Kirjoittaja Aihe: Ylpeys ja Ennakkoluulo: Kaunis kuin lokakuu, S, Charlotte Lucas/William Collins, toiveikas draama  (Luettu 3157 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 928
  • Hämmentynyt pesukarhu
Ficin nimi: Kaunis kuin lokakuu
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Fandom: Ylpeys ja ennakkoluulo, Jane Austen
Paritus: Charlotte Lucas/William Collins
Genre: toiveikas draama
Summary: täällä, pienessä pappilassa, hän hän oli kotinsa valtiatar aivan kuten Elizabeth oli Pemberleyssään
A/N: En muista mistä mulle alunperin lähti ajatus kirjoittaa Charlottesta ja Williamista. Kumpikin on kuitenkin mielenkiintoisia hahmoja ja tietyllä tavalla minua on aina säälittänyt Collinsin epätoivoinen yritys saada hyväksyntää ja olla mieliksi, vaikka seurapiireissä pyöriminen ei oikein suju. Nämä kaksi ovat jotenkin unohdettuja suurten hahmojen vieressä ja siksi halusin kirjoittaa heistä pienen uhmakkaan tekstin, että voivat hekin olla ihan onnellisia, vaikka ei olisikaan suurta rakkaustarinaa ja Pemberleytä.
Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan tunteella onnellisuus

Charlotte hymyili pienelle rasialle edessään.

Ompelurasian hopeiseen pintaan oli painettu pieni joutsenen kuva. Se oli Charlotten lempilintu. Hän oli kertonut sen Williamille kerran yhdellä heidän pitkistä kävelyretkistään, ja heti perään hän oli punastunut ja laskenut katseensa maahan. Eihän hänen, kolmeakahdetta käyvän kirkkomiehen vaimon ollut sopivaa sellaista sanoa. Hänen olisi pitänyt valita vaatimaton varpunen tai kenties kyyhky, joka oli tuonut Nooan arkkiin tiedon pelastumisesta.

Mutta William oli vain hymyillyt ja sanonut se sopii sinulle hyvin. Charlotte oli ollut sekä kiitollinen että hämmentynyt, sillä William ei ollut valehdellut. William ei valehdellut koskaan.

Hän avasi rasian ja ihaili vihreän sametin himmeää kiiltoa ja siistiin riviin aseteltuja ompeluvälineitä. Oli vasta heidän toinen hääpäivänsä, mutta Charlottella oli tunne, ettei William unohtaisi niitä myöhemminkään. Että vielä oli edessä monta iloisen odotuksen vallassa vietettyä hääpäivää, monta hetkeä jolloin hän, Charlotte Collins, olisi kaiken keskipiste sen sijaan että olisi vain nopeasti unohdettu sivuhahmo jonkun toisen tarinassa.

Hän sulki rasian ja asetti sen varovasti ompelupöytänsä laatikkoon. Kauanko William oli mahtanut rasiaa etsiä? Tämä oli viipynyt viime viikolla Lontoossa kauemmin kuin oli tarkoitus ja oli saapunut lopen uupuneena kotiin, kasvot välinpitämättömien vilkaisujen kuluttamina ja silmissä tuttu, väsynyt ja hämmentynyt katse.

Lady De Bourgh oli lähettänyt Williamin Lontooseen viemään viestin sisarenpojalleen. Charlottella ei ollut aavistustakaan, miksi kunnianarvoisa lady ei ollut lähettänyt jotakuta toista, eikä hän myöskään tiennyt, miksi herra Darcy oli oleskellut Lontoossa ilman Elizabethia ja mitä viesti oli koskenut. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, miksi William oli suostunut: löytääkseen Charlottelle lahjan. Muuten tämä olisi vedonnut kirkon kiireisiin ja seurakuntansa tarpeisiin.

