytytettiin vain, jos Valaanneula oli uhattuna. Myrskysäällä tuuli humisi tyhjän padan pohjalla, ja keväisin merikotka rakensi pesänsä pohjoistornin tulisijaan. Koko helteisen kesän tornin liepeillä löyhkäsi mätä kala. Kolmeen muuhun torniin, niihin joissa vielä oli portaat kiivettäväksi, yövahdit ripustivat lyhdyn seurakseen. Sen valossa näki lukea, korjata vaatteita tai kaivella kynnenalusia. Lyhtyä varten oli isketty naula kattohirteen. Thamisa seisoi suoraan sen alapuolella eikä ollut huomaavinaankaan, kuinka Varik yritti vaivihkaisesti elehtien saada häntä väistämään.
Lapsena Varik oli kulkenut hänen ja Roenin perässä kaikkialle, ja saattoi kai sanoa, että he olivat muodostaneet eräänlaisen kolmikon. Kilpailu Thamisan ja Varikin välillä oli ollut käynnissä siitä pitäen, aivan kuten sekin, jossa hänen vastustajanaan oli Roen. Mutta siinä missä hän ja Roen olivat aina haastaneet toisensa avoimesti ja uhoten, olivat hän ja Varik asettuneet vastakkain ääneti. Heidän kilpailussaan oli sekin erikoinen juonne, että vaikka Thamisa järjestelmällisesti kieltäytyi vastaamasta ensimmäiseen syöttöön, tunsi hän joka kerta häviävänsä. Viimeksi eilen Varik oli kehuskellut, kuinka saisi syksyllä ensimmäistä kertaa soturikokelaan ohjattavakseen. Häntä oli pyydetty pestiin vasta, kun Thamisa oli ensin kieltäytynyt, mutta sen Thamisa oli pitänyt omana tietonaan siitä huolimatta, että kiehui raivosta.
Varik kertoi mielellään tarinaa siitä, miten oli saapunut Valaanneulaan. Hän oli syntynyt Kruukassa, pohjoisen kalastajakylässä, viimeisenä neljästä lapsesta. Perheen rahat olivat olleet tiukassa jo ennen kuin talvimyrsky oli vienyt isän kalastusveneen. Varikin äiti päätti viedä perheensä Valaanneulaan. Hän oli saanut suvun vihat niskaansa lähdettyään aikoinaan rakkauden perässä Kruukaan, mutta eivät sukulaiset sentään jättäisi neljää lasta nälkäisenä kynnykselleen. Vaunukyytiin ei ollut varaa, ja niinpä he lähtivät matkaan jalan koleasta säästä huolimatta. Silvonsuolla he eksyivät sankkaan sumuun, harhailivat kaksi pitkää päivää ja vielä pidempää yötä. Vanhemmat tajusivat, etteivät heidän ruokavaransa mitenkään riittäisi Valaanneulaan asti. Varik oli lapsista heiveröisin ja pysähtyi sitä paitsi vähän väliä yskimään tai niiskuttamaan nenäänsä. Oli epätodennäköistä, että hän selviäisi matkasta, ja jos häntä jouduttaisiin lopulta kantamaan, eivät selviäisi muutkaan. Päätös oli yksinkertainen. Ensimmäistä kertaa koskaan Varik sai nukkua niin pitkään kuin halusi, ja kun hän heräsi äitinsä villahuivin alta, muut olivat poissa.
Sitä, miten oli nelivuotiaana selviytynyt suolta tai löytänyt itsekseen perille, Varik ei osannut selittää.
Lahja kohtalolta, sanoi hänen äitinsä. Varik tuntui näkevän siinä enemmänkin. Lupauksen tulevasta suuruudesta. Hänen haaveenaan oli olla jonakin päivänä Valaanneulan päällikkö, eikä hän kainostellut puhua suunnitelmistaan. Hänen itsevarmuuttaan ei hetkauttanut sekään, ettei päälliköksi koskaan ollut valittu kylän ulkopuolella syntynyttä. Jos Thamisalta kysyttiin, saapasteli Varik ympäriinsä typeränä kuin riikinkukko, joka oli unohtanut pyrstönsä kotiin.
Salaisuus ei ollut sekään, että Varik oli aina ihaillut Roenia. Hän oli matkinut tämän jokaista elettä ja yrittänyt kaikin tavoin tehdä tähän vaikutuksen. Roen oli suhtautunut Varikiin samalla tavalla kuin kaikkeen muuhunkin elämässään – ottaen vastaan sen mitä sai, vailla erityistä uteliaisuutta tai mielenkiintoa. Monimutkaiset juonet, joita oli punonut päästäkseen eroon Varikista ja saadakseen olla rauhassa parhaan ystävänsä kanssa, olivat hävettäneet Thamisaa jo lapsena, eikä hän useinkaan paljastanut niitä Roenille. Kyse ei ollut vain mustasukkaisuudesta. Ikään kuin hän olisi jo silloin aavistanut, että heidän yhteytensä oli kaunis ja hauras kuin aamukasteesta kimaltava lukinseitti. Se oli kiskaistu pois nopeammin kuin hän oli osannut odottaa. Roen oli lähtenyt. Ja juuri Varikille hän oli ensimmäisenä ilmoittanut tulostaan. Se pisti yhä kuin kylkiluiden väliin tuikattu takinkääntäjän tikari.
