Title: Ei maailma yhteen aineeseen kaatuisi
Pairing: paritukseton, päähenkilönä Susan Bones
Ikäraja: S
Genre: drama, angst
Summary:
A/N: Lyhyt one-shot koulussa epäonnistumisen tunteesta. Parituksettomuushaasteeseen ja Klassiseen kappaleeseen Hans Zimmerin sävellyksellä
Maestro.
Ei maailma yhteen aineeseen kaatuisiSusan ei uskaltanut katsoa opettajaa silmiin. Hän tiesi, että aine oli huonosti kirjoitettu. Aihe oli ollut melko hankala, ”Kerro mahdollisista haitoista ja hyödyistä, kun langetat lukitilus-kirouksen jonkun päälle”, mutta kirja antoi siihen paljon hyviä vastauksia. Kirjastosta hän olisi varmasti löytänyt enemmän kuin viisi erilaista lukitiluksesta kertovaa kirjaa ja joku muu olisi ollut valmis auttamaan häntä kirjoittamaan ainetta. Mutta kun ei. Susan oli jättänyt aineen kirjoittamiseen viimeiseen iltaan, ja tässä oli tulos. Ala-arvoinen.
Susan tunsi professori Lipetitin katseen itsessään. Hän otti kokeen ja kiitti.
”Ensi kerralla paremmin, neiti Bones, eikö totta?” Lipetitin ääni oli hitusen moittiva. Puna nousi poskille. Nauroivatko muut hänelle?
”Niin, professori.”
Susan palasi paikalleen ja pakkasi tavarat. Aineen hän tunki syvälle laukun pohjalle, ihan sama vaikka se rypistyikin. Tunti päättyi ja hän lähti luokasta muiden joukossa. Hermione Granger oli, kuten aina, saanut erinomaisen ja luki keskittyneesti omaa ainettaan. Justin Finch-Fletchley katseli punakynämerkintöjä otsa kurtistuneena. Hannah Abbott ja Ernie McMillan olivat vaihtaneet omia aineitaan ja tutkailivat toistensa tuotoksia. Susan halusi vain unohtaa oman aineensa ja sen arvosanan. Miksi kaikkien piti tehdä niin mieletön haloo yhdestä aineesta? Miksei sitä vain voinut unohtaa?
Seuraavaksi olisi lounas, mutta Susan päätti tehdä jotain muuta. Hänellä ei ollut nälkä, eikä muiden seurakaan oikein tuntunut innostavan. Hän halusi olla hetken vain itsekseen, pohtia asioita ja olla. Tylypahka oli täynnä sellaisia paikkoja, joissa kukaan ei käynyt, mutta missä pystyi olemaan itsekseen. Susan rakasti erityisesti ikkunoita, joissa oli leveät ikkunalaudat. Sellaiset, joiden päällä pystyi istumaan ja vain katselemaan ulkona avautuvia maisemia.
Käytävää eteenpäin, käännös oikealle, pitkä suora, yhdet portaat ylöspäin, vielä kerran käännös oikealle ja siinä. Täydellinen paikka.
Ikkuna oli huurteinen, mutta aamuaurinko oli lämmittänyt sitä niin, että Susan näki ulos. Talvi oli tullut aikaisin tänä vuonna. Paksu lumikerros jatkui kilometrien päähän. Ikkunasta tulviva valo sai silmät melkein särkemään. Susanin silmissä avautuva maisema oli kuitenkin kaunis. Kielletyn metsän puut olivat valkeita, järvi oli jäässä eikä missään näkynyt syksyn ruskeaa väriä. Syksy oli mennyt ja talvi oli saapunut. Ihanan kirpeä ja kylmä talvi.
Susan jäi tuijottamaan maisemaa. Hän ei halunnut muistaa laukun pohjalla olevaa paperia. Hän ei halunnut kertoa kenellekään, että oli mokannut täysin. Kaikki oli hänen omaa syytään, tietenkin, mutta se ei auttanut asiaa. Mitä muut sanoisivat? Vaikka hän ei ollutkaan Rohkelikkojen Hermione Granger, se ei silti tarkoittanut että hän oli tyhmä. Hän kuului oikeastaan luokan kolmen parhaan joukkoon yhdessä Ernien ja Hannahin kanssa. Susan osasi kuvitella Ernien tai Hannahin ilmeen, kun he saisivat kuulla, että Susan Bones sai ala-arvoisen kokeesta. Mitä ihmettä? Eikö Susan sittenkään ollut hyvä koulussa? Hän otti aineen laukustaan ja laski sen viereensä niin päin, ettei tekstiä näkynyt. Typerä, inhottava aine.
Susanilla ei ollut mitään opiskelemista vastaan, päinvastoin. Hän piti siitä. Mutta se, että kaikista kokeista ja aineista tehtiin niin suuri juttu, sai hänet stressaantumaan. Miksi opittua piti vielä testata kokeilla? Miksi kaikkia piti painostaa olemaan parhaimmillaan juuri kokeissa? Susan muisti yhden kevään, kun muodonmuutosten koe oli edessä. Hän oli koko vuoden osannut erinomaisesti kaiken tunneilla ja loistanut, kun muut olivat tuskailleet vaikeimpien taikojen joukossa, mutta kokeen tullessa Susan tunsi menevänsä lukkoon. Kaikki loitsut ja niiden tarkoitukset katosivat hänen päästään. Hyvä jos hän muisti edes vuoden yksinkertaisinta taikaa! Koe oli mennyt kohtalaisesti, mutta McGarmiwa oli ihmetellyt ääneen, miten Susan oli saanut niin huonon hänen muuhun menestykseensä verrattuna.
Yksinäinen varpunen lensi ikkunan ohi. Susan hymyili sille ja siniselle taivaalle. Ehkä koulu ei ollutkaan niin iso juttu. Olihan se tärkeä, jotta hän pääsisi toivomaansa ammattiin muutaman vuoden päästä, mutta silti. Mitä väliä yhdestä aineesta, kunhan hän vain oppi kaiken, mitä tunneilla opetettiin? Ei maailma yhteen epäonnistumiseen kaatunut.
Susan kiljaisi, kun lumipallo osui kovan pamauksen ohella ikkunaan. Mitä ihmettä? Susan katsoi ikkunasta ulos ja huomasi joukon oppilaita. Hän tunnisti näinkin ylhäältä Harry Potterin ja Ron Weasleyn, Ernien ja Justinin sekä Weasleyn kaksoset. Heidän lisäkseen siellä oli myös neljä muuta, kaksi heistä tyttöjä.
Susan pohti hetken ajattelematta oikeastaan yhtään mitään. Sitten hän otti laukkunsa ja lähti juoksemaan. Kuka olisikaan voinut vastustaa lumisotaa niin kauniina päivänä? Aine tippui ilmavirran mukana hitaasti maahan unohdettuna. Se oli vain yksi aine, ei maailma siihen kaatunut.