Nimi: Kotiin (kun omenapuut kukkivat)
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Paritus: Edvin/Jokke
Genre: slice(s) of life ja pehmoista romantiikkaa
Haasteet: Tarot-haaste. Korttini oli sauvojen kasi. Se voi symboloida hetkeen tarttumista, kiirettä ja innostavia, luovia projekteja, jotka voivat laittaa voimavarat ainakin hetkellisesti lujille. Lyhyesti sanottuna kortti kehottaa tarttumaan hetkeen.
Tiivistelmä: Voisikohan Edvinistä ja Jokesta tulla ihan toivottomia taviksia, jos heillä olisi talo, pari autoa, lapset ja vielä kultainennoutajakin?
Kirjoittajalta: Tällaiseen vuodenaikaan sitä kaipaa jo kevättä, ja tämän tekstin kirjoittaminen antoi itselleni hiukan toivoa siitä, että uusi kevät vielä joskus tulee. Tämä taitaa olla yksi niistä (aika harvoista) teksteistäni, jotka ovat aika lailla onnellisia alusta loppuun ilman mitään tummempia sävyjä. Vähän haastavaa minulle, mutta pitäähän Joken ja Edvinin nyt saada olla onnellisia. Teksti on suoraa jatkoa tarinalle
Meidän loppuelämä, K-15.
Kotiin (kun omenapuut kukkivat)Kevään kynnyksellä Jokella oli kädet täynnä tekemistä. Työkiireidensä lisäksi hän yritti ehtiä tyhjentää vanhan asuntonsa ja saada sen myytyä, sillä hän ei ollut käytännössä viettänyt siellä paljonkaan aikaa enää melkein vuoteen, ja nyt hän ei enää edes virallisesti asunut siellä. Usein työpäiviensä jälkeen hän vain pistäytyi asunnolla ja nappasi mukaansa muuttolaatikon tai pari ennen kuin jatkoi matkaansa Edvinin luo.
Kotiin.Hänestä oli ihana voida nyt sanoa se ääneen. Hänen kotinsa oli Edvinin luona. Edvin oli nyt hänen avopuolisonsa. Sana kuulosti viralliselta, mutta vain hyvällä tavalla. Jokke piti ajatuksesta, että he olivat nyt jotain myös yhteiskunnan ja koko maailman silmissä.
Häntä ei jaksanut suuremmin haitata, vaikka muutamia käytännön asioita olikin vielä hoitamatta, kuten tuo asunnon myynti. Tärkeintä oli, että hänen ja Edvinin välillä kaikki oli nyt viimein sanottu ääneen. Hän tiesi nyt, että Edvin halusi samaa kuin hänkin, ja siihen he kumpikin uskalsivat luottaa. Jokesta tuntui viimeinkin siltä, että hänellä oli varma pohja, jolle rakentaa elämänsä tästä eteenpäin.
Kiireisen keväänsä keskellä Jokelta kesti hetken huomata, että Edvinillä oli jotain mielessään. Kun hän iltaisin kömpi rättiväsyneenä mutta onnellisena Edvinin viereen sohvalle, hän löysi tämän yhä useammin ja useammin selailemasta puhelintaan kuumeinen kiilto silmissään.
”Mikä on noin kiinnostavaa?” hän saattoi silloin kysyä ja kutittaa miestä kyljestä aivan varovasti, mutta yleensä se riitti. Edvin oli maailman herkin kutiamaan, ja pienikin hipaisu herkkään kohtaan sai hänet kiemurtelemaan naurusta.
Silloin Edvin yleensä laittoi puhelimensa pois, nosti Joken jalat syliinsä, alkoi hieroa niitä päättäväisesti ja vastasi epämääräisesti, että ei paljon mikään. Ja hetkeä myöhemmin he olivat jo toistensa iholla, eikä Jokke muistanut tai välittänyt enää esittää lisäkysymyksiä.
Mitä ikinä Edvinin mielessä liikkuikin, siitä tuskin tarvitsi olla huolissaan, koska mies vaikutti kaikin puolin onnelliselta, hymyili paljon ja tuntui kaipaavan jatkuvasti niin lähelle Jokkea kuin oli mahdollista päästä. Edvin ilmaisi rakkauttaan hyvin fyysisesti, ja sen jäljiltä Joken iho oli usein kauttaaltaan pienten, sinipunaisten jälkien peitossa.
