Otsikko: Heijastuksia
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Young Royals (Netflix)
Ikäraja: K-11
Paritus: Simon/Wille
Genre: Fluff, angst, draama, romance, hurt/comfort, slices of life...
Varoitus: Spoilaa koko ensimmäistä kautta, sisältää rutkasti viittauksia canoniin!
A/N: Nämä ovat enimmäkseen niitä, joita kirjoittelin kesällä raapalejuoksuun, mutta joukossa on myös pari ennestään julkaisematonta.
Järjestys ei ole mitenkään järkevä, vähän näkökulmien mukaan, vähän sen mukaan, mihin kohtaan sarjaa sijoittuvat.
Aloin tänään katsoa sarjaa kolmatta kertaa, ja yhä ne pitkät katseet ja kaikki vaan toimii, ah ja voi <3 Suosittelen erittäin lämpimästi! Enjoy ^^
***
Puutarha
Koulua ympäröivä puisto - oikeastaan puutarha - oli kovin kaunis, ja täynnä suojaisia soppia, joihin pariskunnat hakeutuivat jatkuvasti kutemaan. Tämä tuli Simonille yllätyksenä, kun he ensimmäisen kerran olivat prinssin kanssa kävelyllä puutarhassa.
Simon ei ollut viettänyt puutarhassa paljoakaan aikaa, hyvä jos oli joskus oikaissut sen poikki bussipysäkille, ennen kuin Willhelm siirtyi Hillerskaan.
He olivat siinä kohtaa vielä ihan vain kavereita, mutta jotenkin heidän pikkusormensa hipaisivat toisiaan vähän väliä, kun he kulkivat pensaslabyrintissä.
Labyrintin käytävät olivat kapeat, siellä piti kävellä lähekkäin, mutta kun heidän sormensa hipaisivat toisiaan neljännen kerran, Simonilla alkoivat ehkä hieman hälytyskellot kilkattaa.
Kun hän sitten katsoi Willeä kysyvästi, prinssin silmät olivat niin täynnä tunnetta, että Simon joutui vaivihkaa ottamaan tukea lähimmästä pensaasta, ettei heittäytynyt suoraa kyytiä prinssin kaulaan.
Koska eihän se nyt olisi alkuunkaan sopivaa, niin suloinen kuin Wille hänen mielestään olikin.
Prinssin henkivartijakaarti (Simon oli varma, että Willellä oli sellainen koko ajan jossain lähistöllä piilossa) ehkä luulisi sitä päällekarkaukseksi.
*
Tähtisumu
Hillerskan mailla oli puutarhan lisäksi hiukan metsikköä, muutamia kinttupolkuja, jotka johdattivat rantaan ja muihin paikkoihin, kuten syvällä metsikössä sijaitsevan suuren tammen luo.
Vaikka Simon pitikin itseään ensisijaisesti kaupunkilaispoikana, hänen uusin lempiasiansa oli koulun lähimetsikössä samoilu Willen kanssa. Siellä joku hemmetin August ei päässyt keskeyttämään heitä, niin kuin tämä tuntui koulualueen näkyvillä paikoilla tekevän jatkuvasti milloin milläkin verukkeella.
Jo pelkkä prinssin pikkuserkun ajatteleminen alkoi kiukuttaa Simonia. Hän ei ymmärtänyt, miten Wille jaksoi sukulaisensa lähes hysteeristä meininkiä. Simon oli miettinyt soutujoukkueesta lähtemistä monta kertaa ihan vain siksi, koska Augustin kanssa treenaaminen vei vähintään yhtä paljon energiaa kuin itse treenin vaatima fyysinen työ.
"Tule, Simon!" Wille pisti juoksuksi, ja Simon pinkaisi prinssin perään jättäen samalla ajatukset Augustista taakseen.
Oli parasta nähdä Wille näin vapautuneena, koulussa tällä oli aina pieni prinssi-esitys päällä. Simonia turhautti, ettei hän nähnyt aitoa Willeä niin paljon kuin olisi halunnut.