Thamisa kyllästyi katselemaan, kuinka lyhtyä avuttomana heilutteleva Varik vaihtoi painoa jalalta toiselle, ja siirtyi sivuun. Kun Varik kurottautui ripustamaan lyhdyn naulaan, Thamisan katse pysähtyi hänen hihansuihinsa. Niihin oli imeytynyt jotain tummaa, jonka sävyä ei lyhdyn valossa täysin erottanut. ”Onko tuo verta?”
Varik nyökkäsi. ”Susi oli hyökännyt karitsan kimppuun. Tapasin Dolan tallin portilla itku kurkussa ja raato sylissään. Hän pelkäsi, mitä Sheo sanoisi, joten kannoin sen sisään hänen puolestaan.”
Thamisa rypisti otsaansa. Dola oli palannut kylään hänen huomaamattaan. Jos paimenpoika oli kantanut kuollutta karitsaa koko matkan rantaniityltä, hän oli varmaankin jäänyt muista jälkeen ja ehtinyt rantaan vasta pimeän laskettua.
”Ja mitä Sheo sanoi?”
”Huusi pää punaisena vielä kun lähdin. Tiedäthän sinä millainen hän on, kun on kyse eläimistä.”
Sheo oli tallimestari, joka huolehti kylän lampaista, karjasta ja hevosista. Hänellä oli hyvä sydän mutta jyrkkä luonne, joka ajoi hänet herkästi riitoihin. Moni kyläläinen olisi kysyttäessä nimennyt hänet vihamiehekseen ja samaan hengenvetoon myöntänyt, ettei luottaisi eläimiään kenenkään muun hoivaan. Ilkeimmät kuiskivat hänen nukkuvan lampaiden välissä koska ei sietänyt puolisoaan, mutta oli juoruissa perääkin. Hän ymmärsi paremmin eläimiä kuin ihmisiä ja hermostui niihin, jotka keskeyttivät hänen askareensa vain jutellakseen jonninjoutavia. Hänestä eläimiä tuli kohdella lempeästi ja ihmisiä oikeudenmukaisesti – olivathan ihmiset itse oikeuden käsitteen keksineet. Hän puolusti paimenia, jos palkat olivat myöhässä, ja läksytti heitä yhtä kiivaasti, jos he eivät olleet tehtäviensä tasalla.
”Jätit Dolan sätittäväksi?”
”Olin jo myöhässä, enkä halunnut sinun joutuvan odottamaan enää yhtään pidempään.”
Thamisa avasi suunsa väittääkseen vastaan ja napsautti sen äkäisesti kiinni, kun ei osannut. Välttäen katsomasta Varikiin hän keräsi tavaransa nahkaiseen olkalaukkuun ja avasi lattialuukun. ”Käyn varmistamassa, ettei hän pidätä Dolaa koko yötä ristikuulustelussa.”
”Sytytin lyhdyt portaikkoon, niin sinun ei tarvitse kompuroida pimeässä”, Varik huikkasi hänen peräänsä. Thamisa nyrpisti nenäänsä tavalle, jolla mies pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan. Ele oli elävä muisto Roenista. Se hiersi Thamisaa kuin hiekanjyvä saappaankannassa. Hän urahti vastaukseksi ja sulki lattialuukun jäljessään.
Lampola oli matala, valkoiseksi rapattu rakennus tallin kyljessä. Tavallisesti sen ikkunoista kuului hämärän laskeuduttua lauhkeaa määkinää. Nyt iltahartaudella oli levoton sävy. Ihmisääniä ei joukosta erottunut, ja lyhdyt oli sammutettu yöksi. Valjashuoneen ovi oli rakosellaan. Lepattava valo piirsi pihaan nuolen, jonka Thamisa valitsi suunnakseen. Puolimatkassa hänen korviinsa kantautui Sheon möreä ääni, jonka kiivas sävy ei jättänyt arvailun varaa. Tallimestarin moitteet herättivät kirveleviä muistoja Thamisan lapsuudesta. Hänen oli vedettävä henkeä muistuttaakseen itseään siitä, että oli nyt aikuinen ja sitä paitsi urhea soturi, ja muutenkin liian iso yrittääkseen enää ratsastaa lampaalla. Silti hän kurkisti pikaisesti ovesta ennen kuin rohkaistui astumaan sisään.
Tallimestari ja paimenpoika seisoivat vastatusten käytävämäisessä tilassa, jonka tavarapaljous teki entistä ahtaammaksi. Sheo viuhtoi kiihkeästi käsillään, ja hänen ympärillään kilisi ja kolisi. Seinille oli ripustettu ja hyllyille nostettu valjaita, köysiä, liinoja, hevosenkenkiä, pitkiä nauloja, työkaluja, kärrynpyöriä, puhki ruostuneita peltiämpäreitä, tuoksuvia yrttikimppuja, koinsyömiä satulahuopia ja kaikkea muuta, jota Sheo tarvitsi tai ei vain raaskinut heittää pois. Dola oli venähtänyt pituutta kesän aikana mutta näytti nyt siltä, että yritti kutistua ja kadota roinan sekaan. Hän kuunteli moitteita pää kumarassa ja katse lattiaan painettuna. Kyyneleet juovittivat pölyisiä kasvoja. Verta oli kaikkialla hänen vaatteissaan. Tahrat olivat kuivuneet ruosteenruskeiksi. Rintaansa vasten hän puristi pientä muistikirjaa. Se kainalossaan hän kulki kaikkialle, paimeneenkin. Kansi oli hienoa mustaa nahkaa, jollaista ei taatusti löytynyt kylän vaatimattomasta sekatavarapuodista. Thamisa ei ollut koskaan nähnyt sen sisälle.