Silloin Jokesta tuntui, kuin mikään ei olisi muuttunut niistä ajoista, jolloin he olivat vasta kahdeksantoista ja umpirakastuneita toisiinsa. Edvin oli jo nuorena ollut taitava huolehtimaan siitä, että Jokke pystyi tarvittaessa peittämään joka ikisen jäljen vaatteilla. Silloin joskus se oli ollut tärkeää kiinnijäämisen pelon takia, nyt pelkästään siksi, että he olivat aikuisia, ja varsinkin töissä olisi saattanut olla aavistuksen kiusallista kuljeskella kaula syötynä.
Kun heidän elämänsä oli tällaista, Joken oli vaikea huolestua mistään. Mitä siitä, vaikka Edvin joskus olisikin käyttäytynyt hiukan epätavallisesti. Mutta eräänä huhtikuisena iltana, kun hän jälleen palasi töistä kotiin, hän ei voinut enää jättää Edvinin levotonta olemusta huomiotta. Edvin tuli häntä vastaan eteiseen, kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli pitkään. Jokke huomasi heti, että miehellä oli mielensä päällä jotain niin tärkeää, että tämä hädin tuskin pysyi nahoissaan.
Edvinin koko olemus kihisi innostunutta jännitystä. Jokke saattoi melkein tuntea, miten veri tämän suonissa kiersi nopeammin. Hän hengitti tavallista nopeammin, ja hänen vartalonsa tärisi vähäsen, mutta ei varmaankaan vilusta. Poskipäät hehkuivat kuumeisina, vaikkei mies näyttänyt lainkaan sairaalta. Sormet etsiytyivät hypistelemään Joken niskahiuksia hellästi mutta hermostuneesti.
”Mullakin oli ikävä sua, rakas”, Jokke sanoi nauraen ja antoi suudelman syventyä.
Hän alkoi jo lämmetä Edvinille, vaikka työpäivä olikin ollut raskas. Tänään he olivat kahdestaan kotona, ja Joken keho halusi heti ottaa siitä kaiken ilon irti. Toisinaan oli hyvin houkutteleva ajatus riisua kaikki vaatteet heti, eikä odotella myöhäisiltaan asti, kunnes lapset nukkuivat. Joskus he eivät malttaneet edes kiivetä portaita ylös makuuhuoneeseen asti, vaan valitsivat kylpyhuoneen tai olohuoneen sohvan.
Tänään oli juuri sellainen päivä. Jokke antoi käsiensä vaeltaa Edvinin vaatteiden alle ja tunnustella tämän lämmintä ihoa kaikkialta, minne ne vain ylettyivät. Mutta Edvin oli vielä häntäkin nälkäisempi ja innokkaampi, eikä rauhoittunut ennen kuin he seisoivat molemmat kylpyhuoneessa suihkun alla kaikkensa antaneina, ja Joken vartalo oli kauttaaltaan täynnä Edvinin sille jättämiä jälkiä.
Kun Edvin myöhemmin käpertyi sohvalle Joken kainaloon tyytyväisyyttään kehräten, hänen sormensa leikkivät edelleen hermostuneesti Joken hiuksilla ja kierittelivät niitä ympärilleen.
”Eikö toi äskeinen sulle vielä riittänyt?” Jokke kysyi, painoi kasvonsa vasten miehen päälakea ja nuuhkaisi hyväntuoksuisia hiuksia. ”Jäitkö vielä kaipaamaan lisää?”
”Mä vaan tässä mietin yhtä juttua…” Edvinin sanat yrittivät olla kevyitä ja huolettomia, mutta Jokke kuuli niiden takana väreilevän jännityksen. Mitä ikinä Edvin miettikin, sen täytyi olla hänelle äärimmäisen tärkeää.
”No kerro. Ei saa pitää hullua jännityksessä.”
”Mä näytän sulle. Kunhan lupaat, ettet sitten saa mitään kohtausta.”
”Katotaan nyt”, Jokke sanoi hymyillen.
Edvin nappasi ikkunalaudalta puhelimensa, selaili hetken aikaa jotain, ja käpertyi sitten takaisin Joken lähelle niin, että he molemmat voivat katsoa. Jokke kurtisti kulmiaan ja katsoi Edviniä ihmeissään.
