Ficin nimi: Jos jumalat suovat
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: S
Mukana: Adam
Genre: Draama
Summary: Tärkeät illalliset ja juhlallisuudet tasapainottuivat, kun oli aika vierailla temppelialueella rukoilemassa onnea ja menestystä tulevalle vuodelle.
A/N: Ai että rakastan sellaista Adamia, joka esiintyy mennen tullen tyynesti ja ylväästi, mutta joka on sisältä niin lahoamispisteessä, ettei kourallinenkaan terapeutteja tekisi minkäänlaista positiivista vaikutusta. 😅 No joo, ehkä hänkin ansaitsee pienen hetken muodollisempien velvoitteiden parissa. Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan vapaudella.
***
Vuoden lipuessa kohti loppuaan Ainosuken tehtäviin Shindon suvun edustajana kuului erinäisten velvollisuuksien suorittaminen. Jotkin niistä eivät oikeastaan tuntuneet velvollisuuksilta, pikemminkin perinteiden viitoittamilta toimintasuunnitelmilta, joita hän noudatti mielellään. Tärkeät illalliset ja juhlallisuudet tasapainottuivat, kun oli aika vierailla temppelialueella rukoilemassa onnea ja menestystä tulevalle vuodelle.
Ainosuke katseli ympärilleen. Keskipäivän tienoilla alueella vierailevia kaupunkilaisia oli vähän, mistä hän oli hyvillään. Ruuhkaisuus oli sietämätöntä, eikä hälinässä saanut keskityttyä. Moni tapasi saapua paikalle ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja vaihtaa kuulumisia pitkän kaavan mukaan. Ainosukelle olisi riittänyt täydellinen yksinolokin, mutta Tadashin vakava ja vaitonainen seura menetteli sekin.
Mitä lähemmäs temppeliä ja kumeasti soivia kelloja hän kulki, sitä painavammaksi hänen vatsanpohjansa kävi. Ainosuke jäyti huulensa sisäpuolta ja yritti tahdonvoimallaan tukahduttaa tunteen. Hän ei kaivannut eikä tarvinnut sitä. Hän ei tahtonut tuntea sitä, mutta jälleen se löysi tiensä hänen luokseen. Se oli ohimenevä vilunväristys, joka jätti raskaan olon moneksi päiväksi.
Ainosuke seisahtui paikkaan, jossa jumalat kuuntelivat rukouksia ja otti esiin kymmenen tuhannen jenin setelin kimononsa taitoksesta. Uhrilahja kuului asiaan, ja vaikka mikään taho ei velvoittanut kolikoita suurempaa summaa, hänen tapauksessaan se oli pysynyt aina samana. Luonnollisesti lahjoituksen arvo kertoi jotain sen antajastakin.
Setelin sujahdettua puuritilän väliin Ainosuke tarttui paksuun köyteen ja nykäisi sitä lempeästi. Kellon kaiku mielessään soiden hän kumarsi syvään sekä taputti käsiään kahdesti. Rituaali oli selkärankaan iskostunut, tuttu ja turvallinen. Siinä oli jotain perinpohjaisen lohduttavaa.
Rukoillessaan Ainosuke laski katseensa lähelle maata. Hän oli saavuttanut jumalten huomion ja oli vapaa esittämään niille toiveensa. Useat rukoilivat hyvää onnea, ja sama kävi hänenkin mielessään. Sitähän hänen perheensä odottikin. Luonnollisesti hän oli vastuussa sukunsa edustajana siitä, että jumalat huomioisivat Shindon sukua suopeasti.
Painava tunne palasi Ainosuken vatsanpohjaan, kun hän salli mielensä lipsahtaa toisaalle. Se oli kapinaa, sen hän tunnisti, mutta se osoitti hänelle, mitä hän oikeasti tahtoi jumalilta toivoa, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Ei myöskään viimeistä.
Lähettäkää minut helvettiin.
Ainosuken sydän hakkasi kovempaa, ja hän huomasi hymyilevänsä. Lähettäkää minut helvettiin. Olkaa kilttejä, rakkaat jumalat, lähettäkää minut helvettiin. Pyydän, lähettäkää minut suoraan helvettiin.
Ainosuke päästi ulos pidättelemänsä hengähdyksen, ja hänen kätensä tärisivät pienesti, kun hän lopetti rukouksensa. Kumarrettuaan vielä kerran hän kääntyi poispäin ja palasi kauempana seisovan Tadashin luokse. Levollisuus teki hänen askelluksestaan kevyen. Synkkyyden paino oli poissa ja jäljellä oli vain selittämttömän vapauden siunaama olemus. Se ei kestäisi määräänsä enempää, mutta ainakin hän oli nyt välittänyt tunteensa jollekin häntä voimakkaammalle.
"Minä niin pidän temppeleistä, Tadashi", Ainosuke sanoi. "Jos jumalat suovat, onni on ensi vuonnakin myönteinen."
Sanat, joille Tadashi kohteliaasti nyökkäsi, kuulostivat Ainosuken korviin niin päälleliimatuilta ja teennäisiltä, että oli suorastaan ihme, ettei Tadashinkaan kaltainen mitäänsanomaton hurtta kyseenalaistanut niitä. Ainosuke olisi halunnut ärähtää, että olihan se nyt selvää, etteivät jumalat antaneet kahta paskaa Shindon suvusta, hänestä, tai yhtään kenestäkään.
Jos olisivat, hän olisi saanut toiveensa toteen jo kauan sitten ja olisi voinut syleillä todellista vapautta.