Charlotte oli ylpeä miehestään. Niiden kahden vuoden aikana jotka he olivat olleet naimisissa, Williamin selkä oli suoristunut ja hartiat rentoutuneet. Ryhdistä oli kadonnut nöyristelevä kyyristely ja nykyään Williamin katse oli vakaa ja ääni rauhallinen, kun hän sanoi vastaan petkuttavalle kauppiaalle, väkivaltaiselle sepälle joskus jopa lady Catherine de Bourghille: Tämän on nyt loputtava. Minun seurakunnassani ei toimita näin. Valitan arvoisa lady, olen kiireinen, teidän on löydettävä joku muu viemään arvokas viestinne.

Se oli helpompaa kotona, heidän pienessä majassaan, jonka he olivat rakentaneet turvapaikaksi kovaa, turhamaista maailmaa vastaan. Mutta poissa kotoa, hienoston kauniissa saleissa, he molemmat kutistuivat, kunnes olivat vain liian innokas pappisopiskelija jota kukaan ei välittänyt kuunnella ja vanhapiika, veljiensä pilkkaama ja vanhempiensa murhe.

Elizabeth tuskin ymmärsi, että tämä oli syy siihen, että Charlotte kieltäytyi jokaisesta vierailukutsusta kohteliain sanakääntein. Tämä kai luuli, että William esti häntä lähtemästä, ja yritti, sankaritar kun oli, pelastaa hänet kauhealta kohtalolta aviomiehensä kynsissä.

Charlotte huomasi, ettei hän enää välittänyt niin paljon kuin ennen siitä mitä Elizabeth mahtoi hänestä ja Williamista ajatella. Hän toivoi ystävälleen kaikkea hyvää ja epäilemättä tämä oli kuin kuin kotonaan Pemberleyn suurissa saleissa: mutta täällä, pienessä pappilassa, hän hän oli kotinsa valtiatar aivan kuten Elizabeth oli Pemberleyssään.

Hän nousi seisomaan ja tähyili ulos ompeluhuoneensa ikkunasta. William oli mennyt käymään erään seurakuntalaisen luona mutta oli luvannut palata pian. He lähtisivät kävelylle metsään: Charlotte rakasti lokakuista metsää, harvoja puihin jääneitä lehtiä, huurteiseen maan haurasta kauneutta.

Viime vuonna näihin aikoihin he olivat kävelleet metsässä yhtä lempipoluistaan, kun William oli yhtäkkiä pysähtynyt. Kun Charlotte oli kysynyt mikä tälle oli tullut, mies oli vain hymyillyt ja ojentanut kätensä kohentaakseen hänen hilkkaansa. Olet kaunis kuin lokakuu, tämä oli sanonut.

Pienestä pakkasesta huolimatta Charlotte oli punastunut. Joku toinen nainen olisi voinut loukkaantua, mutta hän eli noista sanoista monta päivää, toisteli niitä iltaisinkin mielessään kun William jo nukkui. Kaunis kuin lokakuu. William näki kauneutta siellä kukaan muu sitä ei nähnyt, piti hänen siniharmaita silmiään kauniina, ihasteli hänen kapeaa kaulaansa ja olkapäitään silloin harvoin kuin hän uskalsi pukea päälleen sen vihreänhopeisen mekon, joka paljasti hiukan dekolteeta.
Hän alkoi pukeutua kävelyretkeä varten mutta vilkuili  jatkuvasti laatikkoa, johon oli rasian sulkenut. Ehkä oli lapsellista olla näin innoissaan ompelurasiasta, mutta hän omisti niin harvoja kauniita asioita. Rasian lisäksi vain käsilaukun, jonka hän oli saanut Benneteiltä kihloihin mennessään, ja pienen helmirintaneulan, jonka Willian oli antanut hänelle viime vuonna häälahjaksi. Olihan hänellä toki myös kultaiset korvakorut jotka lady de Bourgh oli suvainnut antaa viime vuoden jouluna mutta joita hän ei ollut koskaan käyttänyt, vedoten siihen, ettei hänen korviinsa oltu koskaan puhkaistu reikiä.

