Nimi: Kehä (kehä, kehä, kehä)
Ikäraja: S
Fandom: originaali
Tyylilaji: kehä
Kehä (kehä, kehä, kehä)
Sataa.
Sataa. Sataa. Sataa.
Meri vaahtoaa kuin tahna hampaita pestäessä. Pärskeet sylkevät päin kallioita, joiden pysyvyyttä ne inhoavat, ja kalliot tuijottavat vastaan rosoisin kasvoin, antamatta periksi tuumaakaan.
(Kyllä ne vähitellen antavat, mutta sitä nämä aallot eivät näe, eikä tämä myrsky. On lukemattomia myrskyjä, talvia ja keväitä, ja sellaisiakin päiviä, joina meri antaa anteeksi ja silittää kallioiden kasvoja sille liplatellen laulaen. Tai oli, silloin ennen. Nyt on tämä, ja kohta tiedät miksi.)
Laella seisoo majakka, jonka kierreportaat ovat lukemattomista askeleista huolimatta edelleen tomerat, säntillinen kotilonkehä, liian kapeat kahden eri suunnasta tulevan ihmisen kohdata. Huipulle kiivetessä matkan varrelle osuu kaksi pientä huonetta, joista toisen ovi on aina lukossa ja toisen aina auki. Aukinaisen huoneen ikkuna katsoo itään. Lukitun huoneen ikkuna ei katso minnekään, sillä sen luukut ovat olleet kiinni vuosikymmenien ajan.
Sanotaan, että huoneessa kummittelee. Sanotaan, että sinne on murhattu joku. Sanotaan, että majakanvartija löysi miehensä huoneesta piehtaroimasta toisen naisen kanssa, sulki oven ja heitti avaimen kallioilta mereen.
Sanotaan kaikenlaista, mutta totuutta harvemmin, sillä yleensä se on kerrottuja tarinoita värittömämpi, eikä kukaan halua sellaista kuunnella.
*
Illalla he ripustavat lyhtyjä ovenpieleen ja paistavat ryynimakkaraa ja kananmunia majakan valurautapannulla. Meda tiskaa astiat, Alynne vie tähteet saaren ainoan ruusupensaan juurelle Vaeltajan syötäväksi. (Ei se ole olennon tai aaveen nimi, mutta sopivan dramaattinen käytettäväksi, ja syrjäisellä saarella täytyy pitää kiinni jonkinlaisesta dramaattisuudesta, että tuntee elävänsä.)
Meda keittää kaakaota. Hän laittaa kiehuvan veden sekaan kaksi palaa tummaa suklaata kummallekin ja sekoittaa huolellisesti. He juovat majakan huipulla ja katselevat, kuinka valo pyyhkii tasaisesti yli koko maiseman. Se piirtää kehän, jonka sisälle saari ja pyöreä kaistale merta jää.
Sama kehä joka yö, lukemattomia kertoja. Ympäri, ympäri ja ympäri.
*
Aamulla ruokakomerossa on jälleen seuraavan viikon ruokatarpeet ja maa ruusupensaan alla on tyhjä. Meda sulkee oven tarkistamisen jälkeen eikä jaksa tuntea enää edes pettymystä.
Kehä.
Sade, valo, kalliot, ryynimakkara, ruusupensas, lokinsulat, Alynnen nauru, koska Alynne ei muista. Alynne, joka tarttuu hänen käteensä ja on yhtä rakastunut kuin silloin kun he saarelle tulivat. Alynne, jolle on turha selittää mitään, koska viimeistään kuusi päivää myöhemmin selitykset ovat tiessään. Alynne, jolle kaikki on joka kerta suurta seikkailua, kahden hurjapään pakoretki, ensirakkaus, öitä kielletyssä paikassa, hurmaava ihana meri ja vapaus.
*
Yhdessä paikassa saarella aikaa vielä on upoksissa. Jos sukeltaa suoraan kallioiden korkeimmalta kohdalta, antaa itsensä upota ja pujahtaa maanalaiseen poukamaan kivikielekkeiden alta, löytää sopen, jossa maailma elää ja hengittää vielä vapaasti. Sinne Meda on laskenut kehien määriä – ei kaikkien, sillä sukeltaminen on hyytävän kylmää ja pimeässä hukkuminen kamalaa, senkin hän on jo neljästi kokenut, eikä luolasta pääse pois kun sinne on kerran mennyt, niin voimakkaita virtaukset ovat, joten joka kerta on odotettava viikon kuluvan loppuun tai – niin.
Yhtä kaikki luolan sisäpintaan on raavittu viivoja. Niitä on kahdeksansataakuusikymmentäkolme.
Nyt olisi jo enemmän, mutta Meda ei jaksa enää pitää kirjaa.
*
Välillä Meda ajattelee kehiä niin että on tulla hulluksi. Kehäkehäkehä.