”Rakas, mitä ihmettä tää nyt meinaa?”
”Sä lupasit, ettet sais mitään kohtausta…”
”En mä saanu kohtausta. Mä vaan esitin kysymyksen. Enkä mä sitä paitsi luvannu sulle äsken yhtään mitään.” Edvin nauroi, kun Jokke kutitti häntä hellästi kyljestä. ”No niin, näytäs nyt vähän tarkemmin, mitä sulla oikein on siinä.”
Se, mitä Edvin oli halunnut näyttää Jokelle puhelimeltaan, oli jonkinlainen asuntoilmoitus.
Tarkemmin sanottuna se oli myynnissä oleva talo. Keltainen, punakattoinen talo metsän laidassa. Ei kovinkaan kaukana heidän kotoaan. Ei kovin uusi, mutta ei vanhakaan. Jokke huomasi heti yläkerran ikkunalle johtavat palotikkaat – täsmälleen samanlaiset, joita pitkin Edvinillä oli ollut tapana kiivetä salaa öisin hänen huoneeseensa joskus kauan sitten, kun he olivat olleet vasta nuoria ja kumpikin oli kuvitellut olevansa se ainoa, joka haaveili toisesta salaa.
Jokke tajusi heti, mikä tuossa talossa vetosi Edviniin. Ei siihen tarvittu edes sanoja.
”Mä tiedän, ettei meidän pitänyt vielä mitään tällasta”, Edvin sanoi kiiresti. ”Mutta mä vaan olen niin onnellinen sun kanssa, että mä vaan jotenkin… en mä tiedä. Haluaisin sun kanssa ihan kaiken. Heti. Me ollaan hukattu jo niin paljon aikaa, etten mä haluais hukata enää yhtään lisää.”
Jokke oli vähällä sanoa jotain sellaista, kuin että eihän meillä ole kiire mihinkään, ja että onhan meidän tosi hyvä näinkin. Ja että ihan tosissaanko meinaat, että me jaksetaan hoitaa vielä toinen muutto tähän perään, ja vielä edellistä paljon isompi. Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään sellaista. Sen sijaan hän pysyi hiljaa, kunnes Edvin vilkaisi häntä kysyvästi, vähän huolissaan. Jokke nyökkäsi pienesti kuin sanoakseen, että jatka vain.
”Mä arvaan kyllä, että tää tulee susta aika äkkiä. Mutta mä tein jo vähän laskelmia… Nyt kun se sun asunto on myyty, niin jos laitettais vielä tää nykyinenkin myyntiin, niin meillä vois ihan hyvin olla varaa tähän taloon… kunhan laina-aika ei olis mikään ihan lyhyt. Ja saattais ehkä jäädä jopa vähän remonttirahaakin.”
Jokke katseli Edviniä hymyillen. Alkuun hän aikoi esittää sentään jonkinlaisia vastalauseita, kuten että oliko Edvin nyt ihan varma, että jaksaisi vielä tuollaistakin kaiken muun lisäksi. Olihan hänelläkin raskas työ ja pitkät yövuorot, joiden jälkeen hän oli välillä silminnähden väsynyt. Ja vaikka lapset eivät enää valvottaneet öisin, oli heidänkin kanssaan edelleen omat juttunsa niillä viikoilla, kun he olivat Edvinin ja Joken luona.
Mutta yksikään vastalause ei suostunut tulemaan ulos Joken suusta, kun hän katseli miestään, jonka silmissä oli mitä suloisin koiranpentukatse.
”Oliko ihan paska idea?” Edvin kysyi varovasti. ”Ei meidän tietenkään ole mikään pakko miettiä mitään tällasta just nyt. Aina välillä mä vaan haluaisin niin kovin etsiä sun kanssa sellaisen kodin, joka olis meidän yhteinen ihan alusta asti. Mutta jos sä et halua tai jaksa, niin unohdetaan koko juttu. Mä oon kyllä onnellinen näinkin.”
”Kuule”, Jokke sanoi ja veti Edvinin lähelleen mukavammin. ”Asia on sillä tavalla, että mun koti voi olla ihan missä vaan, kunhan sä olet siellä. Mutta kerro ihmeessä mulle vähän lisää siitä, mitä kaikkea sä oikein oot miettiny tohon taloon liittyen. Jos se tekee sut noin onnelliseksi, niin silloin mäkin luultavasti tykkään siitä.”
Hän katseli hymyillen, miten Edvin näytti hänelle puhelimeltaan lisää kuvia talosta ja pihasta. Niitä oli luultavasti ainakin parisataa. He istuivat siinä pitkään auringon laskiessa heidän selkänsä taakse, ja Jokke kuunteli Edviniä, joka selitti hänelle ajatuksiaan mahdollisista huonejärjestyksistä ja kaikesta, mitä oli ajatellut.
”Mä haluaisin meille sen yläkerran huoneen, jossa on palotikkaat”, Edvin sanoi. ”Sä varmaan arvaatkin, miksi.”
”No tietysti siksi, että me tiedetään jo, mihin lapsilla on tapana käyttää sellasia tikkaita viimeistään teini-iässä, vai mitä?” Jokke nauroi ja suuteli Edviniä kevyesti suulle. ”Vai ajattelitko sä hiipiä salaa ikkunan kautta paikalliseen, kun mä nukun?”
”Ehkä mä aionkin. Ja sitten mä kiipeän aamuyöllä kännissä takaisin sun luo enkä enää muista, ettei me olla mitään salaisesti rakastuneita teinipoikia enää, ja sitten mä tunnustan sulle kuolemattoman rakkauteni. Ja silloin sä ajattelet, ettei noin idiootille voi olla edes vihainen.”
Kun Edvin nauroi, hänen vasempaan poskeensa ilmestyi pieni hymykuoppa. Jokke muisti, että se oli ollut yksi ihan ensimmäisistä asioista, joihin hän oli ihastunut pojassa, joka vielä silloin oli hänelle uusi tuttavuus.
”Niin kuin mä osaisin ikinä olla sulle vihainen ainakaan pitkään”, hän sanoi. ”Varsinkaan, kun sä hymyilet noin.”
He katselivat vielä pitkän aikaa kuvia talosta. Aina välillä he eksyivät muistelemaan menneitä, enimmäkseen onnellisia päiviä, joita olivat joskus viettäneet Joken vanhassa huoneessa. He pääsivät vähitellen yksimielisyyteen siitä, että juuri tämän talon he tarvitsivat. Jotkut pinnat kaipasivat tosin hiukan uutta ilmettä, mutta eihän sen tarvinnut olla mikään ongelma. Kumpikaan heistä ei ehkä ollut mikään synnynnäinen tee-se-itse -mies, mutta ainahan sitä voisi opetella yhdessä.
”Ei se nyt niin kovin vaikeaa voi olla”, Jokke sanoi itsevarmasti. ”Meitä paljon tyhmemmätkin osaa, niin miksei sitten mekin? Sitä paitsi siitä voi tulla ihan hauskaakin.”
Rehellisyyden nimissä Jokke ei ollut ikinä välittänyt remonttien tekemisestä eikä kodin laittamisesta, mutta nyt Edvinin kanssa sellainen tuntui uudella tavalla mielekkäältä ja tärkeältä. Ehkä hän olikin tarvinnut vain oikean ihmisen, jota varten hän halusi tehdä sellaista.
Tää piha on ihan samanlainen kuin teillä kotona oli”, Edvin sanoi haaveellisesti. ”Mä aina rakastin teidän pihaa. Varsinkin keväällä, kun omenapuut kukki, ja sun äiti oli laittanu joka puolelle niitä… no niitä yksiä kukkia. Mitä ikinä ne nyt olikin. Niitä keltaisia ja punaisia.”
”En mä tiedä”, Jokke nauroi. ”Ehkä tulppaaneja?”
”Joo, niitä ne taisi olla. Mä en ole mikään viherpeukalo, mutta jos tosta tulee meidän piha, niin ehkä mä sitten haluankin olla. Tonne metsän laitaan voisi muuten tehdä lapsille puumajan, vai mitä? Mieti, miten paljon Topias ja Atte rakastais sitä, ja Eevikin, vaikka se esittäiskin ensin, ettei sitä yhtään kiinnosta. Mäkin olisin pikkujätkänä halunnu puumajan, mutta äidin mielestä sellanen olis kai jotenkin pilannut meidän pihan.”
”No meidän pihaan se olis kyllä just hyvä”, Jokke sanoi muka täysin vakavana. ”Pitäisköhän meidän nyt sitten sopia jotain asuntonäyttöä ja mennä katsomaan? Mutta ei ehkä kannata puhua lapsille mitään ennen kuin se on varmaa.”
Edvin oli samaa mieltä. Myöhään yöhön asti he istuivat sylikkäin sohvalla miettimässä, millainen heidän uudesta kodistaan tulisi, kunnes Edvin nukahti Joken kainaloon onnellisemman oloisena kuin Jokke oli häntä vielä ikinä nähnyt, ja se oli jo paljon.
Mutta seuraavana päivänä asuntoilmoitus oli kadonnut netistä, eikä sitä löytynyt enää minkään sivuston kautta. Edvin yritti väittää, ettei ollut yhtään pettynyt, koska olihan heidän joka tapauksessa hyvä näinkin. Mutta Joken sydäntä särki silti vähän, kun hän huomasi, miten miehen ilo ja innostus vaihtui hyvin peitettyyn pettymykseen.
*
Paria viikkoa myöhemmin Jokke ilmestyi töistä kotiin mukanaan erikoinen yllätysvieras. Nelli oli vuoden ikäinen kultainennoutaja, ja alkuun Jokke selitti, että se tulisi heille hoitoon hänen työkaverinsa Kristianin perheloman ajaksi ja viipyisi vain pari päivää, korkeintaan kolme.
Hän oli kyllä muistanut laittaa siitä etukäteen viestiä Edvinille, mutta tietenkään tällä ei ollut mitään sitä vastaan. Edvin oli aina ollut niitä ihmisiä, jotka jaksoivat väsymättä rapsutella kavereiden huomionkipeitä koiria korvan takaa. Ja arvatenkin kavereiden koirat olivat myös aina rakastaneet Edviniä.
Nyt Edvin asettui heti mukavasti eteisen lattialle istumaan Nellin kaveriksi, kunnes iso koira makasi kokonaan hänen sylissään, nautti silminnähden rapsutuksista ja palkitsi ne nuolemalla Edvinin kasvot märiksi. Hänen mustat vaatteensa olivat jo yltä päältä pitkissä, vaaleissa koirankarvoissa, mutta häntä se ei näkynyt ollenkaan haittaavan.
”Eiks toi mee jo vähän pitkälle”, Jokke huomautti, kun Edvin ei millään lailla estellyt koiran märkiä suukkoja. ”Kun miettii, mitä se ehkä on nuollut just ennen tota…”
”En mä välitä”, Edvin nauroi ja rapsutti koiraa hellästi vatsasta. ”Sitä paitsi jotkut väittää, että koiran suu on ihan erityisen puhdas. Jotkut vanhan kansan ihmiset kuulemma käytti sitä ihan haavojen desinfiointiinkin.”
”Ja terveydenhuollon ammattilaisena sä varmaan tiedät, ettei toi väite oikeasti perustu yhtään mihinkään. Ei ainakaan nykylääketieteeseen.”
”Niin mäkin sua”, Edvin sanoi, eikä Jokke ollut ihan varma, tarkoittiko mies sanansa hänelle vai koiralle.
”Pitäisköhän tässä vaan itekin heittäytyä selälleen lattialle makaamaan”, hän mutisi puoliääneen ja istuutui Edvinin viereen eteisen lattialle. ”Jospa sillä lailla sais vaikka itelleenkin vähän hellyyttä ja huomiota. Mitä luulet?”
”En mä tiedä. Ehkä sun kannattaa kokeilla.”
Nauraen Edvin kaatoi hänet selälleen lattialle, kömpi hänen päälleen ja suuteli, eikä Jokke enää siinä vaiheessa jaksanut muistaa, että koira oli juuri nuollut tämän kasvot. Edvin laittoi lämpöiset, innokkaat kätensä hänen paitansa alle, hyväili hänen vatsaansa ja rintakehäänsä, ja antoi etumuksensa painautua kovana ja vaativana hänen reittään vasten. Jokke oli täysin valmis unohtamaan kaiken muun. Jopa sen tosiasian, että lattia oli selkää vasten aika kova. Mutta juuri silloin hän avasi silmänsä ja kohtasi koiran tummanruskean, surumielisen katseen. Eläin makasi maassa aivan heidän vieressään ja katsoa napitti heitä herkeämättä.
”Edvin, rakas… ei me tässä voida”, Jokke henkäisi.
”Miksei?”
”Koska se tuijottaa. En mä pysty, jos mua tuijotetaan noin.”
Edvin ei alkuun ymmärtänyt, mistä Jokke puhui, mutta sitten hänkin tuli vilkaisseeksi yläviistoon vasemmalle, jolloin koiran märkä kuono osui suoraan hänen otsaansa. Hetken päästä mies nauroi niin, ettei päässyt edes itse ylös lattialta, vaan Jokke joutui kiskomaan hänet kädestä pitäen.
Vasta myöhään illalla, kun he loikoilivat sängyssä puoliunessa, Jokke sai sanotuksi ääneen, mikä tilanne Nellin suhteen oikeasti oli.
”Kuule…” hän sanoi ja piirteli sormenpäällään pieniä, hermostuneita kuvioita Edvinin olkapäähän ja rintaan. ”Mä vähän valehtelin sulle aiemmin tänään.”
”
Vähän valehtelit?” Edvin kysyi pieni hymy suupielessään. ”Millä lailla sä vähän valehtelit? Pitääkö olla huolissaan?”
”Niin, no en mä tiedä. Se vähän riippuu, miten sitä asiaa katsoo. Juttu on niin, että ei Nelli oikeasti ole täällä minkään Kristianin perheloman takia, vaan koska, tota… siis… ne ei voi pitää sitä enää. Niiden nuorempi lapsi on kuulemma tullu allergiseksi sille.”
”Ai jaa?” Edvinin äänestä ei voinut päätellä kovin paljon mitään, mutta ainakaan se ei ollut vihainen, ei kireä, ei epäluuloinenkaan. Ehkä korkeintaan vähän jännittynyt, Jokke ajatteli. Hän selvitti kurkkuaan ennen kuin jatkoi.
”Ja siis… mä ymmärrän kyllä, jos sä et halua, koska onhan se ihan valtava juttu. Ja silloin sun pitää ihan ehdottomasti vaan sanoa se mulle, koska mä en ikinä aio painostaa sua yhtään mihinkään, mitä sä et halua, mutta –”
”Jokke, hyvä ihminen, sano nyt jo!”
”Okei, eli Kristian kysyi… koska niille kuulemma olis tosi tärkeetä tietää, että Nelli saa rakastavan ja hyvän kodin, jonne ne vois ehkä joskus tulla katsomaankin sitä… niin, mä yritän tässä sanoa, että siis… oliskohan mitään saumaa, että se ehkä ikään kuin… jäis meille? Edvin, olisko susta ihan mahdoton ajatus, että meillä olis koira?”
Edvin räpytteli hetken aikaa silmiään ja vain tuijotti häntä.
”En mä tienny, että sä halusit koiran”, hän kuiskasi sitten.
”En kai oikein mäkään”, Jokke sanoi. ”En mä koskaan miettiny sitä, kun asuin yksin. Mutta… sun kanssa mä kyllä haluaisin.”
”Mä oon aina halunnu koiran”, Edvin sanoi edelleen kuiskaten. Hän painoi päänsä Joken rinnalle ja alkoi silitellä tämän ihoa kädellään. ”Ihan, ihan aina. Mutta porukat… no, sä voit varmaan arvata, että se oli ihan turha toivo. Jokke, tarkoittaako tää, että meille siis tulee koira?”
”Taitaa se tarkoittaa. Tai tavallaan meillä vähän niin kuin on jo. Lapset tulee kyllä rakastamaan sitä. Mieti niiden ilmeitä, kun ne sunnuntaina tulee, ja täällä onkin koira. Ja ajattele… Nelli on jo sisäsiistikin. Ei tarvii edes ite alkaa opettaa sitä. Mutta karvaa siitä kyllä lähtee, siihen me saadaan varautua. Ja sä kun niin inhoat imuroimista –”
”En mä sitä nyt
niin paljon inhoa.”
Edvin valehteli, mutta Jokke ei nyt viitsinyt puuttua siihen. Hän oli liian onnellinen edes huomauttaakseen, että Edvin söisi sanansa viimeistään syksyn kurakeleillä, kun koira kantaisi turkissaan sisään kilon tai pari hiekkaa päivässä, ja karistaisi ne vähitellen ympäri lattioita.
Jokke oli jo melkein nukahtanut, mutta vieläkin hän tunsi Edvinin sormien leikkivän ihollaan.
”Etkö sä saa unta?” hän kysyi kietoen käsivarsiaan tiukemmin miehen ympärille.
”En oikein. Mut ei se mitään. Jokke, mä olen ihan tosi, tosi onnellinen just nyt.”
”Sepä hyvä kuulla. Koska mäkin olen onnellinen silloin, kun sä olet.”
*
Sunnuntaiaamupäivällä he menivät pitkälle kävelylle, koska päivä oli lämmin ja aurinkoinen, koska jalkakäytäviltä oli juuri lakaistu hiekat, ja koska he halusivat totutella uuteen elämäänsä tuoreina koiranomistajina.
Kesken kaiken Edvin pysäytti Joken tarttumalla tätä käsivarresta. Kadun reunaan oli pystytetty asuntonäytöstä kertova kyltti. Edvin tuijotti sitä haltioituneena ja vilkaisi sitten Jokkea, joka ei aluksi tajunnut yhtään, mistä oli kyse.
”Jos tää ei nyt ole jonkinlainen merkki, niin sitten ei mikään”, Edvin kuiskasi ja katsoi Jokkea silmät suurina.
”Ai, siis mikä merkki?”
”Etkö sä nyt huomaa? Katohan vähän tarkemmin. Eikö paikka näytä yhtään tutulta?”
Jokke kääntyi katsomaan tarkemmin pihaa, johon kyltti osoitti. Silloin hänkin tunnisti talon siksi samaksi, jonka kuvia he olivat ihastelleet sohvalla istuen. Juuri tuo talo oli saanut Edvinin haaveilemaan puumajoista ja tulppaaneista, ja hänet itsensä suunnittelemaan tapettien ja keittiökaapistojen värejä.
Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta selvästi talo oli sittenkin edelleen myynnissä. Ehkä edellinen kauppa oli mennyt pieleen, tai ehkä sivustolla oli ollut teknisiä ongelmia. Mutta hän oli samaa mieltä Edvinin kanssa. Tämä oli heille merkki jostain ylempää, tai vähintään se oli helvetin hyvää tuuria. Edvinin silmät loistivat kirkkaampina kuin vielä koskaan.
”Eiköhän mennä katsomaan?” Jokke ehdotti. ”Eipä kai niitä haittaa, vaikka meillä onkin koira mukana.”
Edvin nyökkäsi varovasti, mutta Jokke näki hänen vielä epäröivän jotain. Hän tarttui miestä kädestä ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Ei kun mä vaan mietin”, Edvin sanoi piirrellen lenkkarinsa kärjellä kuviota hiekkaisen pihatien reunaan. ”Että jos meillä on hetken päästä talo, pari autoa, kultainennoutaja ja vielä lapsiakin, niin… tuleeko meistä sitten ihan toivottoman taviksia? Just sellasia tylsiä tyyppejä, joita me joskus vannottiin, ettei meistä ainakaan tule?”
Jokke nauroi ja suukotti Edviniä otsalle niin kuin hänellä oli joskus tapana tehdä, kun hän halusi osoittaa miehelleen ihan erityistä hellyyttä.
”Me ei silloin vaan vielä tiedetty, että taviksena oleminen vois olla näin kivaa. Ja sun kanssa mä itse asiassa olen ihan mielelläni vähän tavis.” Hän tarttui Edviniä leuasta, kohotti tämän kasvoja ja suuteli suulle. ”Mutta mä voin vannoa, ettei susta ainakaan ihan äkkiä mitään tylsää tyyppiä saa. Eikä yksi talo sitä miksikään muuta. No niin, eiköhän mennä jo, ennen kuin joku muu ehtii taas meitä ennen.”
Edelleen toisiaan kädestä kiinni pitäen he kävelivät pihan halki, ohi omenapuiden, joissa ei vielä ollut lehtiä. Siihen mennessä, kun puut olisivat kukassa, he asuisivat jo täällä yhdessä, Jokke ajatteli. Hän veti Edvinin vielä yhteen, hellään suudelmaan ennen kuin he soittivat ovikelloa.