Oli niin tavallista lady de Bourghilla olla huomaamatta sellaisia asioita, saati sitten ymmärtää, mikä este asiassa piili. Pienenä kapinan osoituksena Charlotte oli päättänyt jättää korvansa rei´ittä, lahjoitti de Bourgh miten monia korvakorupareja hyvänsä.
 
Elizabeth oli nauranut ilahtuneesti, kun hän oli kertonut tälle tapahtuneesta. Ystävän silmät olivat kuitenkin olleet hämmentyneet koko sen ajan kun tämän oli viipynyt heidän luonaan yhdellä lyhyistä vierailuistaan. Häntä hämmensi se leikinlasku jota William ja Charlotte harrastivat illallispöydässä, pitkät kävelyt joista kumpikin nautti, Williamin vilpittömät kehut Charlotten kirjontatyöstä.

“Collins on jotenkin muuttunut”, hän ilmaisi kun he kävelivät kaksin kylään viemään vanhalle leskelle herkkukoria. “Ihan kuin hän olisi pitempi kuin ennen.”

Charlotte oli vain äännähtänyt myöntävästi. Lady de Bourgh oli sanonut jotain samanlaista edellisellä viikolla korttipöydässä, mutta hänen äänensä ei suinkaan ollut ollut myötämielinen vaan paheksuva. Charlotte oli kätkenyt voitonriemuisen hymynsä kortteihinsa. Lady de Bourgh oli aavistanut, ettei William enää janonnut hänen hyväksyntäänsä ja arvostustaan kuten ennen, mutta sitä Charlotte ei tiennyt, arvasiko lady, kuka muutoksen takana oli. Tuskinpa tämä sentään osasi epäillä pappismiehen pientä hiirulaisvaimoa, joka oli tuonut liittoon tuskin muutamaa sataa puntaa enempää.

Ovi kävi ja havahdutti Charlotten ajatuksistaan. Pian hän kuuli tutun äänen ja hymyili kuin kasvi joka kurkottaa kohti valoa.

“Charlotte, rakkaani?”

“Olen aivan pian valmis, William”, hän huusi takaisin ja napitti pitkävartiset kenkänsä. Ne olivat uudet. William ei koskaan pihtaillut mitä vaatteisiin tuli, ja hän oli väen vängällä halunnut ostaa Charlottelle uudet saappaat kävelyretkiä varten.
Päällystakin napit eivät olleet mennä kiinni. Charlotte hymyili ja vilkaisi vatsaansa, joka kasvoi päivä päivältä. William oli antanut hänelle kauniin lahjan, mutta hänelläpä oli tarjota jotain vielä kauniimpaa joka kuului vain heille kahdelle.

“Charlotte?”

“Tulossa”, hän huusi ja lähti rakastettunsa ääntä kohti.


Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 781
Aivan ihana teksti! Jostain syystä juuri nämä kaksi hahmoa ovat pyörineet mielessäni viime aikoina ja ta-daa! kirjoitit heistä tekstin :D Nyt ovat kyllä tähdet asettuneet paikoilleen, ihan huippua! Ja etenkin tällainen uhmakkaan romanttinen teksti, jossa lukijankin mieleen asettuneet ennakkoluulot ja käsitykset näistä kahdesta heitetään roskakoriin ja näytetään, miten nämä kaksi löysivät kodin toistensa luota.

Tykkäsin etenkin siitä pienestä piikittelystä, jonka Elizabeth saa osakseen. Tykkään hänestä kyllä hahmona kovasti, mutta hänen ennakkoluulonsa ovat osa lihasmuistia ja on Charlottelta rohkeaa uskaltaa ottaa häneen etäisyyttä ja uskaltaa elää sitä elämää, joka on hänestä miellyttävää. Vaikka pidin kovastikin Charlotten ja Elizabethin ystävyydestä, Elizabethin vahva luonne pakotti Charlotten mukautumaan hänen mielipiteisiinsä ja ajatuksiinsa, pakottaen tuon pehmeämmän, pienistä kauniista asioista nautiskelevan puolen taka-alalle. Tosin on myös sanottava, että en tiedä, miten hyvin Elizabeth oikeasti viihtyy Pemberleyn isoissa saleissa :D Ehkä, kun Darcy on kotona.