Valon kultainen kehä. Hehkuva kehä: se ympyrä, joka verkkokalvolle jää, kun tuijottaa suoraan aurinkoon ja sulkee sitten silmät.
*
Tässä kohtaa valpas lukija varmasti pohtii, onko lukitulla ovella jotakin tekemistä tarinan kanssa. Löytyisikö sen takaa vastaus siihen, miksi aika kulkee kehää majakan merta kiertävän valokeilaan lailla? Pitäisikö lukko murtaa, jotta seuraava viikko voisi jälleen saapua?
Meda on pohtinut samaa. Kerran hän yrittikin, avasi oven ja katsoi sisään, muttei muista siitä kerrasta sen enempää. Vain sen, että sitä ennen jokin oli toisin, ja heidän kanssaan oli kolmaskin, ja nyt kolmatta ei enää ole.
Meda tietää, että jos hän murtaa lukon uudelleen, kolmas on pysyvästi poissa.
Ei kahta ilman kolmatta, Meda ajattelee, eikä tiedä enempää.
*
majakka varistaa valoa mustaan veteen
säteet aaltoihin sulavia kultakolikoita
yö ei välitä
kuka siis keräisi sen rikkaudet?
*
Alynne heittää tikkaa. Hän osuu häränsilmään joka kerta. Joka kerta.
Meda katsoo vierestä ja polttaa tupakkaa. Se on uusi tapa, vasta sadan viikon verran tai jotain sinne päin. Savukkeita on tasan viisi, joten kaksi viimeistä päivää hän on aina polttamatta.
Medan puhaltama savu tarttuu tuuleen ja hilaa itsensä sen kyytiin. Meda pohtii, mahtaako se onnistua pakenemaan.
*
Oli se kolmas, ehkä.
Tai ei. Ei ehkä.
Ehkä kyllä.
*
Alynne pesee pyykkiä. Rystyset ovat valkoiset, kun hän puristaa vettä pois. Sitä valuu kalliolle norona.
Mekko on tummanpunainen ja Alynnen suosikki. Siinä on kahdeksan nappia edessä. Meda on napittanut ne auki niin usein, että tietää tarkalleen, kuinka nopeasti Alynnen hengityksen rytmi kiihtyy, ja missä vaiheessa Alynne yrittää suudella, ja miten yksi napeista aina irtoaa, jos Meda odottaa liian pitkään ja Alynne alkaa itse kiskoa nappeja auki kärsimättömänä.
Nyt mekko on märkä, eikä Alynne hymyile, koska tämä on sellainen kehä, jossa Meda on kertonut totuuden. Alynne on vihainen koska Meda on kertonut myös ettei aina jaksa kertoa, ja koska Meda joutuu muistamaan yksin, ja koska Meda ei olekaan enää rakastunut, ja koska nyt kaikki on pilalla, ja koska pakotietä ei ole.
Alynne ripustaa mekon kuivumaan pyykkinarulle ja antaa sen olla siellä koko loppuviikon, vaikka sataa kaatamalla. Majakan ovenpielissä palavat lamput nappaavat kiinni mekonhelmasta ja kiskovat yön pimeästä esiin kaistaleen punaista kuin etsisivät jotakuta kadonnutta, kuin sitä lasta kuuropiilossa, joka tahtoo tulla löydetyksi, koska pelkää, ettei kukaan enää etsi.
*
Joinakin päivinä Meda soutaa merelle niin pitkälle kuin pääsee. Soutaa ja soutaa ja soutaa kunnes ei jaksa, ja sitten aallot tuovat hänet takaisin rantaan.
Jos Meda heittää ankkurin ja nukkuu veneessä, aamun tullen voi yrittää uudelleen. Voi soutaa kunnes aika tulee vastaan, kunnes viikko on kulunut.
Voi soutaa, koska yrittäminenhän on sallittua. Onnistuminen sen sijaan on kielletty.
*
Oli se kolmas, silloin.
Joskus Meda koskettaa vasemman käden nimetöntä ja on muistamaisillaan.
Sekin oli kehä, kultainen ja viikon vanha. Oli ruusupensaasta poimittuja kukkia, tanssia kallioilla, nostettuja maljoja, sulhasen sisar vain pari yötä, oli se mitä sanottiin ja ajateltiin ja se mitä kuitenkin kävi.
(Sekin meni mereen eikä sieltä palaa.)
Meda on muistamaisillaan.
*
Kivien välissä, kallionkielekkeiden alla meren pohjassa, aivan kätketyn poukaman laidalla, lojuu annettu lupaus.
Sellaisen voi viskata aaltoihin sen kummempia miettimättä.
Kaikenlaista voi heittää menemään.
*
majakka piirtää kehiä veteen
yksi lähtee, yksi muistaa, yksi ei tee kumpaakaan
meri ei kullasta välitä
kuka kerää talteen rikotut lupaukset?