”Onko kaikki hyvin?” Thamisa kysyi ja astui peremmälle valjashuoneeseen.
Sheon mustat silmät pyörähtivät näyttävästi ympäri ja hän nosti lihaksikkaat käsivartensa rinnalleen. ”Hyvin? Katso itse”, hän tuhahti ja siirtyi sivuun. Karitsan pieni ruumis retkotti pöydällä hänen takanaan. Näky väänsi Thamisan vatsaa siitä huolimatta, että hän oli osannut odottaa sitä. ”Tämä taivaanrannanmaalari istui taas kerran koko päivän tuhertelemassa muistikirjaansa ja jätti lampaat oman onnensa nojaan. Olikin vain ajan kysymys, milloin susi tarttuisi tilaisuuteen”, Sheo puhisi. Hän sieppasi muistikirjan Dolan kädestä. Siihen asti poika oli ottanut läksytyksen kuuliaisesti vastaan, mutta nyt hänen ruumiiseensa tuli eloa.
”Anna se takaisin!” hän huusi ja yritti tavoittaa kirjaa kädellään. Sheo oli nostanut sen korkealle päänsä yläpuolelle.
”En ennen kuin opit pitämään järkesi siellä missä sitä tarvitaan! Maan päällä, ei kaiken maailman kuvitelmissa”, Sheo ärähti. Hän astui taaksepäin ja vei muistikirjan pojan ulottumattomiin. Dolan kasvot tummuivat vihasta, ja hän oli karkaamaisillaan tallimestarin kimppuun, kun Thamisa laski kätensä hänen olalleen.
”Rauhoitu”, Thamisa kuiskasi puristaen pojan olkaa. Se vavahteli hänen kätensä alla kuin äärimmilleen jännitetty jousi. Ensi silmäyksellä Dola ei juuri muistuttanut veljeään Dajimaita, joka oli yksi kylän sotureista. Tiukan paikan tullen syttyvä kiivaus oli heille yhteistä. Dajimain oli luonteeltaan tammitynnyriin pakattua ruutia, Dolan lasipulloon talletettua elohopeaa. ”Dola on todella pahoillaan, etkö olekin?” Thamisa sanoi samalla kun napautti poikaa kevyesti niskasta.
”Olen, ja olen sanonut sen jo ainakin viisi kertaa!” Dola tuiskahti, mutta antoi Thamisan lopulta painaa päänsä nöyrään kumaraan. ”Anteeksi, Sheo.”
Thamisan kävi Dolaa sääliksi, mutta hän ymmärsi myös Sheoa. Soturit vannoivat valansa Vuoritemppelissä juhlamenojen keskellä, ja vaikka tallimestari ei ehkä omaansa ollut ääneen lausunutkaan, Thamisa tiesi Sheon suhtautuvan tehtäväänsä yhtäläisellä vakavuudella. Eläimet merkitsivät hänelle paljon enemmän kuin omaisuutta. Hän tunsi niidet ilot ja surut, vaivat ja kivut koko ruumiillaan. Nyt hän ravisti turhautuneena hartioitaan. Samanlaisella eleellä Thamisa oli nähnyt hevosten karkottavan kärpäsiä kimpustaan. Sheo vilkaisi muistikirjaa kädessään. Kansi oli taittunut hieman hänen väkevässä otteessaan. Hän silitti sen suoraksi ennen kuin ojensi sen takaisin omistajalleen.
”Ei sille enää mitään voi. Ensi kerralla muistat pysyä valppaana.”
Kylän lapsia varoiteltiin susista. Samaan tapaan heitä varoiteltiin Virran kylmistä sormista, jotka kiskoivat ihmislapset mukaansa merenpohjan luoliin varastaakseen heidän lämpimät nahkansa, ja painajaismaisista Juoksijoista, jotka saattoivat kaapata liian myöhään ulkona viipyilevän leikkijän. Niin kuin hirviöt, pysyivät sudet yleensä poissa näkösältä. Ne, jotka eksyivät Hurmannun metsästä rantaniityille, olivat samanlaisia etsikkoja kuin nuoret, jotka lähtivät Valaanneulasta toisenlaisen elämän perässä. Harvoin susi kuitenkaan uskaltautui niin lähelle, että kävisi katraan kimppuun. Ja sinä kesänä hyökkäys oli jo toinen. Ajatus käväisi Thamisan mielessä kuin arka vieras. Se ei aivan tohtinut koputtaa mutta ehti hipaista ovea rystysillään ennen kuin kääntyi kannoillaan. Hän pujahti tallimestarin ohi katsoakseen ruumista lähempää.