Saat tekstiin ihanasti mukaan myös vanhan ajan henkeä ja etenkin vuoden 2005 elokuvaversio nousi mieleeni monista kohdista. Varsinkin Lady de Bourghin hapan olemus välittyi tästä vahvana tässä kohdassa:

Lainaus
Lady de Bourgh oli sanonut jotain samanlaista edellisellä viikolla korttipöydässä, mutta hänen äänensä ei suinkaan ollut ollut myötämielinen vaan paheksuva. Charlotte oli kätkenyt voitonriemuisen hymynsä kortteihinsa.

Tuon kappaleen jatko on muutenkin ihana, kun Charlotte tajuaa, miten suuri vaikutus hänellä on ollut Collinsiin (apua, en osaa sanoa William :D) ja miten moneen hänkin kykenee! Hänellä ei ole ehkä kauneutta tai älykkyyttä, mutta lempeyttä ja lojaaliutta hänestä kyllä löytyy ja se on valtavan tärkeä ja arvokas piirre. Ja vaikka Collinsin hahmo herättääkin edelleen vähän epämukavia väreitä, minusta on niin ihanaa, että näillä kahdella on niin paljon hyvää ♥ Ja tekstin nimikin hymyilyttää, kun saa luettua koko tekstin ja tajuaa sen arvon etenkin Charlottelle. Kiitos tästä!

between the sea
and the dream of the sea

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 761
Terveisiä Kommenttikampanjasta! :) Luin tämän jo silloin, kun olit tämän julkaissut, ja pidin tästä kovasti, mutta harmillisesti en saanut heti aikaiseksi kommentoida tätä, ja sittenhän se jäi. Kun sitten huomasin tämän olevan tarjolla, halusin ottaa tämän, että saisin asian korjattua.

Tämä oli hieno ficci, jossa päällimmäisenä minulle jäi tästä se mieleen, miten merkittävästi tämä haastoi lukijan, ainakin nyt minut, ajattelemaan asioista ihan uudella ja erilaisella tavalla. Elokuvan ja varsinkin sen 1990-luvun sarjan perusteella herra Collins esitettiin niin kertakaikkisen ikävässä ja naurettavassa valossa, että olen siitä lähtien nähnyt hänet pelkästään sellaisena. Samoin Charlotte tuotiin esiin ihmisenä, jolla ei ollut romanttisia tunteita juuri ketään kohtaan, eikä ainakaan aviomiestään, vaan tämä tuntui haluavan ainoastaan oman kodin. Kaipaus omaan kotiin piti toki paikkansa tässäkin, mutta sen lisäksi pidin todella paljon tuosta, että tämä avioliitto ei ollutkaan pelkkä käytännön järjestely ja jopa pakon sanelema juttu, vaan että heillä oli todella tunteita ja jopa romanttisia tunteita toisiaan kohtaan. :)

Tämä oli hyvin kauniisti, taidokkaasti ja viehättävästi kirjoitettu. Tässä oli paljon aivan ihania yksityiskohtia ja välähdyksiä tämän avioparin elämästä, kuten tuo, miten William oli lähtenyt toimittamaan ikävää asiaa juurikin sen takia, että saisi ostettua vaimolleen kauniin lahjan. Tuli sellainen tunne, että vaikka William ei välttämättä ollut se jännittävin ja intohimoisin aviomies, hän tunsi syvää kiintymystä ja rakkautta Charlottea kohtaan, ja halusi osoittaa sen tällä tavalla. Ja selvästi Charlotte osasi arvostaa sitä ja vastasi toisen huomionosoituksiin rakkaudella. Tuli sellainen tunne, että noina aikoina, jolloin ainoastaan omaisuus ja asema merkitsivät jotain, ja etenkin varattomalle naiselle hyvä ulkonäkö oli ratkaisevaa, tämä avioliitto olikin harvinaisen onnistunut, vaikka alku oli ehkä vaatimaton.