Aito Wille nauroi niin, että pojalta suihkusi juuri juotu Pepsi nenästä, aito Wille suuteli Simonin niskaa, pyysi pitämään sylissään silloin, kun Willellä oli paha olla. Aito Wille toi Simonille aamiaiselta eväsleivän ja tiputti sen hänen syliinsä luokkahuoneessa. Aidon Willen silmissä oli tähtisumua, kun he katsoivat toisiaan huoneen poikki.
Aito Wille kiipesi kalliissa merkkifarkuissaan metsikön tammeen ja ojensi Simonille kätensä auttaen pojan kanssaan ylemmälle oksalle istumaan.
"Simon and Wille, kissing in a tree", prinssi kohotteli Simonille kulmiaan veikeä hymy huulillaan. Simon suuteli toisen hiljaiseksi.
"Sinä olet ihan pöhkö. Tykkään siitä", Simon sanoi suudelman tauotessa ja pussasi Willeä poskelle.
“Minäkö muka pöhkö”, Wille työnsi alahuulensa mutrulle.
Simonin oli pakko suudella poikaa uudelleen.
*
Keltainen
Tänään Willellä oli keltainen villapaita, joka näytti niin pehmoiselta, että Simonilla oli vaikeuksia keskittyä opetukseen sen takia.
Paita sai Willen näyttämään jotenkin tavallista pehmeämmältä, se pehmensi jopa toisen uhmakasta leukalinjaa.
Simon yritti olla katsomatta prinssin huulia, sillä villapaidan vaikutus ulottui epäilemättä niihinkin.
Tunnin päättyessä ja kaikkien kerätessä tavaroitaan seuraavaan luokkaan siirtymistä varten, Simonin oli pakko kävellä vähän liian läheltä prinssiä ja tiputtaa lappunen tämän pulpetille.
Tavataan pukuhuoneessa asap
Hän ennätti tuskin sulkea pukuhuoneen ovea perässään ennen kuin Wille astui sisään.
“Hei”, Wille hymyili ujosti prinssitukkansa takaa, eikä Simon voinut kuin kietoa toisen halaukseen, joka liukui nopeasti suudelmaksi.
“Hei.”
*
Aaltoilla
Siinä, missä Simonin oma tukka oli pörröinen kiharapensas, prinssin hiukset olivat loivia aaltoja. Kun tämä käänsi päätään, kohautti olkiaan, käveli, teki melkein mitä tahansa, Willen hiusmeri aaltoili levollisesti.
Ja tämän silmät… Simonista oli tuntunut ensimmäisestä päivästä lähtien, että hän vielä hukkuisi niihin.
Siinä oli jotain uskomattoman intiimiä tuntea toisen kallonmuoto kämmenensä alla, kovuus ja pyöreys, joka pehmeän näköisten kullanruskeiden aaltojen alle kätkeytyi.
Vielä enemmän Simon piti kuitenkin Willen suusta, kun se painui hänen rinnalleen, vatsalleen, huulilleen. Willellä ei ollut kiire, tämä oli hiukan ujo, mutta yhtä lailla utelias, valmis kokeilemaan kaikkea pienen arkailun jälkeen.
Ja Simon aikoi todellakin näyttää prinssille kaikki parhaat paikat, suudella kaikkialle takaisin.
Rakastaa, jos toinen vain antaisi.
Simon tiesi, että hänen tunteensa olivat liian nopeita.
Wille säikähtäisi pois vielä monta kertaa, mutta hän oli valmis olemaan kärsivällinen, sillä hän tunsi, että heillä oli - voisi olla - jotain aitoa.
Jos Wille vain antaisi sen tapahtua. Jos maailma antaisi.
***
Mansikka
"Et pidä mansikoista?" Simonin ääni oli pullollaan suorastaan pöyristynyttä epäuskoa, ja Wilhelmiä melkein nolotti.
"Niitä on kesällä palatsissa tarjolla jatkuvasti, ja kun on muutaman kerran syönyt itselleen naaman täyteen ihottumaa, niiden viehätys aika lailla karisee."
"Etkö söisi edes, vaikka dippaisin kermavaahtoon ja suklaaseen, ja syöttäisin sinulle omin käsin?" Simon otti surkeimman koiranpentuilmeensä, eikä Wilhelm voinut muuta kuin taipua.
"Tietenkin söisin, miten sinulle voi muka sanoa ei", Wilhelm kietoi käsivartensa Simonin ympärille ja suukotti tämän poskea laskeutuen toisen kaulalle ja solisluulle asti.
"Sinä maistut paremmalta kuin mansikat keskimäärin", Wilhelm kuiskutti toisen korvaan saaden Simonin kiemurtelemaan sylissään.
“Sinä olet mahdoton”, Simon nauroi.
***
Lista
Oli piristävää olla taas tavallisten ihmisten joukossa. Bussiin meno oli hiukan jännittänyt Willeä, mutta niin noloa kuin bussikuskin läksytys olikin ollut, oli tavallaan ollut ihan virkistävää tulla kohdelluksi tavallisena kuolevaisena.
Hillerskassa suuri osa luokkakavereista oli mahdottomia nuoleskelijoita, jotka ilmeisesti kuvittelivat pääsevänsä hänen suosioonsa olemalla kaikesta samaa mieltä.
Wille ei kaivannut sellaisia ystäviä, jotka eivät olleet rehellisiä hänelle.
Mutta Simon... poika oli tehnyt ensihetkestä lähtien vaikutuksen häneen. Ensin upealla laulullaan, sitten avoimella puheellaan yhteiskuntaopin tunnilla. Vaikka Simon ei vaikuttanut olevan monarkian suuri fani, Wille halusi ehdottomasti tutustua poikaan paremmin.
Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin, kun hän näki Simonin vilkuttavan hänelle parkkipaikalta.
Wille listasi mielessään äitiä edeltäneet kuninkaat ja kuningattaret. Typerää ehkä, mutta se oli yksi tapa, jota hän käytti rauhoittumiseen, kun jännitys meinasi ottaa vallan.
Bussi pysähtyi, ja Wille loikkasi ensimmäisten joukossa ulos. Kuninkaallisena häntä väistettiin ja päästettiin usein jonoissa edelle, harvoja prinssistatuksen hyötyjä.
“Hei”, Simon tervehti hymyillen hiukan kujeilevasti, ja Willen vatsassa muljahti.
“Uskalsit sitten kuitenkin uhmata pelottavaa Augustia?”
“Ilman sinua treeneissä olisi kuitenkin ollut ihan tylsää”, Wille pisti hurmurivaihteensa päälle tönäisten Simonia toverillisesti hartiaan.
“Kiva että tulit”, Simonin hymy pehmeni ja tämä katsoi jalkoihinsa.
“Sinä lupasit jalkapalloa”, Wille vastasi tyhjentävästi, “soutu on ihan kivaa, mutta jalkapallo kyllä hakkaa sen.”
*
Ihastus
Jos kyseessä oli vain ohimenevä ihastus (vaikka se olikin Willen ensimmäinen), oliko se sen arvoista, että hän "tulisi kaapista" ja antaisi koko maailman repostella hänen oletetulla homoseksuaalisuudellaan? Ja sillä hemmetin videolla...
Näitä kysymyksiä Wille oli kysynyt itseltään Lucian päivästä lähtien, eikä vieläkään tiennyt vastausta. Hänen päässään risteilivät puheet suvun jatkamisesta, miten äiti oli sanonut, että hänen tulevista lapsistaan tulisi kruununperillisiä, miten Seurassa vannottiin, ettei annettaisi aatelisten sukulinjojen sammua.
Se oli kaikki pelkkää puhetta, kulissien ylläpitoa ja rakentamista, mutta Wille ei tiennyt, oliko hänessä niin paljon sisua, että hän kykenisi haistattamaan paskat sellaiselle. Ei hän edes tiennyt halusiko hän ikinä lapsia, vaikka rakastuisikin johonkin tyttöön!
Simonin kanssa asiat tuntuivat aina selkeämmiltä. Kun toinen suuteli häntä, hänestä tuntui, että hän pystyi mihin tahansa. Kun toinen tarttui hänen käteensä, hänestä tuntui, että hän pystyisi vaikka lentämään, jos Simon vain pitäisi kiinni, eikä irrottaisi koskaan.
Ei hän tiennyt sitäkään, tunsiko Simon samoin häntä kohtaan.
*
Heijastus
Wille oli tullut rannalle ajattelemaan. Hänen huoneensa tuntui liian ahtaalta ja tunkkaiselta. Lisäksi siellä leijui kaikkialla muistoja Simonista, ja Willen piti voida ajatella järkevästi ja rationaalisesti.
Huoneessa oli myös se vika, että aina vilkaistessaan ikkunaa, Wille oli näkevinään siellä Augustin petollisen naaman. Jo pelkkä ajatus Augustista sai Willen kynnet pureutumaan kämmeniin. Hän oli lähtenyt ulos ilman sormikkaita.
Malin seisoskeli huomaavaisesti joidenkin metrien päässä niin, että Willellä oli edes illuusio yksityisyydestä, omasta rauhasta.
Tämäkin paikka oli huono, sillä tällä samalla rannalla he olivat naureskelleet Simonin kanssa vain joitain viikkoja sitten, vitsailleet veden kylmyydestä varastettujen suudelmien lomassa.
Wille vilkaisi vettä, jonka pinnalla oli ohut kerros riitettä. Hän ei nähnyt heijastustaan, mutta ehkä niin oli parasta.
Wille kyllä tiesi miltä näytti sotkuisine, rasvaisine hiuksineen ja tummine silmänalusineen.
Hän ei muistanut hymyilleensä sen jälkeen, kun Simon sanoi, ettei suostuisi olemaan hänen salaisuutensa, kenenkään salaisuus.
Wille ei muistanut koskaan aiemmin toivoneensa niin kovasti, ettei olisi prinssi, kuin sillä hetkellä.
Hän noukki rannalta kiven ja heitti sen kaikin voimin veteen. Riitekerros räsähti rikki, ja kivi jätti sen läpi pudotessaan jälkeensä vain pimeän aukon jäähän. Vesi alapuolella oli mustaa, ja Willestä tuntui, että kaikki tapahtunut oli jättänyt häneen samanlaisen pimeän, tyhjän tilan.
Kunpa Erik vain ei olisi -
Wille heitti toisen kiven, kolmannen, neljännen. Jäähän tuli lisää reikiä, mutta hänen olonsa ei parantunut.
Hengitys höyrysi talvi-illassa, ja hän painoi käden rinnalleen helpottaakseen nousevaa ahdistusta. Hän ei pystynyt ajattelemaan, hän ei pystynyt -
“Prinssi, onko kaikki hyvin?” Malinin ääni kantautui jostain Willen näkökentän ulkopuolelta, ja Wille rykäisi, yritti saada sanotuksi, että kaikki oli hyvin, mutta ääntä ei tullut.
Wille huitoi Malinille kädellään, kunnes nainen ilmeisesti uskoi kaiken olevan kunnossa.
Willen teki mieli romahtaa ja huutaa, mutta hän tyytyi työntämään kylmettyneet sormet kainaloihin, halaamaan itseään ja kuvittelemaan, että halaaja oli Simon. Tai Erik.
Kurkkuun nousi pala, ja Wille puristi silmänsä kiinni.
***
Hyvästit
Wille hymyili surullisesti ja kiitti ennen kuin kääntyi ja suuntasi askeleensa kohti autoa, joka odotti prinssiä portilla.
Simon olisi halunnut juosta pojan perään, halata tätä vielä ja sanoa, että hänkin rakasti Willeä, tietysti rakasti, mutta hän ei voinut tehdä sitä itselleen.
Hän oli sanonut, ettei halunnut, ei voinut olla kenenkään salaisuus, ei edes Willen, ja hänen oli pidettävä siitä kiinni, pidettävä kiinni omasta itsekunnioituksestaan. Hän oli ulkona kaapista, oli ollut jo pari vuotta, eikä hän suostuisi menemään takaisin, ei edes prinssin takia.
Jos tämä oli heidän loppunsa, niin nämä olivat heidän hyvästinsä.
Simon ei tiennyt, palaisiko kumpikaan heistä Hillerskaan kevätlukukaudelle.
*
Levoton
Simon oli levoton. Tuntui niin väärältä, että he olivat kaikki lähteneet joululomalle tällaisissa merkeissä.
Hän ei tiennyt jatkaisivatko he Saran kanssa vielä kevätlukukaudella Hillerskassa, hän ei tiennyt jatkaisiko Wilhelm vielä Hillerskassa.
Hitto, hän ei tiennyt näkisikö edes Wilhelmiä enää muuta kuin uutislähetyksissä, ja ehkä palatsin parvekkeella vilkuttamassa sitten, kun kuninkuus lankeaisi joskus prinssin harteille.
Simonin sydäntä särki.
Eivät he... ei heidän tarinansa voinut päättyä tällä tavalla ennen kuin oli oikeastaan edes alkanut.
Miksei hän ollut sanonut, että hänkin rakasti Willeä? Hänellä oli ollut täydellinen tilaisuus, ja hän oli haaskannut sen toivottamalla hyvää joululomaa kuin idiootti.
Hän tiesi, että jos Willestä tuntui yhtään samalta kuin hänestä, toisella ei olisi hyvä joululoma.
Simon saattoi vain kuvitella, miten yksinäistä palatsissa olisi, nyt kun Willellä ei enää ollut edes isoveljeä.
Hän kaivoi kännykkänsä esiin, hänen oli kerrottava Willelle, ettei tämä ollut yksin, että vaikka Simon ei suostunut olemaan kenenkään salaisuus, se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi edelleen halunnut olla Willen ystävä.
Jokin kertoi Simonille, ettei Willellä ollut liikaa ystäviä. Ehkä Felice, jollain hyvin kieroutuneella ja nuoleskelevalla tavalla August, mutta ketään muita Simon ei yhtäkkiä keksinyt.
Hei Wille, vaikka sanoin mitä sanoin, kai tiedät, että olen edelleen ystäväsi, ja että voit puhua minulle?
Simon lähetti viestin ennen kuin ennätti ryhtyä ajattelemaan sen sisältöä liikaa ja tulla katumapäälle.
Sen jälkeen hän heittäytyi sängylleen ja survoi kännykän tyynynsä alle.
Hän ei ollut ajatellut tätä juttua ihan loppuun asti. Jännitys alkoi kasaantua heti, kun hänen ruumiinsa tiedosti, että Wille saattaisi vastata koska tahansa.
Simon laittoi musiikin kuulokkeista täysille.
***
Saari
Jos jokainen ihminen oli saari, niin juuri nyt Wilhelm oli maailman yksinäisin saari kaukana kaikista muista saarista. Joululoma tuli pahimpaan mahdolliseen saumaan.
Simon ei ollut sanonut rakastavansa takaisin.
Etkä sinä voi sitä häneltä vaatia, kielsit hänet juuri julkisesti koko Ruotsin, koko maailman edessä, Wilhelm sätti itseään. Hän oli heti kotiin tultuaan sulkeutunut omaan huoneeseensa, oikeastaan huoneistoonsa.
Hän ei ollut suostunut muuttamaan Erikin entisiin huoneisiin, vaikka hovin vanhoillisempi puoli oli sitä hiljaa vaatinut. Wilhelmistä tuntui muutenkin, että hänen päänsä oli sydämen lisäksi hajoamispisteessä.
Jos hän olisi vielä joutunut katsomaan kaikkea veljensä jälkeen jättämää, merkkejä elämästä, joka oli merkinnyt kaikkea, mutta kadonnut niin nopeasti…
Wilhelm hautasi kasvot käsiinsä ja hengitti. Miksi kaiken piti sattua niin paljon? Edes heti Erikin kuoleman jälkeen kotiin tuleminen ei ollut tuntunut yhtä pahalta kuin nyt.
Äiti halusi puhua vain hoviasioista, kaikesta, mitä Wilhelmin tulisi tietää ja osata, kun hänestä tulisi kuningas.
Wilhelm halusi vain nukkua.
*