Karitsan kyljessä oli täydellisen pyöreä, yönmustaksi tummunut jälki. Pedon tekemäksi se näytti hyvin siistiltä ja muistutti enemmän pistoa kuin puraisua. Valkea, pörröinen karva haavan ympärillä oli liki tahratonta, aivan kuin verta ei olisi valunut juuri lainkaan. Toinen etukoipi oli revitty irti. Karitsan kylki näytti kummallisella tavalla painuneelta. Kuin viljasäkiltä, josta voro oli kahmaissut puolet, tai potkupallolta, josta ilma oli karannut. Tai ruumiilta, josta oli laskettu veret. Viimeiseen asti Thamisa oli välttänyt katsomasta sinne, missä karitsan pään olisi pitänyt olla. Verinen kaulantynkä kiilteli lyhdyn kajossa. Muisto suolalihasta, jota Thamisa oli järsinyt vahtivuorossa, palasi sapenmakuisena kielen päälle. Hän nielaisi työläästi ja antoi katseensa pyyhkäistä vielä kerran ruumiin yli. Jokin ei täsmännyt. Miksi susi olisi vienyt lampaan pään mutta jättänyt parhaat palat jälkeensä? Yleensä paimenten löydettäväksi jäi kasa veristä villaa ja silmiin sammunut säikky katse.
”Näitkö tai kuulitko, kun se hyökkäsi?” Thamisa kysyi ja vilkaisi Dolaan olkansa taitse. Poika pudisti päätään.
”En kuullut mitään. Olimme lähdössä kun huomasin, että yksi puuttui. Löysin sen tuollaisena.”
Sheo kurtisti otsaansa. Leveä rintakehä täyttyi kuin palkeet, valmiina puhaltamaan ilmaa hiillokseen. Thamisa siirtyi Dolan eteen kuin suojatakseen tätä tulimyrskyltä. Lopulta Sheo kuitenkin tyhjensi keuhkonsa syvällä huokauksella. ”Meillä kaikilla on varmasti ollut pitkä päivä. Eiköhän painuta pehkuihin.”
Thamisa kääntyi lähteäkseen. Dola jäi paikoilleen ja näytti miettivän jotakin kuumeisesti.
”Pidätetäänkö se ansioistani?” hän kysyi viimein. Ääni oli päättäväinen, vaikka värisikin hieman.
Sheo iski nyrkkinsä pöytään niin, että karitsan eloton sorkka pomppasi ilmaan. Thamisa hätkähti ja oli horjahtaa kynnyksen yli.
”Sinun ansioistasi minä vähät välitän!”
Tallimestari hieraisi kasvojaan. Niiden iho oli samaa kiiltävää ruskeaa kuin satulat, joiden nahkaa hän säntillisesti öljysi. Väsymys ja päivän raskas työ näkyivät otsan juonteissa. Pitkä huokaus sai niiden kireyden hellittämään ja salli suupielen kaareen inasen lempeyttä.
”Kyläpäällikkö päättäköön siitä. Mutta ei tänään. Lähdehän kotiin”, hän sanoi. Tapa, jolla hän taputti Dolan olkaa, oli enää hieman tavallista väkevämpi, vaikka paimenpoika huojahtikin. Thamisa katsoi parhaaksi taluttaa hänet pois tallista ennen kuin hän antaisi Sheolle taas uuden syyn kiivastua.
Pihalla heitä vastassa oli hiljaisuus. Kuin yhteisestä sopimuksesta he seisahtuivat hetkeksi kynnykselle ja hengittivät syvään ennen kuin häiritsivät sen rauhaa. Dola vilkaisi lampolan suuntaan. Uhmakkuus oli tiessään, ja hänen leukansa vavahteli. Tietysti hän suri karitsan kohtaloa. Ehkä juuri hän oli auttanut sen keväällä maailmaan.
”Kiitos”, poika sanoi hiljaa. ”Älä kerro Dajimaille, ole kiltti.”
”En tietenkään”, Thamisa lupasi. ”Mutta ehkä sinun olisi parasta kertoa itse.”
Hän olisi halunnut kysyä Dolalta lisää hyökkäyksestä, mutta tämän murtunut ilme sai hänet jättämään tenttaamisen sikseen. Oli parempi päästää poikaparka kotiin ja nukkumaan. Kuva päättömästä lampaasta kummitteli Thamisan mielessä, kun he astuivat tallipihan portista kadulle. Kesällä oli huhuttu hyökkäyksistä Kuninkaantiellä, joten ehkä liikkeellä oli sitten isompikin lauma. Koskaan Thamisa ei tosin ollut nähnyt pedon silpovan saalistaan sillä tavalla. Aivan kuin julmuuden ilosta, ei vatsansa täytteeksi. Mutta vaikka hän kuinka pyöritteli asiaa mielessään, ei hän keksinyt mikä muukaan karitsan kimppuun olisi hyökännyt.
Vilpoisa tuuli, jota hän oli odottanut koko helteisen päivän, nousi mereltä ja osui häntä kasvoihin. Mietteet eivät vieneet häntä minnekään, ja lopulta hän laski ne tuulen matkaan, antoi mennä menojaan.
Kadulla, joka kiipesi rinnettä pitkin Vuoritemppelille asti, ei ollut nimeä. Sitä ei tarvittu. Jos joku sanoi poikkeavansa leipomossa tai suutarilla, kaikki tiesivät mistä etsiä. Sellaisille määritteille kuin
sen-ja-sen-kadun apteekki ei ollut käyttöä. Valaanneulassa kaikki löytyi omilta paikoiltaan. Useimmiten paikat olivat tismalleen samoja, joille puodinpitäjien ja käsityöläisten esivanhemmat olivat ne aikanaan perustaneet. Heidän askeleensa, ja satojen ennen heitä ja heidän jälkeensä, olivat kuluttaneet kadun mukulakivet pyöreiksi ja sileiksi niin, että sadesäällä askel tuon tuosta lipesi.
Thamisa asui mäen päällä talossa, jonka ulko-ovi oli maalattu kirkkaankeltaiseksi. Talojen takana kulkeva kapea kinttupolku veisi hänet suoraan kotiin. Viime aikoina hän oli reitin usein, sillä se säästi hänet katseilta ja kysymyksiltä. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli kotitalon mielessään. Tuttu näky piirtyi hänen eteensä parilla siveltimen vedolla. Lyhty, joka oli vielä hänen lähtiessään palanut kitualiaasti oven pielessä, olisi pimeänä. Hämärässä oven keltainen maali näyttäisi likaiselta ja ilottomalta. Isä istuisi olohuoneessa tyhjyyteen tuijottaen, välittämättä sytyttää kynttilöitä sisällekään. Tai ehkä hän olisi käynyt aikaisin vuoteeseen. Illallista hän ei kaipaisi, eikä Thamisa viitsisi laittaa ruokaa vain itseään varten. Hän söisi aamiaisen tähteitä keittiössä, odottaisi unen tuloa huoneessaan; hiljaisuudessa, jonka läpi saattoi kuulla kuunvalon silittävän lattiaa. Päätös syntyi nopeasti. Ennen kuin se ehti kunnolla hänen tietoisuuteensa, jalat kuljettivat häntä jo toiseen suuntaan.
Lyhdynsytyttäjä Tiena kulki Thamisan edellä, ja hän seurasi valojen helminauhaa kylän läpi. Valkoiset kivitalot reunustivat katua molemmin puolin. Katoille kuivumaan ripustetut pyykit hulmahtelivat tuulessa. Ne, joiden puutarhat jäivät rinteen varjoisalle puolelle, kasvattivat tomaatteja ja pieniä hedelmäpuita kattotasanteillaan. Maalatut ikkunaluukut, jotka oli päiväksi suljettu auringonpaahdetta vastaan, avattiin nyt huoneita raikastamaan. Kadulle pulppusi puheensorinaa ja nauruntyrskähdyksiä. Apteekkarin ikkunalaudalta Thamisan nenään tulvahtivat eukalyptuksen ja rosmariinin tuoksut. Leipomon ovesta pöllähti valkoinen pilvi, kun kauppa-apulainen lakaisi päivän jauhot lattialta kadulle. Muutaman tunnin kuluttua tuore jauho jo pöllyäisi. Leipuri heräsi ensimmäisenä, aina samaan aikaan, aivan kuin hänen kunniatehtävänään olisi virittää kello, jonka tahdissa kylän elämä eteni.
Thamisa pysähtyi tavernan eteen. Ovilasiin oli kertynyt pitsimäistä höyryä. Sen takana ääriviivoiltaan epätarkat hahmot liikkuivat kuin udusta syntyneet satuolennot. Kultakurkku oli kylän sydän, ja suuret kaari-ikkunat tarjosivat anatomisen tarkan läpileikkauksen sen sisuksiin. Sisään vilkaistakseen Thamisan olisi pitänyt kulkea oven ohi ja palata sitten takaisin, eikä hän halunnut tulla yhytetyksi mistään niin omituisesta. Eikä sen enempää jäädä kiinni julkisesta peilailustakaan, vaikka hänen tekikin äkisti mieli tarkistaa kuvajaisensa. Sellainen oikku ei ollut hänelle luonteenomainen. Ennen kotoa lähtöä hän oli vain huuhtaissut kasvonsa, ja vasta matkalla selvittänyt tummia kiharoitaan sen verran, että saattoi sutaista ne hiuslenkillä pois kasvoilta. Nyt hän kuivasi hikisen otsansa kämmenselkään. Ruskeaan ihoon tarttui harmaata pölyä. Hän pyyhki sen paidan helmaan toivoen, ettei kukaan erottaisi sitä tavernan hämärässä. Ohimoille liimautuneet kiharat hän sipaisi korvan taakse niin, että näkyviin tuli hänen ainut koristuksensa: korvalehteen lävistetty helmi. Sen, vahvatahtoisen hiuslaatunsa ja soturin nuttunsa hän oli perinyt äidiltään. Sitä mukaa kun Tiaransalmen helmet olivat ehtyneet, oli yletön koristautuminen jäänyt muodista. Kaikenlaista pöyhkeilyksi katsottavaa oli alettu karsastaa erityisesti soturien keskuudessa, ja äitikin oli näyttänyt vaivautuneelta ihaillessaan peilistä helmikorun salamyhkäistä hehkua. Thamisan isoäidin nuoruudessa kuuminta huutoa olivat olleet mustat hansikkaat, joihin oli ommeltu helmiä niin, että ne näyttivät putoilevan sormenpäistä. Ne helmet oli sittemmin myyty yksi kerrallaan. Äiti oli kerran löytänyt reikäiset hansikkaat komeron nurkasta, ja isä oli käyttänyt ne kalaverkkojen kutomiseen.
Lämmin, makeasta viinistä sakea ilma puski Thamisaa vastaan hänen astuessaan sisään. Kuten yleensäkin siihen aikaan illasta, tupa oli täynnä. Helmiäisupotuksin koristeltu piano seisoi mykkänä nurkassa ja antoi tilan hälinän harmonialle. Kattohirsiin kuivumaan ripustetut yrttikimput heilahtivat, kun Thamisa painoi oven kiinni takaan. Yrteillä maustettaisiin Kultakurkun kuuluisa kriikunaviini, joka sadon kypsyessä pantaisiin tammitynnyreihin tekeytymään.
Ikkunapöydässä istuva Dehel nosti katseensa pelikorteistaan, kun Thamisa kulki ohi.
”Thamisa! Miten isäsi voi?” vanha mies tervehti. Hän löi korttinsa pöytään ja kiskaisi kurkkuunsa lasillisen tulisen väkevää viinaa. Musta noutaja, jonka päälaella kasvoi hopeanharmaata karvaa, makasi hänen jaloissaan. Valtava kuono lepäsi isännän kenkää vasten, ja löysä leukanahka roikkui lattiaan asti. Kuten aina, Dehelin pelikavereina istuivat Nellen kaksoset. He pitivät kylän postitoimistoa ja asuivat kahdestaan tilavissa huoneissa sen yläkerrassa. Molemmilla oli kaksi lasta, ja huhun mukaan joskus puolisotkin, mutta heidät oli jo aikaa sitten potkittu pois pesästä. Kumpikin sisarista oli yhtä mieltynyt uhkapeleihin. Thamisa oli oppinut erottamaan heidät toisistaan vasta, kun Unna oli menettänyt korttipelissä vasemman nimettömänsä. Hän oli asettanut panokseksi vihkisormuksensa, ja kun koru ei ollut irronnut sinnikkäästä kiskomisesta ja öljyämisestä huolimatta, oli hän katkaissut sormensa pysyäkseen pelissä. Sisar Urisa ei ollut yhtään sen vähäisempi ilmestys, etenkään laukoessaan ruokottomia vitsejä, jotka saivat nuorimmat kuulijat punastumaan. Paljon enempää he eivät sitten puhuneetkaan. Jos kirjettä toimittaessa erehtyi puhumaan säästä, he yksinkertaisesti katsoivat ohi tai siirtyivät palvelemaan seuraavaa asiakasta. Kaksoset eivät välittäneet juoruista, ja siksi kyläläiset luottivat yksityisimmät tuntonsa heidän käsiinsä.
Thamisan isä oli ennen istunut ikkunapöydässä heidän seurassaan. Oliko vanhoilla ystävillä oikeus kuulla totuus vai oikeus säästyä siltä? Thamisa ei tiennyt vastausta. Äidin kuolemasta oli kaksi vuotta, eikä isä ollut tullut ennalleen. Hän muistutti kuorta, jonka sudenkorento jätti rantakivelle nahkansa luodessaan. Vaikka Thamisa kuinka luuttusi, suru seisoi tiukasti keltaisen talon nurkissa.
”Päivä kerrallaan”, hän vastasi viimein. Päivä kerrallaan kasautui kuormaksi isän selkään, ja lopulta hän voisi kävellä sen kanssa mereen. Sitä isä tuntui odottavan. Oli hyviä päiviä ja huonoja päiviä, ja pahimpia olivat ne, jolloin isä kutsui häntä äidin nimellä. Ainahan hän oli halunnut olla äitinsä veroinen. Silti tuntui kammottavalta tulla sekoitetuksi ihmiseen, jonka oli nähnyt kuihtuvan hengiltä.
Kohti baaritiskiä kulkiessaan Thamisa yritti kovasti näyttää siltä, ettei etsinyt ketään. Kasvot, jotka kohosivat tervehtimään häntä, olivat tuttuakin tutumpia. Ystäviä ja tovereita. Lapsia, jotka tuntuivat kasvaneen aikuisiksi sillä aikaa, kun hän oli kääntänyt selkänsä, ja kumosivat nyt ryyppyjä suurella innolla vaikkakin irvistellen. Nuoria, joiden kanssa hän oli leikkinyt sotaa pyykkinarulle ripustettujen lakanoiden lomassa. Vanhempia, jotka olivat hätyytelleet heitä tiehensä. Myöhemmin joistakin heistä oli tullut kokelaita, sitten sotureita. Leikit olivat muuttuneet totisemmiksi, ja silloinkin vanhemmat olivat paikanneet heidän haavansa. Thamisa löysi itselleen paikan baaritiskin edestä ja käänsi tuolinsa niin, että saattoi vaivihkaa tarkkailla salia.
”Hän lähti laiturille ryypiskelemään”, heleä ääni kajautti hänen selkänsä takaa. Thamisa hätkähti. Lasia esiliinaansa kuivaava Lamen hymyili hänelle ovelasti.
”Kenestä sinä puhut?” Thamisa kysyi ja oli kuin ei huomaisi petollista lämpöä poskipäillään.
Lamen vastasi silmää iskemällä. Hän keikautti päätään niin, että punaisenkarheat kiharat heilahtivat olkapäiltä selän taakse, ja työnsi lasin ystävänsä eteen. Thamisa seurasi, miten se täyttyi meripihkanvärisellä oluella. Hän tarttui janoissaan lasiin mutta irrotti otteensa, kun hyisenkylmä pinta nipisti hänen sormenpäitään. ”Pidin sitä jäiden seassa. Arvasin, että kaipaat viilennystä.”
”Mistä tiesit, että olen ylipäätään tulossa?” Thamisa kysyi ärtyneenä. Hän kiersi lautasliinan kylmän lasin ympärille ennen kuin nosti sen huulilleen. Syvän aromaattinen maku, kuin tuhansista kukista kerätty hunaja, pyöri miellyttävästi hänen kielellään, ja viilennetty juoma tuntui kurkusta vatsaan valuessaan kauttaaltaan virkistävältä. Olut ei ollut paikallista, tummaa ja karvasta laatua. Lamen tilasi sen mantereelta, ja maksoi nuorille soturikokelaille hyvät taskurahat siitä, että he vierittivät tynnyrit portilta tavernaan.
”Missä muuallakaan sinä kuulisit tuoreimmat juorut?” Lamen vastasi ja nojasi lähemmäs. Nykerönenä rypistyi hänen hymyillessään. ”Olen paras ystäväsi ja tunnen sinut paremmin kuin sinä itse.”
Thamisa pyöritti muodon vuoksi silmiään ennen kuin vastasi hymyyn. Niinä iltoina, kun hänen äitinsä oli istunut vahtivuorossa, oli isä ottanut hänet mukaansa Kultakurkkuun. Thamisa ei ollut varma, oliko järjestelyllä äidin siunaus, mutta hän ei ollut pannut sitä pahakseen. Hän ja Lamen olivat pelanneet noppaa pianon takana ja kuunnelleet korttien läiskettä, Dehelin tarinoita ja Nellen kaksosten kirouksia. Lamenin äiti oli tarjoillut heille keksejä ja kriikunamehua. Milloin hänen silmänsä vältti, oli isoäiti yrittänyt ujuttaa väkevämpää heidän laseihinsa.
”Oli miten oli, Roen ehti jo lähteä. Ei tainnut oikein viihtyä vanhojen tuttujen pällisteltävänä”, Lamen sanoi. Roenin nimen kuuleminen sai Thamisan sydämen hakkaaamaan.
”Enpä arvannut, että sinä vielä jonakin päivänä tarjoilisit hänelle viiniä. Muistan, miten syljit hänen peräänsä muurinharjalta.”
”Päällikkö otti hänet vastaan kuin soturin, ripotteli laventelia liekkeihin ja juotti hänelle pikaristaan. Kuka minä olen sen jälkeen käännyttämään hänet oveltani?” Lamen tokaisi. Katkeruus hänen äänessään muistutti tislattua merivettä, jota kotiinpalaajille perinteisesti juotettiin. Tarinan mukaan rintamalta palanneet sotilaat olivat siten karaisseet itsensä saaren ankariin oloihin sen jälkeen, kun olivat mantereella tottuneet makeisiin viineihin ja hedelmiin. Thamisa ei ollut koskaan ollut niin kaukana kotoa, että olisi saanut kunnian osakseen. Jo pelkkä ajatus sai silmät kirvelemään ja kielen kuivumaan kitalakeen. Hän otti siemauksen tuopistaan. Kieli notkistui ja alkoi tapailla niitä monia kysymyksiä, joita hänellä oli mielessään. Vain muutaman hän oli valmis lausumaan ääneen; loput Lamen saisi lukea hänen kasvoiltaan. Hänellä ja Roenilla oli oma kahdenkeskinen maailmansa, johon edes Lamenilla ei ollut pääsyä. Eihän hän itsekään tuntenut kaikkia sen ulottuvuuksia. Se oli käynyt tuskallisen selväksi, kun Roen oli lähtenyt.
”Miltä hän näytti?” hän kysyi lopulta. ”Tarkoitan, oliko hän muuttunut?” hän jatkoi, kun Lamenin suu kääntyi tietävään virneeseen.
”Hän näytti juuri siltä kuin voi olettaa. Siltä, että on kasvanut mieheksi kaukana kotoa.”
Ilmakuplat, jotka kohosivat lasin pohjalta tasaisena virtana, muistuttivat kultahippuja. Thamisa seurasi niitä ja yritti kuvitella, miltä Roen oli Lamenin silmissä näyttänyt. Hän näki paperinuken, jolle oli luonnosteltu keskenkasvuisen pojan kasvot. Mitä hän oli odottanut? Kukaan muu tuskin osaisi katsoa Roenia niin tarkasti, että voisi vastata hänen kysymyksiinsä. Sitä paitsi hän epäili, ettei Roen itse mieltänyt asiaa lainkaan niin kuin Lamen: tämä ei ollut koskaan pitänyt Valaanneulaa kotinaan.
”Miksi hän palasi?” Lamen kysyi. Thamisa piti katseensa lasissaan kunnes oli varma, ettei hänen ilmeensä pettäisi hänen ajatuksiaan.
”En tiedä”, hän sanoi äänellä, joka ei kuulostanut aivan niin välinpitämättömältä kuin hän olisi toivonut. ”Sinun on kysyttävä sitä häneltä itseltään.”
”Rohkea veto joka tapauksessa.”
”Röyhkeä, tarkoitat kai?”
Lamen naurahti kuivasti. Hän ryhtyi järjestelemään pulloja hyllylle. Sen yläpuolella oli myrskyävää merta ja suurta purjelaivaa esittävä maalaus, joka oli yhtä leveä kuin tiskikin. Kuva johti katsojaa harhaan: saarella oli aina asunut enemmän kalastajia kuin merenkävijöitä. Valaanneulaa ympäröivät safiirinsiniset vedet näyttivät useimmiten tyyniltä, mutta niiden alla piili voimakkaita virtauksia ja katalia karikkoja. Silloin tällöin rantaan ajautui jäänteitä laivoista, jotka olivat tuhoutuneet matalikossa saaren edustalla. Merkittävää satamaa sinne ei ollut koskaan syntynyt. Meripihkaa, kultaa ja kuparia kynttilän valossa hohtavat pullot oli kuljetettu saarelle maateitse.
”Rohkeutta, röyhkeyttä – jonkinlaista jääräpäisyyttä vaatii tulla takaisin sellaisten hyvästien jälkeen”, Lamen sanoi viimein. Hän nappasi rätin pesuvadin reunalta ja alkoi siivota tahmeita renkaita, joita lasit olivat pitkin iltaa jättäneet tiskiin.
”Ehkä hän löi päänsä ja menetti muistinsa matkoillaan.”
”Ehkäpä. Mitä Nasralle mahtoi tapahtua?”
Thamisa hätkähti.
Nasra. Siitä oli kauan, kun joku oli lausunut nimen ääneen. Pyörivä liike, jolla Lamen pyyhki tiskiä, muistutti vuorovesilammikon pohjaa kuohuttavaa aaltoa. Muistot nousivat pintaan kuin roska.
Hän ei tiennyt sen enempää kuin Lamenkaan. Nasra oli kadonnut yöhön. Suojattinsa hän oli jättänyt surutta niiden armoille, jotka oli pettänyt. Roen oli ajettu kylästä kuin kapinen koira. Thamisa saattoi vain arvailla, oliko tätä kuulusteltu yhtä perinpohjaisesti kuin häntä: he olivat varoneet jättämästä jälkiä kasvoihin. Heillä oli täytynyt olla Roenille paljon kysymyksiä – samoja, joihin hänkään ei ollut koskaan saanut vastausta. Oliko Roen tiennyt, mitä Nasra suunnitteli? Kuinka pitkään? Miksi hän oli pitänyt sen salassa, kun Thamisa oli uskonut, että he jakoivat kaiken?
”Ainakaan hän ei palannut Roenin mukana.”
”Oi, se vasta olisikin ollut näky! Hänet olisi revitty kappaleiksi”, Lamen sanoi. Likainen rätti läiskähti pesuvadin pohjalle.
Puheensorina heidän ympärillään vaimeni vähä vähältä, kunnes Thamisa kuuli selkänsä takaa enää yksittäisiä haukotuksia ja väsähtänyttä muminaa. Dehel viipyili ikkunapöydässä vielä sittenkin, kun Nellen kaksoset olivat keränneet voittonsa ja lähteneet. Hän ei raaskinut herättää jaloissaan torkkuvaa koiraa ja kantoi sen lopulta kuorsaavana ovesta. Thamisa hörppi oluttaan ja odotti, että viimeinenkin pöytä tyhjentyisi. Kun Lamen oli korjannut lasit, hän tuli rätti kädessä perässä ja siivosi läikkyneen viinan ja piipuntuhkan pöydiltä. Yhdessä he pesivät astiat: Lamen huolehti tiskaamisesta, hän kuivasi. Thamisasta oli mukava kuunnella, miten Lamen lauloi työskennellessään. Sanat tuntuivat virtaavan salaisesta lähteestä hänen rinnassaan. Laulut olivat niin vanhoja, että hänen oli täytynyt oppia ne isoäitinsä polvella. Kukaan muu tuskin olisi rohjennutkaan laulaa niin riettaita rakkauslauluja lapsen kuullen.
Pöydät oli pyyhitty, tuolit nostettu ylös, lattia lakaistu. Thamisa viivytteli viivyttelemistään, mutta lopulta Lamen kyllästyi keksimään hänelle tekemistä ja hätyytti hänet ovesta päästäkseen itsekin nukkumaan. Tähtitaivas kupertui kylän ylle kuin kimaltava huivi, jonka Thamisa oli lapsena virittänyt tuolien varaan majan katoksi. Valaanluista ja simpukoista tehdyt tuulikellot helisivät. Joku oli tyhjentänyt pesuvetensä kadulle, ja mukulakivet kiiltelivät kuunvalossa. Thamisa höristi korviaan siltä varalta, että venelaiturilta kantautuisi juopuneiden iloisia huudahduksia. Kylän hiljaisuus oli rikkumatonta. Hyvä niin. Hän oli vältellyt Roenin kohtaamista koko päivän, ja kaikki vaiva olisi valunut hukkaan, jos tämä nyt olisi saapastellut kadulla häntä vastaan. Ontto tunne hänen vatsanpohjassaan muistutti kyllä erehdyttävästi pettymystä, mutta nälkää sen täytyi olla.