Tuo ilahdutti minua myös suuresti, että William oli muuttunut parempaan suuntaan, ja kenties juuri naimisiinmenon myötä löytänyt itsensä ja omanarvontuntonsa. Ajattelin sen niin, että hänkin oli ehkä Charlotten ja tulevan perheenlisäyksen myötä ymmärtänyt, mikä elämässä oli oikeasti tärkeää. Ja oli ehkä myös väsynyt nöyristelyyn ylempiään kohtaan, kukapa ei väsyisi. ;) Ja juuri tuo muutos sai Charlotten rakastamaan häntä vielä enemmän ja lisäsi heidän välistään onnea. Hyvin viehättäviä kohteliaisuuksia nuo Se sopii sinulle ja Kaunis kuin lokakuu. Tuntui, että ne tulivat sydämestä, ja että Charlotte ymmärsi sen ja piti niistä juuri siksi. :) Minun mieltäni lämmitti myös suuresti tuo, että William ei säästänyt vaimonsa kustannuksella, ja oli halunnut hankkia tälle uudet hyvät kengät, vaikka rahaa ei varmastikaan ollut liikaa.

Tämä ficci sai minut ajattelemaan paljon paitsi Williamia ja Charlottea, niin myös tuota aikakautta, jota elettiin. Onhan se ollut hirveän raskasta, kun käytännössä elämisen mahdollisuudet määrättiin jo syntyessä, eikä siitä ollut mitään keinoa päästä eteenpäin. Ja jos nainen ei ole päässyt naimisiin, on sitten ollut vain perheensä taakkana, kun ei naisilla ollut tuohon aikaan juuri mitään keinoa elättää itseään. Charlotte ja William edustivat kai jonkinlaista köyhempää herrasväkeä, ja se on varmaan ollut vaikea tie sekin, kun ei kuulu oikein sinne eikä tänne, ja rikkaat katsovat asiakseen kohdella heitä alentuvasti. :( Eikä Elisabethkaan ymmärtänyt kunnolla ystävänsä tilannetta, vaikka huomasikin tämän aviomiehessä tapahtuneen muutoksen. Onneksi Charlottella ja Williamilla oli kuitenkin toisensa ja oma yhteinen koti, joka merkitsi molemmille selvästi hyvin paljon. :D Tämä kohta kuvasi sitä kaikkea niin hienosti:

Lainaus
Se oli helpompaa kotona, heidän pienessä majassaan, jonka he olivat rakentaneet turvapaikaksi kovaa, turhamaista maailmaa vastaan. Mutta poissa kotoa, hienoston kauniissa saleissa, he molemmat kutistuivat, kunnes olivat vain liian innokas pappisopiskelija jota kukaan ei välittänyt kuunnella ja vanhapiika, veljiensä pilkkaama ja vanhempiensa murhe.

Elizabeth tuskin ymmärsi, että tämä oli syy siihen, että Charlotte kieltäytyi jokaisesta vierailukutsusta kohteliain sanakääntein. Tämä kai luuli, että William esti häntä lähtemästä, ja yritti, sankaritar kun oli, pelastaa hänet kauhealta kohtalolta aviomiehensä kynsissä.

Charlotte huomasi, ettei hän enää välittänyt niin paljon kuin ennen siitä mitä Elizabeth mahtoi hänestä ja Williamista ajatella. Hän toivoi ystävälleen kaikkea hyvää ja epäilemättä tämä oli kuin kuin kotonaan Pemberleyn suurissa saleissa: mutta täällä, pienessä pappilassa, hän hän oli kotinsa valtiatar aivan kuten Elizabeth oli Pemberleyssään.

Loppu oli ihan uskomattoman kaunis ja romanttinen, tykkäsin tosi paljon. Ajattelin sitä lukiessani, että tuntui kuin tämä avioliitto olisi antanut näille molemmille paitsi turvaa, seuraa ja lohtua, myös todellista onnea, joka oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös niissä hienoston saleissa. Se on harvinaista ja arvokasta missä tahansa ajassa, ja ehkä ennen kaikkea tuohon aikaan:

Lainaus
Charlotte hymyili ja vilkaisi vatsaansa, joka kasvoi päivä päivältä. William oli antanut hänelle kauniin lahjan, mutta hänelläpä oli tarjota jotain vielä kauniimpaa joka kuului vain heille kahdelle.
 
“Charlotte?”

“Tulossa”, hän huusi ja lähti rakastettunsa ääntä kohti.

Kiitos paljon tästä ficistä! Olisi kivaa, jos kirjoittaisit lisää Ylpeys ja ennakkoluulo -fandomista. Minä lukisin enemmän kuin mielelläni. :)
« Viimeksi muokattu: 07.10.2022 12:35:16 kirjoittanut Pahatar »
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Abarat

  • ***
  • Viestejä: 736
Olipa onni että löysin tämän juuri tänään! Tärkeä pari. Tulee melkein kyynelet silmiin tästä toiveikkaasta draamasta. Kaunista tekstiä! Kaunis kuin lokakuu on täydellisen ihana lause. Niin ja korvakorukohta on mielenkiintoinen lisäys tähän ficciin. Kaikilla ei ole reikiä korvanlehdissä! Kiitos tuhannesti tästä tunnelmapalasta!  :)
« Viimeksi muokattu: 07.10.2022 14:11:31 kirjoittanut Abarat »
You're a song written by the hands of God.
Shakira-Underneath Your Clothes

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
Tämä oli kerta kaikkiaan ihana. Charlotte on ihana, ihana Collins character development. Vauva tulossa. Tämä oli todella mukaansatempaava, ei siinä mielessä, että olisi jotenkin nopeatempoinen, vaan siinä mielessä, että tähän oli helppo uppoutua ja oli ihanaa olla Charlotten ja Collinsin puolella isoa ja kylmää luokkayhteiskunnan määrittelemää maailmaa vastaan. Osaat kirjoittaa todella kauniisti. Joskus tällainen pehmeä, ei ehkä juurikaan juonta sisältävä slice of life ei minua oikein sytytä, mutta tässä oli jokin koukku, joka vei mennessään. Ehkä se oli juuri tämä kapinahenki, jonka Charlotte on tuonut pappilaan. Ja myös sellainen tietty katkeransuloisuus siitä, että Elizabeth Darcy ja Charlotte Collins eivät ole enää yhtä hyviä ystäviä kuin Elizabeth Bennet ja Charlotte Lucas olivat :( Tästä tulin surrulliseksi, mutta se tuntui myös hyvin realistiselta. Kun ystävien elämät ovat hyvin erilaisia, on sitä vaikeampi pitää yllä. Ja se, että Elizabeth ei ymmärrä on myös mielestäni hänelle ominaista. Tässä oli siis myös sopivasti konfliktia ja asioita, jotka eivät olleet hyvin vastapainoksi sille, että pääosin asiat ovat hyvin.

Syksyn ja lokakuun ajatteleminen näin maaliskuun kynnyksellä tuntui hieman kummalliselta, mutta toi myös oman osansa tarinan miljööseen. Syksyyn kuuluu aina tietty haikeus, mutta myös uudet alut; pian heidän elämssään alkaa uusi vaihe, kun vauva saapuu <3

Kiitos tästä, se ilahdutti erittäin paljon :)
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta